Askellusta ja koulunpenkkiä

Meidän vauvasta tuli lauantaina virallisesti taapero. Pimu otti jalat alleen ja lähti kävelemään, sopivasti äidin, isän ja Skype-yhteyden päässä olleiden isovanhempien toimiessa todistajina. Sen jälkeen meillä onkin vietetty railakkaita iltoja, kun likka tepastelee pitkin olohuonetta milloin mitäkin lelua mukanaan raahaten ja kääkättäen samalla omia höpinöitään korkealta ja kovaa. Epäilinkin eilen avoimessa päiväkodissa, että Pimusta tulee vielä jonkin sortin estraditaiteilija, kun vieraiden aikuisten nähden piti ruveta elvistelemään ja temppuilemaan oikein olan takaa. :P

Noin muuten arki rullaa omalla painollaan. Pimulla on vaihteeksi menossa syömisen kanssa nirsoiluvaihe (tänäänkin lounaalla nakkikeitosta upposi tasan tarkkaan nakit ja porkkanat, muu sipisteltiin lattialle...), imetys jatkuu edelleen suunnilleen neljän tai viiden päiväimetyksen (plus n+1 yöimetyksen) tahdilla. Päiväunien nukkumisessa on tapahtunut ehkä suurin muutos parin kuukauden takaiseen. Aiemmin Pimu nukkui päiväunensa sohvalla tissi suussa ja mä katselin samalla digiboksilta leffoja tai sarjoja, mutta nyt ollaan siirrytty makuuhuoneeseen meidän sängylle, jonne mä tainnutan Pimun tissillä ja sitten hiippailen pois tekemään omia hommiani. Siirtymävaiheen jälkeen homma toimii aika mallikkaasti ja Pimu saattaa posottaa päikkäreitä yksinään jopa lähemmäs kaksi tuntia, mikä mahdollistaa mulle esim. pyykkien viikkailun kaappiin ilman lahkeessa roikkuvaa kitisijää.

Kuuluu huusholliin sentään muutakin kuin taaperoelämää. Mulla oli viime viikolla taas pari koulupäivää, joten Mies oli koti-isinä tytön kanssa. Vaikka pitikin olla skarppina ja pitää opiskelumoodi päällä aivoissa, oli silti jälleen terapeuttista olla aikuisten ihmisten kanssa ja keskustella Ihan Oikeista Aikuisten Asioista. (No okei, kestovaipoista keskusteltiin jossain yhteydessä, mutta ne liittyivät kuitenkin kurssin aiheisiin eli eettiseen ja ekologiseen kuluttamiseen!) Lisäbonuksena jätin pitkästä aikaa imetyspaidatkin kaappiin ja sain pukeutua ihan normaaliin paitaan, ah mitä luksusta.

Vaikka jossain vaiheessa talvella tuntuikin siltä, että opiskelujen hoitaminen lapsenhoidon lomassa on ihan pirun vaikeaa ja keskittyminen sitä sun tätä, kummasti mun kaikki kaksi kurssia ovat lähestulkoon paketissa. Ensimmäisesta kurssista sain arvosanan ja opintopisteet jo joku aika sitten, ja toisesta kurssista puuttuu enää yksi isompi essee ja oppimispäiväkirja, joiden dedis on vappuaattona. Lisäksi mulla saattaa olla pian opinnäytetyöllekin aihe ja toimeksiantaja, kunhan saadaan ensin sovittua tapaaminen toimeksiantajan edustajan kanssa. Olisi kyllä vallan bueno, jos saisin opparin työn alle vielä ennen kesälomia. Työharjoittelun olen päättänyt lykätä loppukesään tai syksyyn, ja samalla Pimu todennäköisesti aloittaa päivähoidossa. Pitäisi kai hakea sitä hoitopaikkaakin, huoh.

Lopuksi vielä parin päivän takainen wtf-hetki. Pimun serkusta tulee lokakuussa isosisko, kun Miehen veli ja avokkinsa saavat toisen naperon! Appiukon kertoessa ilouutisista oli kyllä vähän mit vit -fiilis, lankomies ja käly kun olivat jo hankkiutuneet eroon kaikesta vauvakrääsästä ja olivat antaneet ymmärtää, että never again, yksi lapsi riittää. Noh, eipä siinä. Voinpahan nyt pistää bumerangina takaisin hyppykiikun ja muuta roipetta, joita lanko viime vuonna meille roudasi laatikkokaupalla...

Kiukkuperseperjantai

Taas vaihteeksi sellainen päivä, jonka olisin ihan hyvin voinut jättää elämästäni väliin. Aamulla Pimu potkaisi mut hereille klo 7:15. Potkaisi kylkeen, kieppui hetken, nappasi kipeästi tissistä kiinni ja jatkoi hyväkäs uniaan kasiin asti. Äidin osaksi jäi puoliunissaan kiroilu ja kännykällä facebookaaminen.

Aamupalalla Pimu ei taaskaan ollut syömätuulella, vaan heitteli melonia pitkin poikin ja raivosi heti, kun kielsin tai vein ruoat pois ulottuvilta. Lisäksi posti toi taas tyhmän kirjan Vaukirjalta (joo, itsepä tilasin taas sen kuukaudenpaketin, oma moka) sekä Kelalta tiedonannon kotihoidontuen muutoksista. Kyllä kyrsii: kotihoidontukea kyllä korotettiin melkein 15 eurolla kuussa, MUTTA armas kotikaupunkini on rahapulassaan mennyt puolittamaan kuntalisän 100:sta 50:een euroon. Saan siis jatkossa reilusti vähemmän kotihoidontukea, koska tuosta mokomasta menee vielä verotkin. Olis sille viidellekympille ollut käyttöäkin, perhana.

Lähikirjastossa oli vaihteeksi ruuhka-aamu ja yhden varatun kirjan hakemisessa meni yllättävän pitkään, kun kirjastotäti ensin piilotteli jossain hyllyvälissä minuuttitolkulla ja sitten sähläsi vaihtorahojen kanssa kun rahasti kanssaäidiltä poistomyyntilehtiä. Miehellä ja mulla oli kommunikaatio-ongelmia, joka päättyi jokseenkin turhaan säksätykseen ja nalkutukseen (luulin Miehen ja Pimun odottavan pihalla, että mennään yhtä aikaa kauppaan ja kirjastolle, sen sijaan Mies ja Pimu katosivat pihasta kuin hauki rannasta ja mä olin jo soittamassa poliiseja, että kuka saatana on kaapannu mun perheen). Pimun lounas viivästyi, joten likka oli liian väsynyt syömään ja viskoi lohet pitkin keittiötä, mä hermostuin ja räyhäsin Pimulle turhaan ja lopulta pärähdin itkuun, kun sain vihdoin tytön viereeni nukkumaan päikkäreitä. Ja Mieskin karkasi töihin aikaisin, koska sen nyt vaan piti ehdottomasti päästä pyöräilemään talvikelissä ja 16 kilometrin työmatka on siihen just niin hitsin kätevä matka.

Kello on vasta noin viisi iltapäivällä, ja olen tähän mennessä menettänyt hermoni jo ihan liian monta kertaa, enimmäkseen Pimun toimiessa ärinän kohteena. Kylläpä osaa olla paska fiilis. Lapsi tarvitsisi kotona ollessaan leikkiseuraa ja viihdyttäjää ja sen sijaan saakin äidin, joka istuu läppärin äärellä kylmenemään päässyttä teetä litkien ja epätoivoisesti yrittäen raapia kasaan rästissä olevia koulutehtäviä. Pimu tarvitsisi myös äidin, joka ei ottaisi henkilökohtaisena loukkauksena sitä, että muksu viskoo ruoat pitkin keittiötä koska hölmö äiti ei osaa tarjota ruokaa lapsen ollessa oikeasti nälkäinen. Äidin, joka tietokoneelle tai neulomuksen ääreen jumahtamisen sijaan osaisi ja jaksaisi istua lattialla Duploja kasaamassa tai leikkimässä kehittäviä laululeikkejä. Äidin, joka hoksaisi olla läsnä ja nauttia vauvavuoden viime metreistä ilman takaraivossa hakkaavaa "opparin aihe puuttuu mihinköhän menis työharjoitteluun löydänköhän mä koskaan oikeita töitä koskahan tuon lapsen raaskisi laittaa päivähoitoon tätäkö tää elämä nyt sitten on äääk" -luuppia.

