Pääsiäinen ja sen jälkipyykki

Pääsiäinen vierähti tuttuun tapaan reissun päällä, oltiin anoppilassa kiirastorstai-illasta maanantaiaamuun. Ipana viihtyi niin kuin aina, mummo jaksoi viihdyttää tenavaa ja käytiin perheen kesken ulkoilemassa pikkukaupungin ainoassa (?) leikkipuistossa. Säät suosivat ja hiki tuli auringossa välikausivermeissä itse kullakin. Ukin ja mummon hankkima 12-tuumainen fillarikin testattiin mummolan kotikadulla: Pimu ei ihan hoksannut polkemisen ideaa saati yltänyt kunnolla polkemaan, mutta hauskaa tuntui silti olevan. Viikonlopun aikana saatiin myös Pimulle ihan oma fillari kotiin vietäväksi, sillä mun äiti oli saanut työkaveriltaan ihan kotiinkantohintaan kohtuukuntoisen pyörän apupyörineen ja työntöaisoineen. Onhan se fillari käytetty ja vähän kulahtanut (ja vaaleanpunainen...), mutta toimiva peli, joten kyllä sillä likka ajelee vuoden tai pari.

Pimun fillarin hankkiminen taisi olla appiukolle jonkinlainen kynnyskysymys, ja yhden polkupyörän takia on vedetty herneitä nokkaan ihan urakalla. Appikset kyselivät jo joskus talvella, että josko he antaisivat rahat Pimun pyörän ostoon. Minä ja Mies yhdessä tuumin ystävällisesti ilmoitettiin, että katsellaan pyöräasiaa keväämmällä tai ehkä vasta syksyllä, kunhan Pimu vähän kasvaa ja alkaa hoksata pyöräilyn päälle enemmänkin. Noh, tämä oli ok, luvattiin palata asiaan. Sitten mun äiti sanoi, että saisi työkaveriltaan ilmaiseksi tai hyvin edullisesti fillarin (joka nyt siis on meillä kotona), ja sanottiin appiksille, että saadaankin pyörä toista kautta, kiitos vaan tarjouksesta.

Yhtenä päivänä sitten mä huomasin Facebookista appiukon postanneen kuvan upouuden näköisestä tyttöjen 12-tuumaisesta fillarista, kuvatekstissä todettiin jokseenkin, että "tällä on sitten hyvä ajella mummolassa". Mies sitten kysyi äidiltään, että mikäs juttu tämä on, onko ukki sitten mennyt ostamaan omine lupineen tytölle pyörän vaikka vasta oltiin sovittu, että puhutaan asiasta ensin. Anoppikaan ei tiennyt asiasta mitään, ja Mies ehti sitten jo hermostua isälleenkin ja ärähtää fillarin ostosta. Kävi kuitenkin ilmi, että fillari oli käytetty, ei uusi, ja tarkoitettu kaikkien lastenlasten mummolapyöräksi. Todettiin sitten, että ok, hyvä kun on mummolassakin menopeli, ja luultiin, että asia oli sillä hyvä. Appiukko tosin taisi olla toista mieltä ja veti herneen nokkaan koko jupakasta.

Noh, eihän yksi fillarin hankkiminen pelkästään riitä perheriidan aiheeksi. Maaliskuussa appikset vierailivat Pimun synttäreillä, ja silloin tuli puheeksi, että he haluaisivat Pimusta 2-vuotiskuvan, ihan studio-otoksen, ja lupasivat maksaa sen likalle synttärilahjaksi. Mä huomautin silloin, että vastahan tytöstä otettiin marraskuussa päiväkotikuva studiossa, ei kai siinä ole mitään järkeä otattaa toista studio-otosta näin heti perään. Appikset kuitenkin inttivät, että ”no kun serkkutyttö E:llekin maksettiin se kuvaus, niin kyllähän nyt Pimustakin sitten jne”. Lupasin ottaa homman hoitaakseni, mutta kuvausajan varaaminen on nyt venynyt ja vanunut. Ensin mä en vaan ehtinyt vertailla studioiden hintoja, ja sitten Pimu onnistui rymyämään nenänsä ruvelle ja huulensa halki leikkien lomassa. Heitin silloin vitsillä appiksille, että sijoittaisivat studiokuvan sijaan jääkiekkomaskiin tai vastaavaan suojavarustukseen, kun on niin tapaturma-altis tapaus tuo Pimu. Eikös vaan appiukko tästäkin loukkaantunut ja huokailee nyt vähän väliä FB:ssa, että voi voi kun ukin rakkaasta ei nyt ole sitä kuvaa, yhyy.

Kaikkien näiden taustoitusten ja sivupolkujen päätteeksi, lopulta itse asiaan: pääsiäispyhät meni niin, että appiukko paineli aina toiseen huoneeseen kuin missä me oltiin, ei juurikaan leikkinyt Pimun kanssa, äyski kaikille ja ruoka-aikoina ahmi sapuskansa nopeasti päästäkseen pois ruokailutilanteesta. Mies kysyi äidiltään, mikä ukkia riepoo, eikä anoppikaan tiennyt. Appiukolta ei kukaan tietenkään kysynyt mitään, koska eihän suomalainen mies voi perkele ottaa isänsä kanssa mitään puheeksi.

Mullehan se on se ja sama, jos appiukko haluaa vihoitella noin pienten juttujen vuoksi niin fine. Miehen ja Pimun puolesta vaan harmittaa se, että appiukko selvästi arvottaa Miehen veljen perheen meitä "korkeammalle". Lankomies perheineen kävi mummolassa kuun vaihteessa, ja niiden vierailua hehkutettiin Facebookissa monin päivityksin ja kuvin. Meidän pääsiäisvierailusta ei mainittu mitään, mutta sen sijaan kyllä riemuittiin tänä aamuna sitä, kuinka pääsee taas töihin ja normaaliin arkeen pääsiäisen jälkeen. Meidän vierailu oli vissiin kauhea rasite ja pelkkää tuskaa.

Että onpa kiva selvitellä asioita näin aikuismaisesti ja kypsästi. Perkele.

Hyinen heinäkuu

Kyllä on säiden valtiaalla huumorintaju kieroutunutta, kun keskellä heinäkuuta saa istua hiekkalaatikolla hanskat kädessä tuulitakissa ja katsoa, kun vähintään tuplasti lämpimämmin puettu taapero mättää hiekkaa uudelle, valkopohjaiselle fleecetakilleen. (Popin haamufleece ON hauska ja söpö tuon naperon päällä, mutta se käytännöllisyys taisi jäädä unholaan sillä verkkokauppareissulla...) Viime viikolla olisi ollut itselläkin pipolle tarvetta, kun kylmän pohjoistuulen raatelemana rämmittiin nelisen kilometriä pyörällä muskariin ja puistoilemaan.

