Syyskaa(m)os

Kesä tuli ja meni. Niin myös pikkukakkonen. Ei tule maaliskuussa toista vauvaa tähän talouteen.

Koko kesä meni raskauspahoinvoinnin kanssa kärvistellessä, kunnes elokuun alkupuolella olo alkoi helpottaa. Ihmettelin asiaa jonkin verran, koska Pimusta kärsin oksentelusta aina viikolla 14 asti, mutta tällä kertaa kertaoksu riitti ja sitten alkoi elämä voittaa.

(Tähän väliin pitänee laittaa eritevaroitus, graafista kuvailua luvassa.)

Rv 11 + jotakin alkoi sitten tiputtelu. Alkuun vessakäyntien yhteydessä paperiin jäi muutama verinen viiru, joista en osannut huolestua. Sitten alkoi tulla hyytymiä ja isompia verimönttejä, ja aloin huolestua, vaikkei mihinkään koskenutkaan. Sitten aloin ihmetellä raskausoireiden yhtäkkistä helpottumista pari viikkoa aikaisemmin, ja otin yhteyttä neuvolaan. Sen viikon perjantaina pääsin akuuttiajalla äitiysneuvolaan, jossa terkkari (ei oma, vaan päivystävä) yritti ultralla tutkailla tilannetta. Ilmeisesti istukka oli kuitenkin sen verran edessä, ettei terkkari saanut katkarapua kunnolla näkyviin eikä osannut sanoa, onko sykettä vai ei. Terkkari tyytyi lohduttelemaan, että jos se on kesken mennyt, niin sitten se sieltä tulee itsekseen ilman mitään ongelmia.

Paskan marjat. Lauantai- ja sunnuntaiyöt kärvistelin hervottomien kipujen ja kramppien kanssa, ja verta ja hyytymiä tuli entistä hurjempia määriä niin, että pikkarit meni vaihtoon vähintään kolme kertaa vuorokaudessa. Lauantaiaamuna kävin näytillä keskussairaalan päivystyksessä, jossa sisätutkimuksen jälkeen kehotettiin ottamaan Buranaa ja tulemaan uudestaan, jos ei helpota. Lopulta su-ma-yönä, kun noin kahden aikaan aamuyöllä tärisin kipujeni kanssa sängyssä enkä kyennyt muuhun kuin itkemään ja ulisemaan, soitti Mies taksin ja komensi päivystykseen. Päivystyksen kautta synnytysvastaanotolle, jossa päivystävä lääkäri ultrasi tilanteen. Sikiön koko vastasi noin viikkoa 9, ei sykettä havaittavissa. Sisätutkimus, jonkin verran ronklaamista, jolloin tiukan kohdunsuun ohi saatiin livautettua isoja hyytymiä sekä lapsivettä. Sikiötä ei kuitenkaan vielä saatu poistumaan, joten lääkäri passitti mut osastolle lepäämään ja ottamaan Cytoteciä, että saataisiin kaikki materiaali ulos.

Osastolla sain nukuttua katkonaisesti muutaman tunnin Cytotec-annosten välissä, mutta lääkkeillä ei ollut mitään vaikutusta. Tässä vaiheessa väsytti ja nälätti, koska mulle ei annettu ruokaa kaavinnan mahdollisuuden ja nukutuksen vuoksi. Heiluin siis osastolla tippatelineen kanssa, yritin keskittyä telkkarin katsomiseen ja lehtien lukemiseen ja odotin, lähtisikö Cytoteceillä kuitenkin kohtu tyhjenemään. Iltapäivällä mua hoitavat kätilö ja lääkäri kuitenkin totesivat, että kaavintaan on mentävä, ja noin neljän aikaan mut kärrättiin leikkuriin.

Kaavinnassa ei ollut ongelmia, ja iltapalan jälkeen pääsin kotiin. Seuraavasta viikosta ei olekaan sitten juuri tarkkoja muistikuvia: sain peruttua äitipolin ultrat ja soitettua äitiysneuvolaan omalle terkkarille, ulkoilin Pimun kanssa normaalisti ja hoidin kodin, mutta enimmän aikaa taisin istua lamaantuneena sohvannurkassa itkemässä. Ja silti elämä jatkui: maanantaina olin kaavinnassa, ja saman viikon lauantaina matkasin jo Turkuun serkun häitä juhlimaan. Omasta menetyksestä huolimatta osasin myös riemuita yhdessä parhaan ystäväni kanssa, joka teki positiivisen raskaustestin juuri ennen omaa katastrofiviikonloppuani.

Välillä olen asian kanssa ok: kesken meni, sattuuhan sitä, ei siitä olisi ollut eläjäksi ja niin edelleen. Yritän ikään kuin häivyttää mielestäni sen faktan, että olen ollut toistamiseen raskaana. Ja sitten aina välillä puhkean parkumaan, niin kuin aiemmin tällä viikolla, kun tajusin, että toinen raskaus olisi nyt jo yli puolen välin, jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Uusi yritys on jo alkanut, menossa on ensimmäinen yrityskierto kaavinnan jälkeen. Kierron pituus on täysi mysteeri, mutta yritettiin ajoittaa Miehen kanssa yrittäminen suunnilleen niihin aikoihin, milloin ovulaation olisi pitänyt olla raskautta edeltävän kierron perusteella. Odotellaan siis rauhassa viikko tai pari ennen kuin alan kuulostella menkkojen perään tai ostella raskaustestejä.

Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä Pimu on aloittanut kaupungin päiväkerhossa, käy kahtena aamupäivänä kerhoilemassa ja viihtyy paremmin kuin hyvin. Kotona tyttö puolestaan uhmaa entistä pahemmin ja testailee rajojaan, kirkuu ja karjuu ja vänkkää vastaan joka asiasta ihan periaatteen vuoksi. Välillä jaksan pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena, välillä taas karjun takaisin ja paiskon ovia purkaakseni turhautumistani.

Miehen seuraava loma on vasta jouluna, ja pari viikkoa ennen joulua saan pienen irtioton lähtemällä ystävän kanssa minilomalle yhdeksi yöksi. Siihen asti pitää vain purra hammasta ja hengittää välillä syvään. Vähintään kolmesti.

Uhmapeikko

Pimun kummitäti kyseli eilen, olenko tehnyt toista raskaustestiä varmistukseksi. En ole, eikä luultavasti tarvitsekaan. Aamukahvi närästää, vatsassa kiertää ja koko ajan pitäisi napostella jotakin. Hammastahna maistuu vehkeelle (piti vaihtaa merkkiä, tää toinen ei onneksi jätä pahaa jälkimakua), pilkin sohvalla jo iltakahdeksan aikoihin ja vuoroin palelee, vuoroin on tolkuttoman kuuma. Hiki haisee aiempaa ällömmälle.

Kaikki tämä, ja viikkoja vasta 4+6. Noin puolet yllä luetelluista oireista on luultavasti psykosomaattisia, mutta siitä huolimatta napsin nytkin rusinoita, ettei huono olo yllätä.

Pimu taitaa vaistota, että äidillä on nyt vähän muuta mielessä. Likka on nimittäin mummolasta paluun jälkeen punkenut jatkuvasti mun syliin, roikkuu lahkeessa ja pusuttelee ja halittelee. Ja vastaavasti isimies on tytölle ihan nounou ja tyhmä tyyppi: Miehelle karjutaan ja kiukutellaan, isi ei meinaa kelvata pyllynpyyhkijäksi eikä lenkkareiden riisujaksi. Jos isi erehtyy yrittämään tytön nukuttamista päikkäreille tai yöunille, seuraa siitä hysteerinen itkuhuuto ja äidin paikalle vaatiminen. (Eipä sillä, että tuo kakara minunkaan kanssa aina nukahtaisi. Harva se päivä painun tytön huoneesta ulos ovet paukkuen, kun menee hermo lapsen pööpöilyyn ja sängyssä härväämiseen.)

Olen huomannut, että nyt, kun Pimun uhma alkaa olla jo tosi pahassa vaiheessa, mun hermo ei yksinkertaisesti kestä. Tyypin höpöttäessä ruokapöydässä kaikkea asiaankuulumatonta mä ärähdän nanosekunnissa, että "nyt lärvä umpeen ja SYÖ!!!". Nukkumaanmenoon kuuluu jo jokailtaisena rutiinina merimiehen lailla kiroilu ja "nyt saatana silmät kiinni" -fraasi. Pimu testaa rajoja jatkuvasti kaikessa, enkä mä jotenkin osaa ottaa vastaan sitä kaikkea kiukkua ja "omaa tahtoa", jota tytöstä löytyy päivä päivältä enemmän. Kateeksi käy niitä äitejä ja isiä, jotka jaksavat joka kerta laskea (kahteen-)kymmeneen uhmapeikon hyökätessä ja pitää oman kielensä kurissa.

Tiukkaa tekee tämän kaiken kanssa ehkä myös siksi, ettei meillä ole lähellä sitä kuuluisaa tukiverkostoa: sukulaiset asuvat kaikki kaukana, isovanhemmat on vielä työelämässä, eikä mun täkäläisissä kavereissa oikein ole ketään sellaista, jota voisin pyytää joskus lapsenvahdiksi. Tai ainakin kynnys pyytää apua on korkea, suuri osa kavereista kun on lapsettomia ja ne lapselliset kaveritkin ovat omien jälkeläistensä kanssa kiireisiä. Mä saan Miehen työvuorojen ja lomien puitteissa kyllä jonkin verran hengähdystaukoja, mutta ei järin lomailulta kyllä tunnu se, että sen pari tuntia, mitä Mies ulkoiluttaa tenavaa, mä a) teen pikaisesti kriittisimmät kotityöt, b) laitan ruokaa ja c) käyn lenkillä tai ruokakaupassa.

Olenkin varannut itselleni junaliput Helsinkiin ja takaisin heinäkuun lopulle. Sanoin Miehelle, että nyt kun Pimu ei syö tissiä, otan ja painun ihan keskenäni pariksi päiväksi reissuun, että saan hetken levätä ja ladata akkuja ilman, että pitää huolehtia kenenkään muun tarpeista. (Tosin luultavasti reissu menee ainakin osittain raskauspahoinvoinnista kärsiessä, mutta sitä murehditaan sitten myöhemmin.) Jospa sen reissun voimin pärjäisi taas hetken arjen raasteessa.