Jaffakeksitkin loppui just, eikä uutta pakettiakaan kehtaa hakea, koska söin sen edellisenkin melkein kokonaan yksin. Vaikka eihän se kaupan kassa sitä tiedä...

Sairastuvasta käsityöpajaksi?

Pimu meni ja täytti 11 kuukautta männäviikolla. Lapsosen iän kyselijöille meinaa kuitenkin vieläkin lipsahtaa vastaukseksi "vähän päälle 10 kk", kun jotenkin ei enää meinaa pysyä kartalla siitä, kuinka vanha napero jo onkaan. Eilen illalla myös muistelin huvittuneena niitä ensimmäisiä kuukausia, kun Pimun iän laski viikoissa ja tunnollisesti napsi kuvia lapsesta joka viikko, että "on sitten mistä seurata lapsen kasvua ja kehitystä". Nyt hyvä jos muistan kirjata edes itselle kalenteriin tai vauvakirjaan Pimun tuoreimpia temppuja. Vauvakirjan kohtaan "otin ensiaskeleet" kirjasin epämääräisesti "tuettuna joskus 10-kuisena", koska en enää muistanut, paljonko mittarissa oli, kun ne ensimmäiset tuetut steppiaskeleet otettiin. 11 kuukaudet tilastomitatkin haettiin neuvolasta omatoimisesti vasta eilen, kun 14. päivä ei vaan viitsitty raahautua ulos kämpästä. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin mitat oli 74 cm ja 9340 g.)

Pari viime viikkoa meni meidän huushollissa räkätaudin kourissa. Ensin mies valitti kipeää kurkkuaan ja tunnollisen työntekijän tavoin sairasti viikonlopun kunnolla, jonka jälkeen riekkui puolikuntoisena töissä viikon ja sai palkkioksi poskiontelontulehduksen ja antibiootit. Hillittömästä käsienpesusta ja jopa yhden yön mittaisesta karanteenista huolimatta räkis hyppäsi mulle ja lopulta Pimulle, joka sairastikin pitkän kaavan kautta ja oikein kuumeen kera. Sairastupailun vuoksi jouduttiin tietenkin jättämään väliin viime viikon avoin päiväkoti ja muskari eikä ulkoiltu arvauskeskusreissua ja yhtä kauppareissua lukuunottamatta ollenkaan, joten toisen räkisviikon lopulla alkoi olla jo melkoisen mökkihöperö olo. Sairastelun takia Pimu ei luonnollisestikaan jaksanut tai halunnut syödä hirveästi "oikeaa" ruokaa, joten tissit oli kovilla likan roikkuessa maitobaarilla tavanomaista enemmän. Taisinpa useampanakin päivänä ja iltana uhkailla vieroituksella, jos oikein tympäisi, mistä en näin jälkeenpäin ole järin ylpeä.

Asiasta kuudenteen. Mä olen varmaan menettämässä järkeni, sillä olen useampanakin päivänä miettinyt loikkaavani neulepuikoista ompelukoneen puikkoihin. Tilasin tänään jopa Noshilta paria erilaista kangastakin, kun oli niin söpöjä kuoseja. Siis minä, joka hädin tuskin osaan lyhentää lahkeet ja ommella verhot, suunnittelen vakavissani ompelevani Pimulle vaatteita. :O Samoin takaraivossa on kummitellut Lähiömutsin blogista bongattu idea tuunatusta äp-makuupussista, mutta se projekti hautuu varmaan niin kauan kunnes oikeasti saan aikaiseksi etsiä jostain a) vanhan makuupussin ja b) silmää miellyttävää kangasta tuunausta varten. Ja hihalliset ruokalaputkin olisi käteviä tuon sottapytyn kanssa, niihinkin löytyi kuuklella selväsanaiset ohjeet. Ja vaippoihin tarttis tehdä lisäimuja ja ja ja...

Mähän siis olen periaatteessa ihan kätevä käsistäni, mutta mun erikoisalaa on tähän asti olleet enemmänkin tosiaan nuo neuleet ja jossain määrin virkkauksetkin. Ompelukoneilla ja mulla taas on aina ollut viha-rakkaus-suhde: suoraa tikkiä vaativat verhot ja kuluneiden farkunhaarusten paikkaus vielä menettelevät, mutta heti kun työn alla on jotain niinkin vaativaa kuin vetoketjun ompelu, mun avaruudellinen hahmottamiskyky loikkaa saman tien ikkunasta ulos ja simppelistä ompeluhommasta tulee tuntien päänraapimissessio. Kirosanoja unohtamatta. Bodyn tai paidan ompelu Pimulle voi siis olla melkoinen koettelemus niin mulle kuin sille kangasparallekin, jonka mä saatan innostuksissani leikellä ja ommella käyttökelvottomaksi silpuksi - onhan mun motto tähänkin asti ollut "enemmän intoo ku taitoo".

Tai sitten mä luovutan heti kättelyssä, kiikutan tykötarpeet ompelutaitoisemmalle äidilleni ja juon kahvia sillä välin, kun mummi rykäisee lapsenlapselleen uutta vermettä.

11 kysymystä (ja vastausta)

Miraana heitti haasteella, kiitos siitä!

Säännöt:
1. Kiitä haastajaasi ja linkkaa hänet postaukseesi
2. Vastaa haastajan 11 kysymykseen
3. Keksi 11 uutta kysymystä
4. Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät

1. Osallistuisitko Big Brotheriin missään tapauksessa?
- En. Eikä mua varmaan huolittaiskaan, mä olen liian normaali (ja normaaliälyinen) formaattiin. :D

2. Jos kirjoittaisit kirjan, millainen se olisi?
- Luultavimmin mukahauska chick lit -plagiaatti. Tai sitten nuortenromaani.

3. Koska lakkasit uskomasta joulupukkiin?
- Rehellisesti sanottuna en muista. Villi veikkaus, että 6-7-vuotiaana.

4. Muumit vai Halinallet?
- Muumit. Halinallet on liian ällösöpöjä.

5. Koetko olevasi 100% heteroseksuaali?
- Hmm. Ehkä 98%. Kyllä nättejä tyttöjä voi aina välillä katsella sillä silmällä. ;)

 6. Paras Disneyn elokuva?
- Siis nimenomaan Disneyn...? Aladdin ja Kaunotar ja hirviö taistelee kärkisijoista. (Disney-Pixar-tuotannosta kamppailua käyvät Wall-E ja Autot.)

7. Muuttaisitko ulkomaille, jos saisit mahdollisuuden?
- Mikä ettei. Olen aikoinaan asunutkin lyhyitä pätkiä ulkomailla, kakarana Sveitsissä ja opiskeluaikana Brysselissä opiskelijavaihdossa.

8. Montako avainta avaimenperässäsi on?
- Kaksi. Kotiavain ja fillarin avain.

9. Mansikka vai vadelma?
- Vadelma.

10. Jos nyt saisit 100€ ylimääräistä, mitä ostaisit?
- Yhdet uudet imetysliivit ja jotain uusia kirjoja.

11. Miten pärjäisit ja mitä tekisit, jos koko Suomesta katkeaisi sähköt viikoksi?
- Jaa-a... Pakkaisin villaa ylle, perheen autoon ja ajaisin johonkin naapurivaltioon, jossa olisi sähköä? :D (Tosiasiassa en kestäisi varmaan päivääkään ja kitisisin Miehelle, että "sinähän se armeijan käynyt olet, keksi ny jotain ja pelasta meidät!")

(Toim. huom.: tämäkin postaus odotti reilusti yli viikon luonnoksissa ennen julkaisuaan, koska joulustressi ja muut touhut veivät oman aikansa.)

Että näin. Taidan kuitenkin luistaa haasteen toisesta puoliskosta ja jättää kysymysten laatimisen toiseen kertaan. Jos vaan joskus muistan ja jaksan, niin palaan ehdottomasti asiaan (ja siinä vaiheessa tämäkin meemi on kiertänyt blogistanian niin moneen kertaan, ettei kukaan enää jaksa vastailla haasteisiin, hehe).