Miehen kesäloma alkaa ensi viikolla, ja uhkaili mokoma, että kyllä hänen lomalla sitten on hyvät kelit. Ikuisena realistina meinasin silti pakata lomareissulaukkuun tenavalle ja itselleni syysvermeet, ettei tarvitse mummolassa nököttää sisällä koko viikkoa sopivan varustuksen puuttuessa. Mies viettää luultavasti ensimmäisen lomaviikkonsa fillarin selässä, mulla taas on missiona kierrellä vanhaa kotikaupunkia, koluta vihoviimeiset alemyynnit ja välillä näpertää opparin parissa. Yritin myös myydä Miehelle ideaa lapsivapaasta leffareissusta, mutta elokuvatarjonta kotikylässä näyttää vähän kehnolta, siellä kun ei (vielä) ole Finkkaria miljoonine vaihtoehtoineen. Suomen suurin hiekkalinna sen sijaan on, sinne pitää parin vuoden tauon jälkeen päästä katselemaan. Pimukin saattaa viihtyä, ainakin pari kesää sitten serkkulikkansa taapersi pää kolmantena jalkana pitkin hiekkalinnaa ja leikkimökkikylää.

Lomareissujen päätteeksi arki pärähtää päälle sitten tosissaan. Näillä näkymin palataan kotiin vasta elokuun toisella viikolla, jolloin meille (tai no, luultavasti lähinnä mulle) jää vain pari päivää aikaa hoitaa kuntoon Pimun päivähoitosopimukset, tuloselvityslomakkeet, varmistaa varustelun riittävyys päivähoitopaikkaan (lähinnä kestovaippojen vienti-tuonti-säilytyskuvio) ja viettää lapsen kanssa laatuaikaa ennen päivähoidon alkua kuun puolessa välissä.

Yövieroituksen kierros kaksi on tällä hetkellä tyssännyt hampaiden tuloon ja levottomaan uneen. En vielä tiedä, yritänkö jatkaa vieroitusta tämän viikon ajan vai sinnittelenkö lomareissujen jälkeiseen aikaan, ettei tyypin pasmat mene sekaisin niin kuin edellisellä mummolareissulla. Eikä niitä varsinaisia yöimetyksiä tällä hetkellä ole kuin kaksi tai kolme, mikä on huomattava parannus aiempaan tississä-kiinni-koko-yö-roikkumiseen. Vaikeeta on.

Nyt äkkiä Huippumalleja ruutuun ennen kuin napero herää päikkäreiltä.

Jänisbongarit ja näkymä takapihalle. Etsi kuvasta pupu.

Äitipäivää

Vuosi sitten äitienpäivä meni vähän ohi ja siinä sivussa, ristiäiset kun järjestettiin sopivasti äitienpäivän aattona, ja varsinaiseksi äitienpäiväjuhlinnaksi mulle riitti, että sain vähän jäätelöä ja mahdollisuuden käydä suihkussa. Kun talossa on parikuinen maitoa jatkuvasti tilaava imeväinen, yksinäinen hetki suihkussakin tuntuu luksukselta. ;)

Tänäkään vuonna ei suureellisiin juhlallisuuksiin ryhdytä. Ajattelin leipoa suklaamuffinseja, rymytä lapsosen kanssa hiekkalaatikolla sään salliessa, juoda paljon hyvää teetä ja katsoa jääkiekkoa ja/tai boksilta jotain sarjaa. Isimieheltä en ole tilannut mitään erityistä muistamista tai lahjusta äitiyden varjolla, joten luultavasti Miehen panos juhlapäivään on pois jaloista pysyttely (oli luvannut lähteä työkaverinsa kanssa pyörälenkille) ja lapsen kakkavaippojen vaihto. Äitienpäiväruusustakin piti huolen SDP:n paikallisyhdistys, joka jakoi lähikaupan pihassa kukkasia naispuolisille ohikulkijoille. Ja viimevuotiseen tapaan itse itsensä lahjominen toimii aina: tänä vuonna satsasin itseeni ostamalla Maitotytöltä Riemukukka-tunikan.

Oma äitini viettää äitienpäivää Tallinnassa avokkinsa ja ystäväpariskunnan kanssa, anopilla puolestaan on juhlaseurana Pimun serkkutyttö vanhempineen ja toisine isovanhempineen. Kortit jäivät väkertämättä, mutta ehkä näin 2010-luvulla muistamiseksi kelpaavat myös sähköpostilla lähetetty valokuva lapsesta tai Skype-puhelu. Ehtiihän noita päivähoidossa/koulussa väkerrettyjä kortintekeleitä vielä karttua jääkaappien ovet täyteen itse kullakin.

Ensi viikolla esittelemään opparin aihetta seminaariin, jaiks.

Joulu ja sen jälkipyykki

Joulunalusviikolla mun kaamosväsymys hellitti hetkeksi, kun Pimun kummitäti pääsi yllättämään ja karautti keskiviikkona kahden päivän vierailulle. Olivat Miehen kanssa mokomat juonineet mun selän takana, ja kun ovikello illalla soi ja mä menin avaamaan, pääsi spontaanisti onnen itku. :D Visiitin aikana ystävärakas viihdytti kummilastaan, juorusi mun kanssa, leipoi joulutorttuja ja päästi mut ja Miehen viettämään laatuaikaa leffateatteriin Hobittia katsomaan. Pimunkin pahin vierastuskausi oli selvästi menneen talven lumia, koska likka alkoi parkua ikäväänsä (ja tissiä) vasta puoli tuntia ennen meidän kotiutumista ja muun ajan joko nukkui päikkäreitä vaunuissa, söi tai leikki kummin kanssa. Totesinkin ystävän lähdön jälkeen, että yllätysvisiitti oli kyllä paras joululahja ikinä.

Perjantaina ennen joulua vietettiin omalla porukalla vielä minijoulua, koska todettiin Miehen kanssa, ettei ole mitään järkeä raahata omia lahjojamme mummolaan ja takaisin. Pimulle paketeista paljastuivat mun ostama Herra Hakkarainen -pehmolelu sekä kummitädin hankkima Mauri Kunnaksen Yökirja, Mies sai multa rukkaset (kirjaimellisesti: oikein lampaannahkarukkaset, ite pyysi!) ja mä tuoreimman kausi-Muumimukin ja limenvihreät Reinot.

Lauantaina suunnattiin sitten viikoksi anoppilaan joulunviettoon ja kotiuduttiin eilen. Ensimmäisen mummolayön ajan paikalla olivat myös Miehen veli perheineen, jotka tapasivat Pimun vasta nyt ensimmäistä kertaa (ristiäisiin eivät tulleet lankomiehen työn vuoksi, baarityöläisellä harvoin on viikonloppuisin vapaata). Pimun serkku 2 v 10 kk oli aluksi ihmeissään, kun meidän likasta ei ollutkaan kunnon leikkikaveriksi, mutta äkkiäkös serkkulikka keksi, että konttaamalla edellä saa meidän Pimun peräänsä kikattamaan. Lisäihmetystä serkulle tuotti rintaruokinta ja omin sormin ruokaa natusteleva Pimu: tissillä olevaa vauvaa piti tulla oikein silittelemään ja katselemaan ihan läheltä. Kun sitten selitin, että "olet E sinäkin juonut maitoa tällä lailla", niin käly lisäsi siihen aika äkkiä, että "niin, sillon ihan pienenä, mutta aika nopeasti sitten sait pullostakin maitoa". Muutenkin käly sai kohotella kulmiaan ihan kiitettävästi meidän (tai lähinnä mun) kasvatusvalinnoille: perhepedistä kuullessaan käly alkoi ystävällisesti kertoa keinoja, joilla opettaa vauva omaan sänkyyn, ja tissillä päikkäröintiin kommentti oli, että "kyllä musta vaan oli kivempaa saada vähän omaa aikaa E:n päikkäreiden aikaan ja iltaisin". Harmi sinänsä, etten kaivellut kantoliinaa esiin kälyn nähden: olisi ollut ihan hauska nähdä, millaisia o.O -ilmeitä liinailu olisi aiheuttanut...

Joulunpyhät olla öllötettiin aika tiiviisti neljän seinän sisällä, sillä Pimu nappasi serkkutytöltään nuhan (aargh) ja valutti räkää antaumuksella, enkä uskaltanut räkäistä lasta iskeä ulos vaunupäikkäreille pakkaslukemien huidellessa 15 ja 20 asteen välimaastossa. Tapaninpäivänä alkoi olla jo mökkihöperö olo, ja seuraavina päivinä pikavisiitit mun äidille ja isovanhempien luokse tulivat ihan tarpeeseen. Onneksi höperyyttä vähän lievitti se, ettei mun tarvinnut olla koko ajan juoksemassa Pimun perässä, vaan mummo ja ukki konttailivat pitkin poikin likan perässä ihan mielellään.

Pimun joululahjavuori oli odotetusti melkoinen, vaikka olinkin yrittänyt sanoa sukulaisille, että älkää nyt herrantähden ostako tolkuttomasti tavaraa lapselle, joka ei osaa sitä materiaa kaivata. Paketeista paljastuikin onneksi suurimmaksi osaksi vaatteita ja sukkia, ja lelutkin olivat mukavia (Brion musta taaperokärry, Duploja, Fisher-Pricen soiva pingviini, Ainun uninalle ja toinen pehmokoira). Ja toisaalta, kuten osasinkin uumoilla, mun mummolla oli taas vaihteeksi vähän ajatus karannut edelle, koska mummo oli hankkinut Pimulle 3-vuotiaille suunnatun hevoskorttipelin ja Peukaloisen retket -elokuvan. Ei ihan ikätasoista, mutta onpahan tulevia vuosia varten jemmassa... Mulle mummo oli pistänyt pakettiin punaisen Mariskoolin. Anoppi puolestaan kunnostautui perinteisesti kosmetiikan saralla ja oli hankkinut koko porukalle Dermosililtä erinäisiä tuotteita (lähinnä saippuaa ja Pimulle oman kauralämpötyynyn), mun äiti lahjoitti toivottuja kirjoja mulle ja Miehelle ja Pimun kummisetä puoliskoineen oli hankkinut meille Pentikistä kahvia ja teetä sisältävän herkkukorin (jonka vasta tänään muistin unohtaneeni anoppilaan, dämn). Niin, ja bonuksena Pimulle käly oli käynyt jonottamassa Stockmannin juhlavuoden Muumi-mukin, jonka aion antaa Pimulle käyttöön kunhan tyttö vähän kasvaa ja oppii, ettei astioita heitellä. :P

Joulu on vakava asia.

Uudeksi vuodeksi ollaan suunniteltu hyvin rauhallista meininkiä: kotona oloa, hyvää ruokaa, herkkuja ja telkkarista tai boksilta ohjelmaa. Ja jos Pimun nuha ei hellitä, niin ehkä vielä bonuksena kieppi terveyskeskuksen kautta tarkistamassa, ettei nuhan kaverina ole tulehtuneita korvia.

Lomamoodi

Pahoittelen radiohiljaisuutta. Meidän huushollin on vallannut perinteinen kesälomalaisten kiire, kun ei ehdi edes blogia miettiä. Mies on nyt kesälomalla neljättä viikkoa (wtf, vastahan se jäi lomille?!), ja tultiin appisten kesäloman alkamisen kunniaksi täksi viikoksi Karjalan kunnaille ihmettelemään. Varsinainen hermoloma tosiaan: appiukko innokkaana urheilun ystävänä on virittänyt kisastudion kuntoon kolmen (3) telkkarin, tietokoneen näytön ja läppärin voimin, ja metakka on välillä sen mukainen, kun joka toosasta tulee eri lajia. Että se siitä mediatulvan rajoittamisesta meidän Pimulla...

Itse asiassa kesälomailu aloitettiin jo yli viikko sitten, kun vietettiin viikonloppu mun äidin luona. Äiti vaihtoi alkukesästä työpaikkaa ja tokihan siinä lomat paloi, ja kun kerran mummilla oli kerrankin kokonainen vapaa viikonloppu, niin mepä mentiin sinne. Viikonloppu meni lähes kaikilta osin mukavasti: Pimu nukkui ja söi normaaliin tapaan, äidin koirakin otti vauvan vierailun lunkisti ja paikalliselta kirppikseltä löytyi Pimulle muutamia kirjojakin. Ainut kupru oli se, että Pimu vierasti mun äitiä ihan hulluna. Liekö syynä äidin vahvat silmälasien sangat, naisääneksi matalahko altto tai iso koko, mene ja tiedä. Joka tapauksessa aina, kun mummin naama ilmestyi Pimun näköpiiriin, alahuuli meni välittömästi rullalle ja kyynelkanavat aukesivat. Onneksi viikonloppu oli sentään lyhyt ja vierastuskin laantui ajan myötä sen verran, että sunnuntaiaamuna selvittiin jo aamupalasta ilman huutokonserttia.

Tämä viikko tosiaan vietetään anoppilassa, jossa onneksi vaivana ei ole vierastus. Pimu on tähän asti viihtynyt vallan mainiosti, mitä nyt vieraassa paikassa nukkuminen näkyy öisenä levottomuutena, tississä roikkumisena ja aikaisina aamuherätyksinä (tänään klo 6:10, argh!). Eilen käytiin oman perheen kesken kaupungilla ratsaamassa paikallinen lastentarvikekirppis, josta nappasin mukaan kolme vaippaa (kaksi Bumgeniuksen taskua ja yhden äp-Imse-AIO:n) sekä satamassa lihiksillä, ja tänään illalla Pimun kummisetä avokkeineen on tulossa iltaa istumaan ja grillailemaan. Enemmänkin ulkoiluaktiviteetteja olisi kiva harrastaa, mutta harmaa ja välillä sateinenkin sää on liimannut meikäläisen uupuneena sohvannurkkaan. Noh, eipä tästä aktiivilomaa oltu suunniteltu muutenkaan.