Kaamosta

Kuukauden hiljaisuuden jälkeen on kai parasta antaa itsestään elonmerkkejä myös blogosfäärissä. (Ei sillä, että kukaan kuitenkaan olis kaivannut. :P)

Tässä männäviikoilla ollaan oltu alkavan talven ja pimeyden keskellä enemmän tai vähemmän alavireisissä tunnelmissa. Aamuisin on ärsyttänyt ja veetuttanut herätä säkkipimeässä, valoisan aikaan ulkoilu typistyi muskari-, jumppa- ja kauppareissuihin ja illat menevät muksun perässä juosten ja Miehelle kotikaaoksesta ja väsymyksestä äksyillen. Pimukin on antanut oman panoksensa äidin kaamosväsymykseen tekemällä hampaita ja laajentamalla liikuntarepertuaariaan pystyyn könyämällä, joten kovin montaa rauhallista hetkeä ei meidän huushollissa ole koettu. Paitsi silloin, kun Pimu nukkuu päikkäreitään (parvekkeella lyhyen kaavan mukaan tai vieressä tissillä pitemmän kaavan mukaan). Eikä silloinkaan varsinaisesti rauha vallitse, kun äidin pääkopassa myllertää ajatus jos toinenkin.

Lisästressipisteitä mä sain kerrytettyä parhaan ystävän häistä, joissa olin kaasona kuun alussa. Jos polttareiden järjestäminen etänä aiheutti päänvaivaa, niin kyllä oma show'nsa oli hääohjelman järjestämisessäkin. Loppupeleissä best manin kanssa väsättiin ohjelma kasaan edellisenä iltana 5 minuutin pikapalaverissa, josta puolet meni mulla Pimua vatkatessa (tytöllä oli just sillä hetkellä hiton tylsää)... Lisäksi mä sain häitä edeltävillä viikoilla useampaankin otteeseen paska kaaso -kohtauksia ja itkin Miehelle, kuinka surkea kaaso mä olen, kun en päässyt morsiamen kanssa pukuja katselemaan, hääjuhlapaikkoja tsekkaamaan tai pystynyt muutenkaan olemaan juuri apuna, koska vauva ja välimatkat (minä Keski-Suomessa, kaaso Etelä-Savossa ja häät Etelä-Karjalassa), kun taas ystävä rakas oli mulle kolme vuotta sitten oikeasti maailman paras ja viitseliäin kaaso ikinä. Harmittaa ja itkettää välillä vieläkin ajatella koko rumbaa.

Hääjuhla sentään meni kohtalaisesti: mä lauloin morsiamen pyynnöstä kirkossa ja itketin hääparin lisäksi vieraita ja vähän itseänikin (toivottavasti ja oletettavasti itkun syy ei kuitenkaan ollut huono lauluääni...), ja juhlassa Mies otti päävastuun Pimusta ja antoi mun hoitaa kaason tehtäviä rauhassa siinä määrin, kun oli tarpeellista. Best manit onneksi hoitivat juontohommat ja viinatarjoilun järjestämisen, joten mä pystyin välillä katoamaan toiseen huoneeseen Pimua imettämään.

Joulukin stressaa omalta osaltaan, ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin, mun alkuperäisen ajatuksen eli kolmen hengen kotijoulun sijaan mennään sittenkin joulunpyhiksi anoppilaan ("ei sun tarvi sit kokata ja stressata jouluruoista Pimun pyöriessä jaloissa", oli yksi Miehen perusteluista), eli juhlapyhät mennään taas vieraissa nurkissa pyörien, ilman omaa rauhaa ja tuttuja rutiineja. Ja toisekseen, joulun lähestyminen tarkoittaa myös vääjäämättä sitä, että mun opintojen jatkuminen lähestyy myös. Enkä mä vieläkään tiedä, miten mä järjestän luennoilla käynnin ja hoidan Pimun kotona siinä samalla, koska luennot järjestetään Miehen työvuoroihinkin nähden todella paskaan aikaan (11:30-14).

Kaiken tämän stressipalloilun keskellä Pimu on kasvanut ja kehittynyt huimasti ja täyttää huomenna 9 kuukautta. Kvartaalikatsaus siis luvassa jälleen lähipäivinä, jahka ehdin istua koneen ääreen ajan kanssa. Nimim. Kirjoitin tätä postausta kahtena päivänä kolmen minuutin pätkissä.

Vauva harrastaa, osa 3

Kun noista muistakin harrasteista tuli pykättyä postaus, kirjoitellaan nyt vielä kolmikon tuoreimmasta eli vauvajumpasta.

Kolmen käyntikerran perusteella vauvajumppa on ollut vallan lystikästä menoa, varsinkin kun se edes etäisesti muistuttaa mun pre-raskaus-jumpassa käyntiä. Yksi jumppa kestää noin kolme varttia, josta aktiivisesti touhutaan vauvan kanssa puolisen tuntia, ja jumpan aikana on mukavan monipuolista toimintaa: ollaan hypitty jumppapalloilla, tanssittu vauvat sylissä ja tehty kyykkyjä ja vatsalihasliikkeitä vauva lisäpainona. Ryhmä, jossa ollaan Pimun kanssa nyt käyty, on suunnattu 3-6-kuisille vauvoille, jotka eivät vielä liiku, joten jumppa on vielä melko lailla paikallaan pysyttelevää toimintaa ja sylittelyä, mutta 7-12-kuisten ryhmässä on sitten äksöniä enemmänkin. Ja mikäli Pimun liikekannalle ryhtyminen jatkuu samaan tahtiin, voi meillä olla edessä siirto siihen "isojen" ryhmään ihan viikon-parin sisällä...

(Tähän väliin infoksi, että Pimu on ruvennut tosiaan vihdoin ryömimään! Taitetut matkat ovat vielä lyhyehköjä ja tyyli vähintäänkin omintakeinen, mutta kumman vikkelästi likka vaan pyrähtää kiellettyjen esineiden kuten kännykän laturin johdon tai lehtitelineen kimppuun...)

Jumpassa on myös se hyvä puoli, että Pimun jumppakortti (15 kerran sarjakortti) kelpaa myös aikuisten ryhmätunneilla. Eli jos jostain syystä jää vauvajumppailu väliin, mä voin karata ryhmätunneille myös omin nokin pumppaamaan rautaa. Ainakin teoriassa. :P Ainut huono puoli on jumpan ajankohta (10:45), jolloin Pimu yleensä on heräämisen ajankohdasta riippuen valmista kauraa ekoille päikkäreille, mutta tämäkin korjaantuu sitten jos ja kun ryhmä vaihtuu, koska isot vauvat jumppaavat jo kympiltä.

Potra poika

Tänään perhekahvilassa piipahtaessa sain pariinkin kertaan kuulla, kuinka Pimu on topakka ja aktiivinen poika. Kahvilan jälkeen puolestaan vauvajumpassa vieruspatjalla omaa vauvaansa imettänyt äiti tiedusteli, kuinka vanha mun poika on. Ja lapsihan näytti tältä:

Kuvan lapsi liittyy tapaukseen. Pyykkikori ei.

Vauvan vaatteiden värityksellä on kyllä mielenkiintoinen vaikutus siihen, kuinka keskustelua viritellään vauvan vanhempien kanssa. Omalla kohdallani olen huomannut ainakin, että jos Pimulla on sinisävyistä ja/tai vihreää yllä, häntä puhutellaan helposti pojaksi, MUTTA jos vaatteissa on esimerkiksi ruskeaa, harmaata tai punaista, multa kysytään, kumpi Pimu on. Suoraan tytöksi tyyppiä arvellaan melko harvoin, varmaankin siksi, että mä niin harvoin puen likalle päälle mitään tyttömäistä, esim. mekkoa. Vaaleanpunaistakin neidin garderoobissa on tällä hetkellä hyvin rajoitetusti, aktiivisesti käytössä ovat vain yhdet vaaleanpuna-valko-sini-vihreäkirjavat villasukat, joita käytetään ulkona lisälämmikkeenä. Kirkkaanvihreän fleecehaalarin parina. :P

Nämä "poika eikun oho se onkin tyttö" -tilanteet harvoin jaksavat enää nykyään ärsyttää, mutta enemmän näin henkkoht rassaa ihmisten oletukset siitä, että koska lapsi on tyttö/poika, senhän täytyy tehdä asioita x, y ja z, koska "niin tytöt/pojat tekee". Hämmentävintä on, kun nämä oletukset ulotetaan jo vauvaikäisiin asti. Jos Pimu kulkee mulla mukana kaupoilla, "tyttö on lähtenyt äidin kanssa vähän shoppailemaan, ai ku kiva". Entäs jos Pimu olisikin poika, olisiko silloin "tyhmä äiti raahannut pojan väkisin kaupoille"? Tai onko Pimu jotenkin tyttövauvaksi outo tapaus, kun se pyörii vauhdikkaasti lattialla ja jumpassakin kiljuu riemusta sitä kovemmin, mitä railakkaammin mä sitä jaksan vatkata sylissä? Kun eikös ne pojat ole niitä remuajia ja tytöt kiltin sosiaalisia hymynaamoja?

Vauvavuoden ajan nyt ehkä vältytään vielä niiltä pahimmilta stereotypioilta, mutta entäs sitten, kun taaperoaika koittaa? Kuoriutuuko semi-androgyynistä vauva-Pimusta yhtäkkiä ulkopuolisten silmissä hörselöä ja kimallusta rakastava prinsessa, ihan vain siksi että kromosomistossa lukee XX? Alkaako vaatelahjapaketeista kuoriutua entistä enemmän Hello Kittyä ja pinkkiä, tai nappaako joululahjoja etsivä sukulaistäti leluhyllystä vauvanukkeja, vaikka lapsi mieluusti leikkisi myös sillä kauhakuormaajalla? Miksi vanhemman väen päässä liikkuu niin pirun sitkeästi se oletus, että on tyttöjen ja poikien juttuja, vaatteita, leluja ja värejä?

Anopin Pimulle aiemmin kesällä hankkima vk-haalari. Se "ihanasti tyttövärinen". (Kuva: Reimashop.fi)

Oman lapsen myötä tulee väkisinkin mietittyä sitä, miten omassa lapsuudessa nämä sukupuoliroolit näkyivät tai olivat näkymättä. Muistelisin olleeni itse jotakin "tavallisen tytön" ja "poikatytön" välimaastosta: inhosin hameita enkä käynyt salaa äidin meikkipussilla, mutta samalla kuitenkin leikin barbeilla. Ja toisaalta myös tykkäsin rakennella legoilla ja ajella pikkuveljen Brio-junaradalla ja pikkuautoilla. Sama identiteetti mulla on säilynyt oikeastaan läpi lapsuuden ja teini-iän: mieluummin rymysin farkuissa tukka ponnarilla kuin pynttäydyin mekkoihin ja väkertelin tukkaani. Meikkaamisen "riemut" sentään hoksasin yläasteiässä ja viitsin vieläkin panostaa ulkonäkööni ripsivärin ja puuterin verran, jos tarve vaatii. Yksinhuoltajaäidiltäni opin myös, että naisetkin voivat tehdä samoja juttuja kuin miehet: äiti oli aikanaan aktiivinen urheilija ja heitti mm. keihästä piiritasolla, ja eräänäkin legendaarisena talvena mun ollessa eskari-ikäinen äiti "korjasi autoa pihalla" (= vaihtoi autoon talvirenkaat...).

Tietenkin toivoisin, että aikanaan Pimu oppisi mahdollisimman paljon erilaisista tavoista olla tyttö/nainen (tai miksei poika/mieskin). Eri asia sitten, kuinka paljon ympäristö kannustaa monipuolisuuteen räikeän sukupuoliroolittamisen sijasta...

Vauva harrastaa, osa 2

Pimun musiikkikasvatusta on nyt takana kolmen muskarituokion verran, joten on ehkä jo turvallista kirjoitella kokemuksia tästäkin vauvaharrastuksesta.

Keväällä kuukkeloidessani muskareita päädyin lopulta valitsemaan seurakunnan version, lähinnä muita edullisemman hinnan ja läheisen sijainnin vuoksi: yksi lukukausi maksaa vaivaiset 45 euroa ja kotoa hilppaisee muskarituokioon alta 10 minuutin. Yksi tuokio kestää puoli tuntia, mikä on vallan riittävä aika, kun ottaa huomioon, kuinka lyhyt attention span tuolla pötkylällä on. Puolessa tunnissa kun ei ehdi vetää hirmu raivareita, jos vaan on huolehdittu siitä, että Pimulla on vatsa täynnä maitoa ja kuiva vaippa. :D

Tähän mennessä muskari on ollut ihan mukavaa lauleskelua ja vauvan sylissä heijailua, ja ensi viikolla otetaan kuulemma jo "soittopelit" eli omat helistimet repertuaariin. Mä kyllä luulen, että helistimen soittopelifunktio ei Pimulle aukea, koska kotonakin tyttö keskittyy enemmänkin pureskelemaan lelujaan eikä ainakaan vielä ole tainnut hoksata, että heiluttamalla lelua siitä kuuluu ääniä. :P Muskariryhmän muut vauvat on aika lailla Pimun ikäisiä, ryhmän nuorin on tällä hetkellä noin 3,5-kuinen ja vanhin lähentelee ilmeisesti jo kahdeksaa kuukautta, eli ylihuomenna puoli vuotta täyttävä Pimu on joukon keskikastissa. Mullekin on pari muuta äitiä tullut jo vähän tutummaksi, eli aikuiskontakteja on päässyt syntymään.

Jos jotain huonoja puolia muskarista pitää nimetä, mainittakoon järjestävä taho eli seurakunta. Tai no, seurakunnassa itsessään ei ole sinällään mitään vikaa, mutta se kieltämättä heijastuu musiikkituokioiden sisältöihin. Ryhmän ohjaaja lukee joka kerralla pienen pätkän jotain psalmia tai muuten lapsiin liittyvää hengellistä tekstiä, ja lauluistakin osa käsittelee hengellisiä asioita. Vauvahan ei noiden päälle niin ymmärrä, mutta itsellä näin agnostikkona vähän särähtää korvaan, kun pienille vauvoille lauletaan, että "kun jumala sanallaan sinutkin loi". Toisaalta osasin tiedostaa tämän riskin, kun muskaria valitsin, joten käydään tuolla nyt ainakin tämä syyskausi ja katsotaan keväällä sitten tilannetta uudelleen. Voihan olla, että keväällä mä olen taas koulunpenkillä ja Pimu mahdollisesti päivähoidossa, jolloin harrastuksille tuskin hirveästi aikaa jää...

Vauva harrastaa, osa 1

Tänään otettiin Pimun kanssa ensiaskeleet vauvaharrastusten parissa, kun testissä oli vauvajooga. Saatiin jännätä vielä viime metreille saakka, että pidetäänkö tuntia ollenkaan, mutta loppupeleissä ilmoittautuneita oli sittenkin tarpeeksi, joten suunnattiin Pimun kanssa keskustaan aamukymmenen tietämillä.

Mua ensialkuun vähän epäilytti, että näinköhän joogaaminen vauvan kanssa on mistään kotoisin. Ensinnäkään mä itse en ole varsinaisesti mikään joogaintoilija ja ryhmäliikunnassa yleensä valitsen mieluummin tappohikijumpan ja punttien heittelyn kuin rauhallisemmat venyttelyt ja muut "hymistelylajit", eli epäilin erottuvani joukosta jo pelkästään omalla olemuksellani. Toisekseen, suhteellisen vähäisen raskausajan liikunnan ja viiden kuukauden kotona möllöttämisen jäljiltä mä olen notkea kuin norsu, eli jooga-asanoihin taipuminen voi olla työn ja tuskan takana. Ja kolmanneksi, 12 euron kertamaksu on aika suolainen hinta viikottaiseksi harrastukseksi, etenkin näin pienituloisena kotiäitinä.

Tunnilla oli kuitenkin yllättävän mukavaa Pimun pienestä hepulivartista huolimatta (mitäs pistävät harrastukset Pimun aamupäikkäriaikaan, nih), taivuin ainakin jotenkin venytyksiin eikä muukaan ryhmä ollut erityisen hippiä. Vaikka kieltämättä me Pimun kanssa erotuttiin joukosta, koska olin ainut, jolla EI ollut minkäänlaista kantoliinaa/-reppua mukana ja Pimullakin oli kertsivaippa (Mies ei suostu kestoilemaan rotarokotteen jälkimainingeissa)... Ihan jokaviikkoiseksi harrastukseksi tästä meille tuskin on, jo pelkästään tuon hinnan takia, mutta eiköhän tuonne tule eksyttyä uudemmankin kerran. Ja onpahan joku syy herätä maanantaiaamuisin ihmisten aikoihin. :P

Vuosi sitten...