Anoppi oli käynyt vaihteeksi ostoksilla ja ratkaisi ainakin osittain mun vaatedilemman: mummo oli pistänyt tuulemaan Reimalla ja hommannut tytölle vk-haalarin, vähän paksumman haalarin, Reimatecin kengät, sukkia, hanskat ja talvihatun sekä bonuksena Tutan potkuhousut, kaikki sopivan reilua kokoa syys- ja talvikautta ajatellen. Katsoin ko. vaateläjää eilen semisti kauhistuneena, kahdestakin syystä. Ensinnäkään en halua ajatella, paljonko mummo on noista pulittanut (ellei sitten ole alerekki osunut kohdalle), ja toisekseen olisin itse valinnut ehkä HIEMAN eri värisiä vaatteita. Haalarit ja muut vermeethän ovat tietenkin mummon mukaan "niin kivan tyttövärisiä": fuksiaa, punaista, marjapuuronpunaista, kukkakuosia, timantteja (!). Ok, pahemminkin olisi voinut käydä ja osa noista väreistä jopa miellyttävät munkin silmää, mutta itse olisin ehkä kumminkin hankkinut jotain vähän enemmän unisex-kamaa. Mulla kun ei edelleenkään ole tarvetta erityisesti korostaa ulkopuolisille, että Pimu on tyttö, vastikään tyydyin kaupungillakin vain nyökyttelemään, kun ruskea-musta-valkoisiin puettu Pimu oli jonkun mummelin mukaan "potra poika".

Noh, ehkä pitäisi olla vain kiitollinen siitä, että anoppi osallistuu Pimun vaatehankintoihin. Ja ainahan mä voin ostaa itse sitten toisen ulkovaatesetin vähän androgyynisemmällä kuosilla. :P

Tällä viikolla pitäisi tulla tieto siitä muskariryhmästäkin, toivottavasti kotona odottaa kirje, joka kertoo meidän päässeen siihen lähempänä kotoa kokoontuvaan ryhmään. Muutkin harrasteet näkyvät palailevan pikkuhiljaa kesätauoilta, MLL:n perhekahvila avaa elokuun lopulla syyskautensa ja parin viikon päästä on ensimmäinen vauvajoogatuntikin (tästä oma postauksensa sitten, kunhan käydään ensin Pimun kanssa testaamassa lajia). Jospa meidän syksystä tulisi vähän toimeliaampi ja sosiaalisempi kuin keväästä ja kesästä.

Nyt takaisin sohvannurkkaan kuuntelemaan lapsen vöyhkäämistä. Onneksi Mies jaksaa lojua lattialla ja leikittää tyttöä, mun selkä ei siihen just nyt taivu.

Juhannus ja jälkipyykki

Juhannus tuli ja meni samoissa merkeissä kuin viime vuonnakin, tosin sillä erotuksella, että tällä kertaa anoppilaan matkaavassa autossa oli yksi pää punaisena turvakaukalossa huutava ja välillä nuokkuva mini-ihminen. Anoppilassa - tai ehkä pitäisi opetella pikkuhiljaa puhumaan mummolasta - viihdyttiin torstaista sunnuntaihin, ja tällä aikavälillä Pimun ukki ehti näpsiä kahden kameran voimin mimmistä yli 200 valokuvaa (joista joka toisen kohdalla Mies ärähti, että "pistä nyt se saatanan salamavalo pois päältä, kun se käy tytön silmiin"...), me ehdittiin Miehen kanssa saunoa kerran yhdessä (eka kerta Pimun syntymän jälkeen!) ja mä söin ja join kuin pieni porsas, kun kerran anoppi kantoi ruokaa pöytään ja viihdytti Pimua enemmän kuin mielellään sen aikaa, että me saatiin Miehen kanssa syötyä ruoka lämpimänä. Lienee sanomattakin selvää, että sunnuntaina kiroilutti, kun tajuntaan upposi se fakta, että seuraavat kolme viikkoa ruokahuollosta on jälleen huolehdittava itse samalla, kun Hänen Majesteettinsa karjuu huomionkipeänä pitkin päivää...

Pimusta puheenollen, neidillä tuntuu olevan taas menossa joku Vaihe. Imetys on meillä päiväsaikaan melkoista sähellystä, kun Pimua kiinnostaa ulkomaailman meno enemmän kuin ruokailu: tyttö malttaa hyvässä lykyssä ruokailla tiiviisti 5 minuuttia, jonka jälkeen alkaa tauhkaaminen, rimpuilu ja hoomoilasena ympärille pällistely. Touhuamisvaiheeseen kuuluu myös luonnollisestikin äidin tissin, rintakehän ja kaulan raapiminen sekä nännin jyystäminen TO-DEL-LA huonolla imuotteella. Rauhallisen, harmonisen ja symbioottisen imetyshetken sijasta Pimun ruokailu muistuttaa lähinnä pystypainiottelua. Ja koska ruokailuhetki kestää kerrallaan niin vähän aikaa (poislukien ne imetyshetket, jolloin Pimu nukahtaa tissille ja jyystää rintaa sitten unissaan...), niin tuntuu, että saan olla maitobaarina vähän väliä.

Rehellisesti sanottuna odotan kuin kuuta nousevaa sitä aikaa, kun Pimu alkaa syödä kiinteitä ja neidin energiansaanti ei ole enää pelkästään kiinni siitä, onko mun tissit läsnä vai ei. Syyskuussa Pimu täyttää puoli vuotta, eli silloin viimeistään on odotettavissa siirtyminen pöydän muihinkin antimiin.

Ai niin, otin itseäni niskasta kiinni ja ilmoitin Pimun ja itseni seurakunnan muskariin ensi syksyksi. Ei kyllä mennyt sekään niin kuin Strömsössä: ilmoittautumislomake netissä oli todella hankalaksi tehty ja systeemi tökki useassakin kohdassa, ja kun vihdoin sain ilmoittautumisen vahvistusviestin sähköpostiini, seurakunnan vakioviesti ilmoitti, että ryhmävalinnat muskareihin tehdään, kun ilmoittautumisaika päättyy heinäkuun lopussa ja että tieto ryhmään valitsemisesta tulee kirjeitse. Tässä pitää siis odotella yli viisi viikkoa tietoa siitä, päästiinkö Pimun kanssa edes siihen ryhmään mihin haluttiin. Hmph.

Mummoenergiaa

Kyllä mummeissa vaan on jotain taikaa. Iän tuoma kokemus hakkaa esikoisäidin vaistot kyllä ihan kuusnolla.

Mun äiti tuli eilen meille kylään pariksi yöksi, kun sattui olemaan vapaalla ja oli viimeksi nähnyt Pimun meidän kotiutuessa sairaalasta. Ja kuinka ollakaan: meidän pieni kitisijä on ollut melkeinpä täydellinen pikkuvauva siitä pitäen, kun mummi tuli taloon. Eilisillan Pimu ja mummi viettivät sylitellen ja olkkarissa höpötellen ja mummi sai jopa Pimun nukahtamaan melkein tunniksi sillä välin, kun mä kävin saunassa (ah mitä luksusta!).

Tänään taasen käytiin aamupäivällä porukalla kaupassa, Pimu nukahti perinteiseen tyyliinsä vaunuihin ja mä epäilin, että näinköhän se taas herää heti kun päästään takaisin kotiin. Noh, kotiovella mummi sitten otti ja heitti Pimun vaunuissa parvekkeelle, jossa tyttö tempoi unta kuuppaan kolmisen tuntia. Tällä välin mä ehdin syödä rauhassa - ja lämpimänä! - ruoan, pyyhkiä asunnosta pölyt, juoda kupin teetä ja järjestellä kuukausitolkulla tulostimen päällä lojuneet laskut ja muut paperit oikeisiin kansioihinsa. Pimun herättyä päikkäreiltä mummi ottikin sitten tytön viihdyttämisen jälleen asiakseen, vaihtoi vaipat ja hoiteli muutenkin tyttöä niin paljon, että mun tehtäväksi jäi vain imetys ja oman vatsan täyteen tankkaus sopivin väliajoin. Kahdeksan aikaan otin Pimun viereen sohvalle syöpöttelemään, tyttö sippasi Suomen lätkämatsin ekan erän aikana eikä herännyt, vaikka vein sen äsken pinnasänkyyn nukkumaan. (Tosin kestovaipassa ja päivävaatteet päällä - saas nähdä missä vaiheessa tyttö herää läpimärkään Imsevimseen...) Mun puolesta mummi saa siis kyläillä useamminkin, jos hommat sujuu vierailuilla aina näin mallikkaasti. :D

Viikon päästä lauantaina on Pimun ristiäiset, vihdoin ja viimein. Pimulle on hankittu puolikas asukokonaisuus (vain body puuttuu), kakun leipominen ja muut evästykset on delegoitu kummitädille ja anopille, papin tapaaminen on keskiviikkona ja kodin siivouksesta ei tarvitse stressata, koska ristiäiskahvit nautiskellaan kirkolla. Ainoastaan mun vaatetus tuottaa päänvaivaa: koska Pimu on totaalisesti vieroittunut tutista eikä näin ollen syö pullostakaan, mun pitää taikoa jostain itselleni juhlava ja imetysteknisesti toimiva asukokonaisuus. LOL kääk apua. Kampaajallekaan en enää taida ehtiä, koska mun vakipaikassa eli kaupungin ainoassa ekokampaamossa on aina ajat kortilla. Ristiäisissä nähdään siis luultavasti huonosti pukeutunut ja huonotukkainen äiti-ihminen. Onneksi päähuomio on kuitenkin luultavasti Pimussa, joten mun homssuista olemusta tuskin huomaa kukaan. Ellei sitten oma mummoni, joka melkein aina löytää jotain huomautettavaa mun olemuksesta. :P

Tiheän imun kausi ja muuta meininkiä

Pimulla on nähtävästi menossa ensimmäinen tiheän imun kausi. Viimeiset pari kolme päivää olen saanut istua tissit tiskissä sen ajan, jonka Pimu on hereillä (eli käytännössä koko ajan, koska eihän tissillä jatkuvasti ravatessa nukuta kuin maks. puoli tuntia kerrallaan...), ja voi hyvää päivää kuinka kädetön ja turhautunut olo tällä mutsilla onkaan! Jollain tasolla tiesin kyllä, että näitä kausia tulee, olihan niistä mainittu perhevalmennuksissa ja neuvolassa ja opasvihkosissa, mutta silti pääsi yllättämään se, että tämä vaihe todella on sitä TIHEÄN imun aikaa. Lisäksi vanha peikko eli pelko maidon riittävyydestä pääsi hetkeksi kummittelemaan ajatuksiin päällimmäiseksi, mutta tänä aamuna viiden aikaan, kun heräsin Pimua syöttämään ja vaihtamaan vaippaa, huomasin toisen rinnan tulvineen maitoa liivinsuojuksista huolimatta yöpaidalle. Eli jos kerran maitoa riittää minitulvaksi asti, niin eiköhän siitä riitä Pimullekin. :P

Appivanhemmat tulivat eilen ja lähtivät tänään tuossa puolenpäivän aikoihin pois, ja visiitti meni yllättävän jouhevasti. Mitä nyt itse olin jatkuvasti vähän ärtynyt ja poissaoleva, kun kaikki huomio meni tississä roikkuvaan tyttöön, enkä ehtinyt kunnolla jutella kenenkään kanssa saatikka käydä omaan tahtiin vessassa, syömässä tai tekemässä pieniäkään kotiaskareita... Onneksi anoppi oli avulias ja laitteli Miehen kanssa pyykkejä kuivumaan, tiskejä koneeseen ja ruokaa pakkaseen, ja onnistuivat jopa viihdyttämään tyttöä sen aikaa, että ehdin leikata Miehen reuhkaksi kasvaneen hiuspehkonkin. Appiukko puolestaan tuttuun tapaansa hääräsi kahden (2!) digikameran voimin ja räpsi kuvia Pimusta minkä kerkesi. Onneksi Mies oli ehtinyt jo painottaa isälleen "ei kuvia Facebookiin ilman lupaa" -periaatetta: ne kuvat, mitkä itse ehdin nähdä appiukon kamerassa, eivät ole erityisen mairittelevia mun osalta. Tukka sekaisin, kalpea naama ja harmaat silmäpussit yhdistettynä kotiverkkareihin ja imetyspaitaan EIVÄT välttämättä ole se mun edustavin olemus...

Nyt sentään on taas rauha maassa: Pimu saatiin huijattua päiväunille meidän sänkyyn, ehdin rauhassa jo tempaista pari riisipiirakkaa ja kupin teetä, surffata nettifoorumeilla ja raapustaa tämänkin tekstin. Mieskin päätti ottaa hetken omaa aikaa ja lähti ulos katsomaan, josko lähimaastossa olisi tarpeeksi sulia pyöräteitä pientä fillarilenkkiä varten. Siitäkin huolimatta, että vielä pari tuntia sitten ulkona satoi jalkarätin kokoisia lumihiutaleita...

Uusi viikko, vanhat kujeet

"Länsirintamalta" ei mitään uutta: Pimu mylläilee edelleen pääsääntöisesti perätilassa tai poikittain, mutta liikkeet alkaa selvästi olla pienempiä ja rauhallisempia, kun tila alkaa loppua kesken. (Eikä pöljä kakara hoksaa, että sitä tilaa olisi enemmän, jos hän suvaitsisi kääntää pään sinne uloskäynnille...) Kipeitä supistuksia ei ole vieläkään ilmaantunut, mutta vatsa on kyllä entistä useammin pinkeä pallo ja pitkiä kävelyretkiä ei enää harrasteta, kun jalkoja ja selkää alkaa särkeä. Mies otti eilen pari sivuprofiilikuvaa mahasta ja totesi mahan olevan jo huomattavasti alempana kuin viikko-pari sitten, eli kai tässä jonkinlaista lähtökuoppiin asettautumista on havaittavissa.

Viikonloppu vierähti mukavan sosiaalisissa merkeissä, kun paras ystävä päräytti meille kylään perjantaina ja viihdytti meikäläistä eilisaamuun asti. Perjantaina käytiin ulkona syömässä porukalla (minä, ystävä ja toinen kaveri, joka myös yöpyi meillä pe-la-yön), ja lauantaina vietettiin useampi tunti häämessuilla, minä kaason ominaisuudessa ja kaverit morsmaikkuina. Lauantai-illan ratoksi käytiin vielä hakemassa Makuunista karkkia ja Hoodwinked 2 (ensin meinattiin ystävän lähestyvien häiden kunniaksi vuokrata Bridesmaids, mutta säälittiin Miestä sen verran, että päädyttiin kaikkien huumorintajuun uppoavaan animaatioon :D).