3. heinäkuuta 2011 oli sunnuntai, hellekesä parhaimmillaan ja allekirjoittaneella heti aamusta tuskanhiki. Edellisenä päivänä olin käynyt apteekissa asioimassa, ja kesän ensimmäisellä (ja ainoalla...) lähirantareissulla oltiin käyty Miehen kanssa heittämässä talviturkit Päijänteeseen. Samalla reissulla ihmettelin ja hermoilin, kuinka pitkä aika oli kulunut edellisistä menkoista. "Näinköhän helle on pistänyt kropan sekaisin, ei kai nyt sentään vaan..."

Sunnuntaina sitten keräsin rohkeuteni ja pissin tikkuun. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Nyt tasan vuotta myöhemmin raskaustesti on muisto vain, mutta testin paljastama salamatkustaja sen sijaan vetää unta palloon vaunuissa, jalassaan ensimmäistä kertaa kestokombo sisävaippa + villahousut ja yllään kummitädin lahjoittama päheä (ja kuolatahrainen) Herra Hakkarainen -shortsipuku. Hurja ajatella, että vuodessa pienestä, parin millin mittaisesta katkaravun näköisestä otuksesta on kasvanut 3,5-kuinen, kovaääninen, kuolaava, piereskelevä, kiukkuperseilevä - ja myös rakas, veikeä ja leveästi hymyilevä - Pimu.

"Jos vähän vielä kurkotan, niin ehkä saatan ihan kohta päästä mahalleen..."

 Mitähän jännää seuraavan vuoden aikana ehtii tapahtua?

Äiti-ihmisen kesäahdistus

Kouluaikana ja vielä pari vuotta sitten opiskelijanplanttunakin kesäloma oli aina tervetullut tauko arjen raatamiseen: kakarana kesäloma tarkoitti pitkiä päiviä rannalla tai muuten vain ulkosalla kavereiden kanssa, opiskeluaikana puolestaan kesätöitä ja tilaisuutta ansaita rahaa, jotka rällätä syksyn tullen.

Tänä vuonna mä en kuitenkaan varsinaisesti ole odottanut kesän tuloa. Näin äitiyslomalaisena päivät ja viikot tuntuu vierivän ohi ihan samanlaisina, näytti keittiön seinäkalenteri mitä kuukautta hyvänsä. Aamulla johonkin aikaan ylös, jossain välissä vaunulenkille tai ruokakauppaan, loppupäivä olohuoneessa imetellen ja telkkaria aneemisesti tuijottaen ja illalla vaipanvaihdon kautta nukkumaan. Näissä arkirutiineissa ei paljon paina, onko ulkona aurinkoinen ja lämmin päivä vai kaatosadetta ja lämpötila hädin tuskin +10 asteessa.

Raskausaikana vielä suunnittelin, että Pimun synnyttyä ja kasvettua hieman etsisin meille jotain yhteistä tekemistä, jotta pääsisin vähän pois kotoa ja tapaamaan mahdollisesti muitakin äiti-ihmisiä. En vain suunnitelmissani osannut ottaa huomioon Pimun syntymän ajankohtaa. Maaliskuussa syntynyt tyttö alkaa näin kesän korvalla olla pikkuhiljaa siinä vaiheessa kasvua ja kehitystä, että joku vauvajumppa tai muskari voisi olla edes teoreettisesti mahdollista ajanvietettä. Mutta kuinka ollakaan: kaikki mahdolliset harrastusryhmät jäävät sopivasti kesätauolle! Läheinen perhekahvila pisti ovensa kesäksi kiinni pari viikkoa sitten, naisvoimisteluseura ei tarjoa kesäaikaan lapsiperheiden jumppia ja jopa seurakunnan kerhot ja vertaisryhmät viettävät kesälomaa. Ja koska lähipiirissä ei juurikaan ole muita äiti-ihmisiä, joilla olisi samanikäisiä lapsia, kotiin jumahtaminen Pimun kanssa on ihan liian helppoa.

Lapsettomien kavereiden kanssa on niin helppo puhua vielä ennen synnytystä, kuinka porukalla voidaan yhä edelleen treffailla ja kahvitella, vaikka vauva siinä ohessa pyöriikin mukana, mutta todellisuudessa se on pelkkää puhetta. Pimun kummien lisäksi mun kaveripiiristä vain kaksi on käynyt meillä kahvilla Pimun syntymän jälkeen, yhtä kaveria käytiin porukalla pikaiseen moikkaamassa kaupunkireissun yhteydessä ja loppujen kavereiden kohdalla tapaamiset on jääneet "jos vaikka joku päivä nähtäis" -puheen tasolle. Näin kesäaikaan kavereiden kanssa treffailu on muutenkin harvemmin tapahtuvaa toimintaa, koska kaikki ne ystävät, jotka paikkakunnalle kesäksi jäävät, tekevät töitä tai gradua tai harrastavat lähinnä iltaisin terassipainotteisia tapaamisia, joihin näin tiiviisti imettävänä äitinä ei juurikaan tule eksyttyä.

Pitäisköhän laatia Facebookiin ilmoitus: "Yksinäinen kotiäiti ja rääkyvä sylivauva etsivät kesäksi kavereita ehkäisemään kotiin homehtumista ja äidin aivotoiminnan näivettymistä. Kriteereinä aikuisen ihmisen seura ja kyky puhua muustakin kuin imettämisestä ja maitokakan koostumuksesta. Lapsen viihdyttämisen taito tervetullut bonus. Vauvakuumeiset älkööt vaivautuko, ellei hakusessa ole kuumetta lieventävä reality check."

Huomenna vihdoin Savoon häitä tanssimaan. Saas nähdä, mitä Pimu tykkää kirkon pauhaavista uruista ja hääjuhlan ihmispaljoudesta...

Kehitysaskeleita

Vaikkei ulkona vallitsevasta kelistä näin voisikaan päätellä, kohta on jo kesäkuu. Mitä hittoa, vastahan oli maassa hanki ja järvet jäässä, ja mun pötsi valtavaakin valtavampi.

Parissa viikossa Pimu on ottanut taas kunnon harppauksia matkalla sylivauvasta vähemmän sylivauvaksi. Leikkimatolla viihdytään entistä pidempiä pätkiä, ja lelut on alkaneet kiinnostaa ihan uudella tavalla. Pimu on tänään mm. hoksannut, että lelukaaressa roikkuva valas helisee, jos sitä vetää vatsassa roikkuvasta narusta, ja narun päässä killuva tähti (joo, tää vaatis ehkä kuvallisen demonstraation, sen verran oudon näköinen viritys tuo on) on eksynyt pari kertaa Pimun suuhun asti. Pimu myös selvästi osoittaa turhautumisen merkkejä ja hermostuu, kun lelu ei osukaan käteen parin huitaisun jälkeen vaan roikkuu ilkkuen naaman edessä. Pienelle ei tietysti saisi nauraa, mutta onhan tuo nyt huvittavan näköistä, kun toinen oikein kieli keskellä suuta huitoo ja kurkottelee lelua ja sitten suuttuu, kun ei ihan silmän ja käden koordinaatio vielä kohtaa. :D

2,5-kuinen tyttö on myös alkanut vähän jokellella ja on pari kertaa naurahtanut ääneenkin, mutta kunnon röhönaurua ei olla vielä kuultu: väsynyt kitinä ja käninä on sen sijaan edelleen tuttu äänimaisema näin kotioloissa. Pimulla on menossa ah niin ihana vaihe, jossa 40 minuutin päiväunet on suorastaan harvinaisen pitkä unipätkä, ja unen tuloon vaaditaan yleensä joko tissi tai liikkuvat vaunut. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä rotarokotteen jälkivaikutukset (jotka ovat onneksi hiipumaan päin) ja epäilyttävästi tiheän imun kautta muistuttava maratonruokailutahti, niin kyllä on elämä kuulkaa lystiä... Mutta toisin kuin Pimun elämän alkumetreillä, nyt ei tee joka itkukohtauksen yllättäessä mieli myydä vauvaa mustalaisille tai piiloutua korvatulpat korvissa vessaan itkemään - itkun syy nimittäin selviää nykyään entistä nopeammin, kun "apua apua miksi se TAAS huutaa" -paniikin sijaan osaan jo käydä perus-checklistin läpi: jos sillä ei ole a) nälkä tai b) märkä vaippa, se c) kaipaa syliä tai d) on saatanan väsynyt ja olisi aika tainnuttaa unille.