Mitäpä täällä muuta olisi tapahtunut... Eipä juuri mitään. Pimun kastemekko alkaa olla jo aika hyvällä mallilla (helma melkein kainaloihin asti valmis), äitimuori huolehti tulevana mummona meille sitterin ja leikkimaton ja appivanhemmat ottivat haltuunsa Miehen veljentytön vanhat vaunut, jotka matkaavat meille sitten maaliskuulla luultavasti mun äidin mukana. Äitinihän ilmoitti jo hyvissä ajoin, että hän tulee sitten meille talvilomaviikollaan apukäsiksi, ja pari viikkoa sitten vielä varmisti pitävänsä talviloman viikolla 11. Toisaalta ajatus nurkissa höösäävästä äidistä ottaa jo valmiiksi vähän päähän, mutta toisaalta taas tiedän, että omalle äidille voin tarvittaessa ärähtää tai sanoa vastaan, jos siltä tuntuu. Eikä äiti ole onneksi sitä pahinta hössöttäjätyyppiä, joten eiköhän se viikko sitten aikanaan suju ihan mallikkaasti.

Mies aloitti aamun kertomalla Pimulle vatsanahkan läpi, että "nyt isällä on yövuoroviikko, eli nyt jos koskaan on erinomainen aika tulla ulos sieltä mahasta". Couldn't agree more.

Joulutunnelmia

Joulu tuli ja meni, ja eilen palailtiin Miehen kanssa omiin nurkkiin (ja omaan rauhaan, ah autuutta!). Joulusta jäi käteen yliannostus lähes kaikkea ruokaa, enemmän ja vähemmän odotettuja lahjoja, muutama liikakilo, pari vauhtipäivää Miehen veljentytön vahtina ja pikkuisen mielipahaakin.

Kuusi sai koristeet aatonaatonaattona, ja allekirjoittanut leikki kameran säädöillä.

Joulupukki ei ihme kyllä tuonut läjäpäin roinaa tulevalle pikkuihmiselle, vaikka niin aluksi pelkäsinkin. Ainoastaan Miehen veli perheineen oli ostanut Pimulle pienen pussillisen muovisia rakennuspalikoita (vähän kuin Duploja, mutta jotain ei-merkkiversioita), ja mun paras ystävä antoi meille "lahjakortin", jolla voidaan lunastaa lapsenvahtipalveluksia muutaman tunnin ajaksi. Tämä tulee niiiiiin käytettyä. :D

Noin muuten lahjapaketeista paljastui aika lailla odotettuja lahjoja: mulle pari kirjaa, pyyhkeitä, lakanoita, haudutuskattila, yöpaitoja (Mies, joka nukkuu ympäri vuoden täysin Aatamin asussa, sai kaksi pyjamaa :D) ja purkkitolkulla Dermosilin hygieniatuotteita. Mulla on nyt sitten käsirasvoja ja ties mitä voiteita ainakin puoleksi elämäksi, eikä Miehenkään tarvitse ostaa suihkusaippuaa ainakaan vuoteen... Hämmentäviä lahjoja oli puolestaan appivanhempien kasaama setti, jossa oli pari kansiota, muistilehtiöitä, kyniä ja muuta toimistotavaraa. Noh, eiköhän noille mapeille tule käyttöä, kunhan Pimun papereita alkaa kertyä, mutta ne yliviivaustussit kyllä ihmetyttää. Samaten appivanhemmat lahjoitti meille monta purkillista mausteita: onkohan ne sitä mieltä, ettei mun keitoksissa ole riittävästi makua? :P

Miehen veli paukkasi anoppilaan tapanina pikkuneidin kanssa, ja siinähän sitä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittikin... Kummasti tuollainen 1v 10kk vanha saa vipinää kinttuihin, kun ympärillä pyörii läjäpäin aikuisia, joita voi pompottaa mielin määrin. Mäkin yritin parhaani mukaan vipeltää tytön perässä, mutta kummasti maha hidasti vauhtia. Onneksi Miehellä riitti virtaa munkin edestä. :P

Mä olin jotenkin kuvitellut, ettei alle 2-vuotiaat vielä hirveästi puhu, mutta Pimun serkkulikka todisti tämänkin kuvitelmani vääräksi. Puhetta tuli nimittäin tulvimalla: 2-3-sanaisia lauseita, sanavarasto oli laaja kuin mikä ja tyttö vielä toisti apinana perässä kaiken, mitä hälle sanottiin. Parhaat naurut saatiin, kun ensin isänsä nimitti tyttöä "paukkupyllyksi", jonka jälkeen niin isi, ukki kuin setäkin olivat paukkupyllyjä. :D

Mielipahaa puolestaan syntyi joulupäivänä, kun käytiin mun isovanhemmilla syömässä jouluruokia ja juhlimassa samalla mun synttäreitä. Jonkin mutkan kautta tuli puhetta siitä, että mä haluan ainakin ensimmäiset kuukaudet nukkua perhepedissä, ihan käytännön syistä (yöimetykset). Tähänhän rakas mummoni, joka tunnetusti aina sanoo mielipiteensä HYVIN suoraan ja siekailematta, totesi, että "eijeijeijei, ei niin saa tehdä, lapsraukka jää teidän alle ja voi kuolla!". Yritin sitten nätisti perustella, että kyllä perhepedissä nukkuminen on turvallista ja sitä jopa suositellaan nykyään, mutta mummopa piti päänsä ja alkoi kaakattaa siitä, kuinka pitää vähintäänkin siirtää pinnasänky meidän sängyn viereen tai rakentaa joku koroke (?!?), jolle pistää sitten äitiyspakkauksen laatikosta tehty sänky. En sitten jaksanut jankata aiheesta enempää, mutta autossa poisajaessa pääsi itku, kun vitutti niin paljon. Sanoinkin Miehelle, että tulkoon mummo sitten rakentamaan meille uuden makkarin, johon se saatanan pinnasänky MAHTUU meidän sängyn vierelle. Nykyisellään kun se ei sinne mahdu mitenkään päin.

Noh, opinpahan tästä sen, että mummon kanssa en enää keskustele lapsenkasvatuksesta tai lastenhoitoon liittyvistä tavoista, kun ei siitä tule kuin sanomista ja paha mieli. Muutenkin on toisinaan niin hiivasti epävarma olo, että osaako tai pystyykö sitten johonkin vauvan kanssa, ja sitten toinen vielä lyttää ja luo lisää epävarmuutta. Prkl.

Joulunalusajan ihanuutta

Kolmatta päivää anoppilassa, ja nyt jo närästää. Eikä pelkästään appivanhempien joulukouhotus: ihan aikuisten oikeasti olen oppinut, miltä tuntuu, kun koko ajan örpättää ja röyhtäysten mukana kurkkuun nousee mahanesteitä. Yrh. Pitänee tehdä vielä kieppi apteekin kautta ja hakea Samarinia ensiavuksi, eilen testasin Rennietä ja ainakaan se ei tuntunut auttavan.