Vaunulenkkeily on alkanut innostaa mua entistä enemmän nyt, kun Pimulla on "nukahdan vain, jos vaunut liikkuvat" -vaihe: jos mielii tytön nukkuvan päiväunia, on PAKKO lähteä sen kanssa ulos, mieluummin vähän pidemmälle kuin lähikauppaan ja takaisin. Kaivoin jopa sykemittarin naftaliinista viikonloppuna, että saisin itselleni todistusaineistoa siitä, että olen joskus kuluttanutkin kaloreita enkä vain hamstrannut niitä syöpöttelemällä. Eihän siitä lenkkeilystä mulle itselleni juurikaan sanottavaa hyötyä ole, jos tunnin kävelyn jälkeen palkitsen itseni pullapalalla tai suklaapatukalla, mutta ainakin yritystä on. Ja ehkä kesän aikana opin korvaamaan suklaan ja pullan vaikka hedelmillä tai jollain vähän terveellisemmällä herkulla. ;P

Viikon päästä on taas edessä reissu Savoon, Miehen kummitäti menee naimisiin. Kuriirifirma toimitti mulle tänään sopivasti Boobin imetysmekon juhlia varten, joten nyt ei tarvitse panikoida omasta pukeutumisestakaan. Pimukin mahtuu ristiäisvaatteisiinsa vielä, joten nou hätä.

Sitä sun tätä

Neuvolareissu heitetty, vakiterkkarin kanssa oli kiva vaihtaa kuulumiset ja päivittää tilanne. Terkkari oli sitä mieltä, että tämän päivän reissu voisi hyvinkin olla se viimeinen tapaaminen (hyvä, että jollain on toimiva kristallipallo...), mutta varattiin nyt kuitenkin ensi maanantaille vielä aika. Oli puhetta myös siitä, mitä tehdään, jos raskaus meinaa mennä yliaikaiseksi: täällä päin virallinen ohjeistus on, että rv 41+5 mennään automaattisesti ilman lähetettä äitipolille/SVO:lle, jossa tilanne arvioidaan uudelleen. Perätiloista ei tosin ollut erillisiä ohjeistuksia, eli kaipa niissäkin mennään samalla kaavalla.

Eilen LA:n kunniaksi odotin valtaisaa viesti- ja soittoryöppyä, että no joko no joko, mutta ihme kyllä puhelin piippasi vain kerran, kun Tampereella asuva kaveri kyseli kuulumisia (ei ole FB:ssa, joten annettakoon puhelinhäiriköinti anteeksi ;) ). Radiohiljaisuudesta huolimatta sanoin Miehelle, että jos kärsimättömiä kyselijöitä alkaa ilmaantua enemmänkin, menen ja puren jokaista ohimoon. Sukulaismammoja ja appiukkoa tuplasti kovempaa.

Kävin eilen läpi ne Miehen veljen tuomat vauvanvaatteet, ja yllättäen tilanne ei ollutkaan ihan niin paha kuin ensin kuvittelin: kolmesta pahvilaatikollisesta pistin kirpparikasaan vain yhden laatikollisen verran kulahtaneita ja rumia hörhötyksiä. Pimun on siis parempi olla kuin ollakin tyttö, tai muuten siitä tulee heti ensimetreillä ristiinpukeutuja. :D Mistä tulikin mieleen, että joku yö näin unta, että meille syntyikin poika, ja ensitöikseni pistin äidilleni viestiä, jossa luki: "Amalialla olikin munat!".

Näköjään ei järki enää juokse tässä vaiheessa, kun ei ole tämän kummoisempaa raportoitavaa. Jospa seuraava postaus olisikin sitten tyyliä "nyt supistaa ja vedet meni, adios".

Odotus jatkuu edelleen

Jälleen yksi äitipolikäynti takana, ja edistystä on ehkä tapahtunut jo jonkin verran: kohdunsuu oli jo noin 1,5cm auki, mutta synnytyskanavaa oli vielä jäljellä. Ennen lääkärin tutkimusta otetun sydän- ja supistuskäyrän aikana tuli kaksi supistusta, mutta kumpikaan ei ollut erityisen kivulias, joten kuitenkin aika hissun kissun tässä edetään. Pimun kokoarvio on tällä hetkellä 3,4 kg ja asento kohdussa oli sellainen, ettei lääkäri nähnyt tarvetta sektiolle ainakaan vielä. Nyt ei kuulemma auta muu kuin odotella synnytyksen käynnistymistä, ja jos Pimu alkaa viivytellä enemmänkin, niin sitten mennään yliaikaiskontrolliin ja siitä sitten käynnistykseen tai sektioon tilanteen mukaan.

Huomenna olisi laskettu aika, mutta mulla on hytinä, että Pimu tekee tuloaan ehkä loppuviikosta. Ehkä. Toivottavasti. Jospa vaikka ottaisi parit ässät käyttöön, siivous, sauna ja suklaa voisi olla hyvä kombo... Seksi ei jostain kumman syystä ole innostanut mua eikä Miestäkään: lähinnä kumpaakin naurattaa ajatus siitä, millaista äheltämistä ja säätämistä se olisi, kun tämän pötsin kanssa saisi olla aika luova asentoja etsiessä. :D

Miestä nauratti viikonloppuna tämä muinainen Kummelin sketsi "Suomalainen mies", etenkin kun viikonloppuna oli sopivasti lentomäen MM-kisat. Jos vaan hoksaan, niin pistän tämän kyllä ehdottomasti omalle FB-seinälle kun lähtö synnärille tulee. :P



Ylihuomenna neuvolaan, oma alkuperäinen terkkarikin on palannut lomilta. Luultavasti käynti on jälleen kohtalaisen turha, mutta tuleepahan päivitettyä omaterkallekin kuulumiset vielä ennen synnytystä.

Ai niin, Miehen veli kävi lauantaina ja toi tuliaisina kolme pahvilaatikollista vauvan vaatteita, pari pussillista vauvaleluja ja vielä muutaman nyssäkän erinäisiä tarvikkeita, kuten hyppykiikun, kylpytuen ammeeseen ja tuttipulloja. Kävin pikaisesti läpi ne vaatelaatikot, ja ensisilmäyksellä suurin osa vaatteista ei kyllä iskenyt meikäläisen makuun: paljon vaaleanpunaista ja hörhelöä, ällösöpöjä pupukuvia ja ties mitä. Yrh. Pitää katsoa ne vielä kunnolla läpi ja karsia suorilta käsin kirpparille ne kauheimmat viritykset, vaatteita kun kuulemma ei tarvitse palauttaa. Ilmeisesti Miehen veljentyttö on jäämässä Pimun ainoaksi serkuksi. :P

Valivalivali

Kuluneen viikonlopun tunnelmia kuvaa ehkä parhaiten sana "valitusvirsi". Voisin valittaa ja nillittää loputtomiin aiheesta jos toisestakin, mutta otetaan tähän alkavan viikon kunniaksi ihan vaan ns. parhaat palat.

Unettomuus ja katkonaiset yöunet. Vasta viikko vai pari sitten kehua retostin neuvolassa, miten hyvin uni on maistunut öisin ja olo on kohtalaisen pirteä. Ja eikös kehuskelu heti kostautunut sillä, että mun kroppa päätti pistää unirytmin ihan uusiksi. Mies oli viime viikon yövuorossa, ja olen aiemminkin Miehen yövuorojen aikoihin ollut kevytunisempi, kun unen läpi jatkuvasti odotan, että milloin se toinen könyää siihen viereen. Nyt aiempaan kevytunisuuteen on tullut kaupanpäällisiksi selkäsäryt, vatsassa potkiva Pimu ja vessassa ramppaamisen tarve, ja aamuisin tuntuu kuin en olisi saanut nukuttua yhtenäisiä unia ollenkaan. Esimerkiksi viime yönä heräsin Pimun mellastukseen ja vessahätään noin aamukolmelta, ja sain unta uudestaan vasta lähempänä puolta viittä. Miehen kello soi kahdeksalta, koska Mies halusi vetää sisäpyöräilytreenin ennen iltavuoroa, ja tokihan mä sitten heräilin ensin kasilta Miehen kelloon, ysiltä omaan herätykseeni, kymmenen maissa siihen, kun Mies alkoi pyöräillä ja katsoa samalla (kovalla volyymilla) Stargatea ja lopulta yhdeltätoista jälleen vessahätään ja karmivaan nälkään. Innolla odotan, millainen loppupäivästä tulee, kun pää on ihan tööt enkä jaksaisi edes ryhtyä kokkaamaan itselleni ruokaa...

Oma kroppa ja sen muutokset vatuttaa myös ihan tolkuttomasti. Lauantaina olin jotenkin hiivatin ärsyyntynyt kaikesta ja äsähtelin Miehelle joka asiasta, ja vasta illemmalla hoksasin, että suurimman osan ärsytyksestä aiheutti Pimu. Tyyppi melskaa tätä nykyä vatsassa niin, että tuntuu, kuin vatsanahka repeäisi ihan just siihen paikkaan, ja luonnollisestikin melskaus ajoittuu siihen hetkeen, kun Mies haluaisi silitellä mahaa ja jutustella Pimun kanssa. Sattuu nimittäin yllättävän paljon, kun Mies pitää kättä mahalla ja Pimu punkee vastaan nahan toisella puolella. Maha on myös jatkuvasti tiellä, istuminen sohvalla on tukalaa, jos en asettele riittävästi tyynyjä ja muita tukia selän taakse ja sukkien jalkaan laittaminen on ihan helvettiä. Lauantaina lopulta repesin itkuun, kun ensin kaapista kaivamani yöpaita kiristi mahan päältä ja tuli kunnon läskipossuolo: itkin Miehelle, miten hirveän näköinen olen ja miten mitkään vaatteet ei kohta enää mahdu päälle ja en ehkä kestä, jos tätä jatkuu vielä viikkotolkulla. Ja Mies-parka yrittää vaan lohduttaa, että "ethän sä ees oo oikeasti lihonut, se on vaan toi maha tossa eessä, kyllä se kohta helpottaa"...

Eilen läskipossuolo oikein vielä korostui, kun lähdettiin Miehen kanssa kaupungille ja leffaan. Mulla oli jalassa tietenkin juuri ne äitiysfarkut, joiden vatsaresori on matalampi ja jotka valuu aina mahan alle, enkä ollut älynnyt laittaa vatsanpeitteeksi mahatuubia. Tästähän tietenkin seurasi se, että a) maha paleltui useaan otteeseen ulkona kävellessä kun housut valahtivat ja paita puolestaan nousi korviin ja b) jouduin jatkuvasti nostelemaan housuja ylöspäin, mikä tietenkin näytti todella typerältä kaupungilla kulkiessa. Lisäksi ehdotin Miehelle, että käytäisiin pitkästä aikaa Hesburgerilla syömässä ennen leffaa, ja sain kyllä osakseni niin pitkiä katseita, kun istuin maha pystyssä nurkassa ja mupelsin hyvällä ruokahalulla kanapurilaista. Selvästikin porukka luuli, että tämä hiivatin pötsi on rakkaudella ja roskaruoalla kasvatettu. (Ja tosiasiassa kyseessä oli ensimmäinen heseateriani koko raskausaikana!) Eikä tilannetta tietenkään parantanut se, että aina kun vaihdoin asentoa tai nousin ylös mennäkseni vessaan, paljas vatsanahka vilahteli vaatteiden lomasta... Huoh.

Leffa (uusin Mission Impossible) oli sentään ihan positiivinen yllätys, vaikken tykkääkään Tom Cruisesta ja Michael Nyqvist puhui ihan liian korostetusti brittiaksentilla englantia, vaikka hahmo olikin ruotsalaissyntyinen. Samuli Edelmannin roolikin oli odottamaani näkyvämpi, vaikka noin muuten kumpikin pahis sai leffasarjan aiempiin pahiksiin verrattuna PALJON vähemmän ruutuaikaa (tuottajien ja ohjaajan mielestä oli selvästi parempi vaihtoehto näyttää 50.:n kerran, kuinka Tomppa tippuu jostain korkealta ja kolauttaa päänsä tuhanteen otteeseen pelastuen samalla täpärästi...).

Vaan jospa yrittäisin vihdoin ryhdistäytyä ja päästä sohvalta liikkeelle. Jos vaikka aloittaisi pyykkien kuivumaan laittamisesta: kone taisi pysähtyä jo tunti sitten, mutta jäin suustani kiinni Facebookissa toisen pallomahaa kasvattavan kaverin kanssa...

Kodin hengetär täällä, hei

Ei kyllä nyt mene niin kuin Strömsössä. Tällä kertaa päänvaivaa ja huippufiilistä aiheutti pyykinpesu.

Pistin aamupäivällä vähäsen harsopyykkiä ja muuta Pimun rompetta pesuun, kun ajattelin, että kerrankin on aikaa pyörittää konetta pidemmän kaavan kautta. Kaivelin pesukoneeseen vielä pesua odotelleet Name Itin harsot, muutamat kakkatahraiset sisävaipat ja äitiyspakkauksen harsot vielä toiselle kierrokselle, ja pistin pesuohjelmaksi nohevasti vieläpä 95 asteen pitkän pesun, että varmasti putsautuu kaikki.

Huuhteluvaiheeseen asti kaikki meni oikein kivasti, mutta kun kone alkoi poistaa huuhteluvesiä ja aloitteli linkousta, alkoi kylppäristä kuulua epämääräistä ryminää. Laukattiin Miehen kanssa sitten kylppäriin tarkastamaan tilannetta, eikä pikaisen tarkastuksen jälkeen ainakaan näkynyt mitään ihmeellistä: rumpu pyöri normaalisti, kone ei tärissyt eikä muutakaan vikaa tuntunut olevan. Mies käytännön ihmisenä sitten alkoi tarkastaa eri letkuja ja venttiilejä, ja lopulta ryminän aiheuttaja paljastui, kun otettiin koneen poistoletku irti seinäliittimestä ja letkusta pullahti poistoveden mukana tolkuton nukkamytty. Eli ei kun letku tyhjäksi, pyykit uudestaan huuhtelu-linkousohjelmaan ja homma toimi.

Sitten. Ohjelma pysähtyi, ja Mies lupasi käydä laittamassa pyykit kuivumaan. Saman tien, kun koneen luukku aukesi, kuului kylppäristä kommentti: "Tuota noin... Näinköhän haluat pestä nää uudestaan?" Painuin tietysti katsomaan, ja Mies esitteli paria harsoa, jotka olivat kivasti erinäisten nukkapallojen peitossa. Kävi ilmi, että tummansinisistä harsoista oli irronnut sinistä nöyhtää valkoisiin tekstiileihin ja päin vastoin. Ei kait siinä sitten muuta kuin uusi pesuohjelma pyörimään, tällä kertaa 60 asteessa ja vähän lyhyemmällä pesuajalla.

Äsken sitten kävin kaivelemassa pyykit koneesta, ja nukkapallojen ja nöyhdän määrä on edelleen vakio: kun räpsäytin yhtä harsoa suoraksi, kylppärin ilma täyttyi lentävistä Fifeistä ja mun villatakki sai kauniin nöyhtäkuorrutuksen. Muutaman valikoidun ärräpään jälkeen päätin luovuttaa, levittelin pyykit kuivumaan ja lakaisin enimmät nöyhtäpallot pois lattialta. Ja tein samalla periaatepäätöksen, etten enää osta Name Itin harsoja, jotka selvästikään eivät kestä kovaa käyttöä (saatikka 95 asteen pesua).

Harsojen nöyhtääntymistä enemmän ottaa päähän kuitenkin se, että tiedän, että seuraavaa koneellista pestessä nekin pyykit on sitten kuitenkin täynnä sitä samaa saakelin nöyhtää, koska eihän se sieltä rummusta kuitenkaan kokonaan ole kadonnut minnekään, ellen tee taktista vetoa ja pyöritä konetta tyhjänä kertaalleen ennen seuraavaa oikeata pyykinpesuhetkeä. Huoh.

Onneksi Mies keksi aamulla, että iltapalaksi tehdään lettuja. (Tosin puolet taikinasta on tällä hetkellä paistunut hiilenmustiksi repaleiksi, koska Mies aloitti paisto-operaation huonommalla paistinpannulla. Noh, jospa riittävä läjä hilloa auttaa asiaan.)

Kirje Pimulle ja Kelalle

Rakas vatsansisäinen asukkini,

Tiedän, että on hirvittävän ihanaa muiluttaa äitiä ja ilmoitella olemassaolostaan. Täytyykö sen muilutuksen tapahtua kuitenkin joka hiivatin ilta niin, että a) äiti valvoo pahoinpideltävänäsi pimeässä 1,5 tuntia kuunnellen samalla isäsi kuorsausta ja että b) aamulla selkä on niin tohjona, että päivän ensimmäinen itku päräytetään jo sängystä nousun yhteydessä?

Epäilemättä palaan asiaan, kunhan suvaitset ulkoistautua vatsayksiöstäsi.

Yst. terveisin,

Pottuuntunut äitisi

***

Parahin Kansaneläkelaitos,

Olen otettu siitä, että maltoitte vihdoin joulun alla ylhäisessä korkeudessanne laatia päätöksen allekirjoittaneen äitiys- ja vanhempainrahasta. Aina yhtä viisaana ja kaikkivoipana olette myös päättäneet, että allekirjoittaneen paskaduunitulot ovat niin alhaiset, että ne oikeuttavat ainoastaan minimisummiin. Eipä siinä, kunnioitan päätöstänne siltä osin ja tyydyn kohtalooni.

Haluaisin kuitenkin tiedustella paria asiaa etuuksienne verotuksen loogisuuteen liittyen. Ensinnäkin: oletteko oikeasti sitä mieltä, että on kohtuullista pidättää niistä minimin mukaisista päivärahoista niinkin huima määrä kuin 20 prosenttia tai vaihtoehtoisesti vaatia hakijalta tarpeeksi kärsivällisyyttä ja laskupäätä hankkimaan muutosverokortin, jonka voi "halutessaan esittää Kelalle"? Ja toisekseen: haluatteko tällä toimintatavalla varmistaa sen, ettei vähävarainen opiskelija erehdy rahanahneuksissaan lisääntymään, vaan suuntaa sen sijaan työmarkkinoille kitkuttamaan niin kauaksi aikaa, että kolmenkympin kriisi alkaa kolkuttaa ovella ja se jälkikasvun hankkiminenkin on enemmän tai vähemmän arpapeliä? Minä kun luulin, että nuorena ne lapset kannattaa tehdä, että jaksaa sitten niiden kanssa melskata.

Ei mulla muuta.

Yst. terv. nimim. Persaukinen opiskelijaäippä

***


Edit 4.1.-12: Kertonee jotain Pimun valvottamisesta se, että mun hidastuneet aivolohkoni hoksasivat järkyttävän kirjoitusvirheen otsikossa vasta tänä aamuna. Kyllä entistä kieltenopiskelijaa nyt hävettää.


Lisäksi mainittakoon, että tämä on meikäläisen sadas (100.!) postaus tähän blogiin. Johan ny.

Pärsk ja törsk

Kyllä nyt alkaa olla taas ironian huippu kohdalla: antibioottikuurista huolimatta meikäläiselle meinaa pukata flunssan. Nokka alkoi tukkeutua eilen iltapäivällä, ja tämän aamun olenkin ryystänyt jo pienen läjällisen nessuja täyteen räkää. Kuumetta ei sentään vielä nostanut, mutta eipä mun flunssat yleensäkään ole mitään kaksi päivää kuumeessa ja sitten tauti pois -mallia, vaan pikemminkin sitä hontelo olo ja tukkonenä viikon -mallia.

Eihän siinä mitään, jos olisi aikaa vaan sairastaa ja hoitaa lenssua veks, mutta kun ei ole aikaa! Tänään ja huomenna olen vapaalla, ja aioin käyttää kummatkin päivät tehokkaasti pariin roikkumaan jääneeseen raporttiin, mutta tällä hetkellä olotila ei juurikaan kannusta luovaan ajatteluun ja lukupiiriin valmistautumiseen, saatikka yritysten vastuullisen liiketoiminnan analysointiin... Noh, jospa pari litraa teetä ja glögiä pistäisi koneen ees jotenkin käyntiin.

Tällä hetkellä ei ole kyllä yhtään joulufiilis. Pihalla on harmaata ja lumetonta, eikä joulutunnelmaan oikein ehdi virittäytyä näiden kaikkien koulutöiden ohessa. Jouluostoksetkin olen nykypäivän tehokkuusvaatimusten mukaan suorittanut osittain netissä, kun en vaan kerkeä missään välissä kaupoille asti. Lisäksi alkaa suorastaan pikkuhiljaa ärsyttää, kun sukulaiset kyselee, että mitä meille vois joulupukki tuoda tänä vuonna. Ja tässä yhteydessä "me" viittaa usein minuun ja vauvaan, eikä niinkään minuun ja Mieheen. Odotan kauhulla, millainen läjä pienenpieniä villatöppösiä ja 50-senttisiä potkuhousuja joululahjapaketeista ilmestyy... Äidilleni sentään älysin sanoa vastikään puhelimessa, että älkää turhaan ostako niitä kaikkein pienimpiä vaatteita, kun ei me niitä kuitenkaan ehditä käyttää: Pimu kasvaa luultavasti niistä ulos hyvin nopsaan, ja toisaalta olin myös harkinnut vuokraavani Beibamboolta Mini-setillisen pieniä vaatteita ensimmäisten kuukausien käyttöön. (Vaatevarustelu ja muut tarvikkeet alkaa muuten löytää pikkuhiljaa tiensä residenssiin: näistä voisin laatia ihan oman postauksen joku päivä).

Vaan nyt voisin suunnata glöginkeittoon ja jatkaa sitten niitä saakutin koulutehtäviä. Jospa Pimu hoksaisi potkia äitiinsä vähän viitsimistä ja energiaa tälle päivälle.

P.S.: Kaveri linkkasi tämän jutun Facebookiin (21 syytä jäädä kotiäidiksi). Jos jaksaisin, provosoituisin, mutta taidan olla laiska ja vain nauraa itsekseni ääneen.

Kameran uumenista

Kameran piuhat ei vielä ole ehtineet kadota muuttolaatikoiden pohjalle, joten luvassa on muutamia otoksia kameran uumenista. Olkaatten hyvät! (Kuvissa olevat vauvanvaatteet saatu lahjoituksena kaverilta.)

Pötsi rv 20+0 eli lähes kaksi viikkoa sitten. Pitäisi rekrytä Mies ottamaan tuoreempi otos, peiliotoksissa asento aina vähän vääntyy ja vatsan koko vääristyy.

Kauluspaita ja body on aika poikamaisia, joten voi olla, että ne jää käyttämättä. Farkuista sen sijaan tykkään!

Nämä taitavat olla edellisestä äitiyspakkauksesta, tunnistaako joku?

Ronsuyökkäri!

Nämä taitaa tähän asti olla mun lemppareita. Nuo polvipaikat on aika hellyyttävät, etenkin kun asukokonaisuuden koko on 56 tai 60cm. :D

Kaverin isosisko vinkkasi tänään nettifoorumista, jossa keskitytään lapsentahtiseen elämään, kestoiluun ja muuhun sen sellaiseen. Rekkasin kyllä foorumille mukaan, mutta saas nähdä, onko meno siellä sittenkin turhan hippiä ja lapsentahtista mun makuun... Kaverin sisko kolmen lapsen kotiäitinä kuulemma viettää runsaasti aikaa foorumilla, ja me ollaan tietyistä asioista kyllä hyvinkin eri linjoilla. :P Palaan aiheeseen joskus paremmalla ajalla, kunhan muuttohässäkkä on pois jaloista ja ehdin perehtyä foorumiin enemmän.

Halloo, kuka siellä?

Olen tässä päivänä muutamana miettinyt paitsi blogini sisältöjä ja tylsähköä ulkoasua, myös sitä, kuka täällä yleensä käy lueskelemassa vai käykö kukaan. Bloggerin tilastojen mukaan sivunäyttöjä on kyllä lähes päivittäin ja lukijoitakin 13 kpl (siis näitä Bloggerin tunnuksilla lukijoita), mutta sehän ei juurikaan kerro meikäläiselle, että KUKA näitä juttuja tosiasiassa käy lukemassa.

Näin ollen haastan juuri SINUT ilmiantamaan itsesi! Kuka olet, mistä olet, miten päädyit tänne, oletko viihtynyt? Jätä puumerkkisi kommenttilaatikkoon, niin pääsen minäkin kärryille siitä, ketä mun jorinat jaksaa kiinnostaa! Sana on myös vapaa: saa jättää kysymyksiä, kommentteja, terveisiä, toiveita, risuja ja ruusuja - luonnollisestikin hyvän maun rajoissa. ;)

Valtaisaa kommenttitulvaa odotellessa... :P