30 viikkoa tiineyttä pärähti täyteen toissapäivänä, ja ihan kuin taikaiskusta kroppa keksi heti uuden kymmenluvun kunniaksi uusia jäyniä. Närästystä, turvotusta (vihkisormus on muuttanut loppuraskauden ajaksi kaulaketjuun roikkumaan, ja iltaisin jalkaterät muistuttaa ankan räpylöitä) ja katkonaisia yöunia mitä erinäisimmistä syistä: hullut unet, selkäsärky, suonenvedot, se saamarin närästys, villinä laukkaava leposyke, jota nostaa luultavasti juurikin närästys ja pinnalliseksi muuttunut hengitys (Pimu painaa palleaa ja lytistää keuhkoja)...

Jos loput noin 10 viikkoa ovat yhtä pottumaisia tai jopa pottumaisempia, alan olla valmis julistamaan raskausajan naisen vittumaisimmaksi elämänvaiheeksi. Seuraavan lapsen voisinkin sitten ihan hyvin adoptoida, ettei vaan tarvitse käydä tätä rumbaa enää uudestaan läpi.

Kaikesta tästä nurinasta huolimatta jaksan vielä uskoa, että nämäkin pyhät vielä tästä iloksi muuttuvat ja joulutunnelma saapuu tänne Karjalan loskakelien keskellekin. Aina kun voi iskeä verhot kiinni, kämpän täyteen kynttilöitä ja lämmitellä anopin kanssa litratolkulla glögiä samalla, kun appiukko katsoo neljättä tuntia putkeen joulupiirrettyjä. :D

Pötsi rv 30+2

Vartalonympärys huimat 105 cm... En halua ajatellakaan, mitä mittanauha näyttää joulun jälkeen!

 Näiden uhkeiden vartalokuvien myötä blogi vaikenee pyhien ajaksi. Antoisaa joulunaikaa kaikille lukijoille! :)

Melkein-isänpäivä

Mies kyseli jo aiemmin syksyllä, että juhlitaanko me nyt sitten jo isänpäivää, vaikka jälkeläinen onkin vielä vatsassa, ja muutaman keskustelun jälkeen päädyttiin kompromissiin: meillä vietetään melkein-isänpäivää. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että nukuttiin aamulla pitkään (ystävän häitä tanssittiin eilen myöhään ja oltiin kotona nukkumassa vasta yhden aikoihin), minä keitin Miehelle aamukahvin ja -puuron ja lupasin leipoa tuoretta leipää. Bonuksena Mies on saanut pelailla jo parisen tuntia pleikkarilla Resident Eviliä, vaikka mä inhoankin ko. pelistä kuuluvia ääniä ja örkkien örinöitä. Ehkä ensi vuonna sitten on jo vähän eri meininki isänpäivänä. :P

Isänpäivänä jos koskaan onkin hyvä pohtia suhdetta omaan isäänsä. Mun tapauksessa se suhde on aika lailla olematon: mun vanhemmat on eronneet mun ollessa noin puolivuotias, sain tietää isäni henkilöllisyyden vasta joskus yläasteikäisenä ja tapasin isän ensimmäisen kerran pari kuukautta ennen kuin täytin 18 vuotta. Sen jälkeen ollaan pidetty toisinaan yhteyttä, mutta mitään varsinaista isä-tytär-suhdetta meille ei ole koskaan muodostunut. Isä kävi aikanaan mun lakkiaisissa, mutta esimerkiksi mun ja Miehen häihin pari vuotta sitten isä ei tullut, syystä tai toisesta. Meidän välit ei kuitenkaan ole siis millään lailla huonot, niitä vaan ei yksinkertaisesti ole.

Jo raskauden alkumetreillä kävi useammankin kerran mielessä, että nyt jos koskaan olisi jälleen hyvä sauma ottaa isään puheyhteys ja kertoa, että hänestä on tulossa isoisä, mutta tähän asti olen jänistänyt ja lykännyt isälle soittamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen uutinen pitäisi kertoa isälle ihan kasvokkain, mutta kun asutaan tietenkin eri paikkakunnilla, niin soittaminen taitaa olla ainut vaihtoehto. Ellen sitten ihan tosissani jänistä ja pistä isälle vaikka postikorttia: "Moro, mitä kuuluu, pitkästä aikaa, ai niin, susta tulee ukki!

Tai sitten ei. Kyllä osaa olla vaikeeta.

Pikapäivitys anoppilasta

ISO KIITOS näin alkuun kaikille, jotka vastasivat edellisen postaukseni kutsuhuutoon! Bloggaaminen ja ajatusten jakaminen julkisen anonyymisti on heti kummasti mielekkäämpää, kun tietää, ettei näitä horinoita kirjoita pelkästään itselleen. :) Kaikkien uusien kommentoijien blogeissa olenkin käynyt jo kurkkimassa ja lisännyt ne lukulistalleni, ja ehkä joku kaunis päivä jaksan kirjoitellakin pientä postausta siitä, mitä blogeja itse luen säännöllisesti.

Pärryyteltiin eilen Miehen kanssa anoppilaan viikonlopuksi, ja tarkoitus olisi kotoutua maanantaina jossakin välissä. Maanantaina tosin olisi klo 16 ensimmäinen perhevalmennus (aiheina hyvinkin läheisesti toisiinsa liittyvät hammashuolto ja liikenneturva, hmm?), mutta henkkoht en ole kovinkaan innostunut moisesta valmennuksesta. Mulla on ennakkokuvitelma tai aavistus siitä, että oman asuinalueen muut ensiodottajat miehineen ovat kuitenkin "ihan sikavanhoja" (joo, hyvähän se näin melkein 26-vuotiaana on huudella...) ja me Miehen kanssa ollaan siellä sitten ihan ulkopuolisia ja outolintuja. Sitä paitsi loput kolme perhevalmennusta + synnärille tutustuminen ovat edessä vasta tammi-helmikuussa, joten vaikka nyt kävisinkin valmennuksessa ja saisin sieltä mammakavereita, on tapaamisväli niin pitkä, ettei tässä mitään sen kummempaa tuttavuutta kuitenkaan ehtisi syntyä yhden puolitoistatuntisen perusteella. Noh, katsotaan maanantaina, mikä fiilis.

Eilen automatkalla sanoin Miehelle, että auta armias jos anoppi tai appiukko hyökkää silittelemään heti mun mahaa, niin varmasti sanon jotain rumaa. Appiukko sentään älysi vain halata meidän saapuessa, mutta anoppi herkesi lääppimään ja taputtelemaan mahaa heti halauksen jälkeen. Olin tilanteesta kuitenkin jotenkin niin pöllämystynyt, etten älynnyt reagoida oikein mitenkään, taisin lähinnä tuijottaa pöllämystyneenä, että mitäs hittoa. Maha on kyllä sen ensikontaktin jälkeen saanut olla rauhassa, ja epäilenkin, että Mies on varoittanut porukoitaan mun reviiritietoisuudesta. Tai sitten anoppi hoksasi, että kiusaannuin vatsan lääppimisestä. :P

Anoppilassa olossa on kuitenkin hyvätkin puolensa. Taloudessa on useita telkkareita, joten tv-ohjelmista ei tule kiistaa; ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi (villi veikkaus onkin, että kotivaaka näyttää kotiinpalatessa ainakin 2-3 kg lisää...); ja mikä tärkeintä, kukaan ei ihmettele, vaikka katoankin toimistohuoneeseen useaksi tunniksi opiskelemaan ja facebookkaamaan. Nimim. Esseen palautus tänään, kasassa 2 sivua...

Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää viikonloppua itse kullekin!

"Onneksi olkoon, se on Homo Sapiens!"

Iltasanomien nettisivuilta silmiin osui linkki tähän Hesarin uutiseen. Euroopan neuvoston tasa-arvokomitea aikoo laatia EN:n jäsenmaille luonnoksen, jonka mukaan "terveydenhoitohenkilökunnan ei pitäisi kertoa syntymättömän lapsen sukupuolta tämän vanhemmille". Tarkoituksena on estää tietyissä maissa tapahtuvia "valikoivia" abortteja, ettei syntyvien lasten sukupuolijakauma vääristy, kun esimerkiksi tyttösikiöitä abortoidaan poikia enemmän. Suosituksen mukaan sukupuoleen perustuva abortointi pitäisikin mahdollistaa vain tapauksissa, joissa pyritään välttämään sukupuolisidonnaiset geneettiset sairaudet.

Kuten aina netti-Hesarissa, uutisen kommentti-/keskusteluketju on parasta (tai pahinta) antia. Joku vetää herneen nenään siitä, kuinka Suomessakin mennään EU:n hömpötyksiin mukaan ja kohta eletään holhousvaltiossa, joku heittää faktana ilmaan väitteen "aborteista 99% on mukavuusabortteja ja LAPSI siinä murhataan", joku provosoituu edellisestä kommentista ja heittää vastavedoksi "se on SIKIÖ, ei LAPSI, naisella on oikeus päättää" -linjanvedon. Ja uskomatonta kyllä, pari kommentoijaa sanoo suoraan sukupuolen selvittämisen etukäteen helpottavan elämää, kun voi sitten henkisesti varautua kasvattamaan tytön/pojan ja voi hankkia etukäteen oikean väriset tarvikkeet.

Hesarin jutussa linkataan brittiläisen Telegraph-lehden juttuun, jossa siteeratut brittiäidit ainakin ovat tuohtuneita ja turhautuneita siihen mahdollisuuteen, etteivät he jatkossa saisikaan tietää, kummat vehkeet lapsella on. "Ihan naurettavaa soveltaa tätä käytäntöä maihin, joissa valikoivat abortit ei ole ongelma. Kyllä meidän pitää tietää lapsen sukupuoli, että voidaan kertoa tuleville isosiskoille ja -veljille/maalata lastenhuone oikean väriseksi/valita lapselle sopiva nimi ajoissa".

Sen enempää menemättä siihen, miten järkeviä perusteluja sukupuolen etukäteen selvittämiselle annetaan, täytyy ihmetellä sitä, miten pöyristyneitä britit (ja jenkitkin) ovat tästä mahdollisesta "tietojen pimittämisestä". Telegraphin juttuun kommentoinut jenkkilukijakin mainitsee lapsen sukupuolen olevan tietoja, joiden pimittäminen potilaalta itseltään on laitonta (?!). Ikään kuin lapsen sukupuolen selvittäminen etukäteen olisi jonkinlainen kaikkien vanhempien itseoikeus, ellei jopa terveydenhuollon henkilökunnan velvollisuus. Ja auta armias, jos ultraaja arvaa sukupuolen väärin: jenkkiäitihän vetää koko terveydenhuoltojärjestelmän rosikseen petossyytteen nojalla. :P

Omaan rakenneultraan on aikaa vielä reilu kuukausi, mutta ollaan Miehen kanssa puhuttu jo monta viikkoa siitä, halutaanko tietää etukäteen, kumpaa merkkiä tyyppi on. Tähän asti ollaan oltu yhtä mieltä siitä, että sukupuolta kysytään, JOS ultraaja on myötämielinen ja tyyppi sattuu sopivasti itseään esittelemään, mutta pystytään elämään myös ilman tietoa sukupuolesta. Ja jos saadaan tyypin "merkki" selville, niin sitä tietoa pimitetään sitten isovanhemmilta ja sukulaisilta, ettei tyypille hankita etukäteen tonnikaupalla sukupuolinormitettuja vaatteita ja leluja.


Noh. Anoppihan oli viime viikolla jutellut Miehen kanssa messengerissä ja tiedustellut, että meinataanko ottaa selvää tyypin sukupuolesta ja että kerrotaanko me se sitten heillekin. Mies oli diplomaattisesti vastannut, että otetaan selvää JOS mahdollista ja että tiedon jakamisesta eteenpäin pitää vielä neuvotella mun kanssa. (Fiksu Mies.) Kieltämättä alkoi nyppiä anopin kyseleminen, vaikkei anoppi sitä kiusallaan varmasti teekään. Mä vaan en ihan jaksanut ymmärtää, miksi meidän lapsen sukupuoli olisi jotenkin erityisen julkista tietoa, joka pitäisi jakaa kaikille tutuille ja sukulaisille. Ehkä anoppikin ajatteli, että koska Miehen veli aikanaan kertoi suoraan heille odotettavan saapuvaksi tyttölasta, niin kyllähän sitten minä ja Mieskin heti tunnustettaisiin, kumpi tuli saatettua alulle.

Ehkä helpointa olisikin vaan sanoa ultraajalle, että "älä missään nimessä kerro kumpi sieltä tulee, niin vältytään suvun sisäisiltä kahinoilta". :P

Kotona taas

Kotiuduttiin eilen vihdoin ja viimein anoppilasta, ja kylläpä on kiva olla kotona pitkästä aikaa! Appivanhempien luona on aina mukavaa ja viihdyn siellä kyllä hyvin, mutta kuitenkin aina tulee siellä käydessä sellainen "loisin toisten nurkissa" -olo, kun Mies touhuaa isänsä kanssa milloin mitäkin ja anoppi huseeraa pääasiallisesti keittiössä. Onneksi huushollissa on useampi telkkari ja paljon maksukanavia, joilta katsella älyvapaita ohjelmia paremman puutteessa. Myytinmurtajat ja Disney Channelin tarjonta toimii aina! :D

Raskauskaapista on tultu ulos aika rytinällä. Tulevia isovanhempia ja myös mun isovanhempia on nyt informoitu tulevasta tyypistä, ja hieman yllättäen mun äiti oli se, jolta mopo karkasi käsistä heti kättelyssä (Miehen vanhemmillehan tulokas on jo lapsenlapsi nro 2, toisin kun mun äidille). Äiti oli heti seuraavana yönä työvuorossa ollessaan muistanut mainita jokaiselle, että "miustapa tuleekin mummo!", ja uutinen on levinnyt äidin kavereille jopa ulkomaita myöten. Sanoinkin äidille eilen puhelimessa, että helpointa sen olis julkistaa uutinen paikallislehdessä sen sijaan, että lähettää tekstiviestejä ja FB-viestejä kaikille erikseen. Toivottavasti se kuitenkin hoksasi, että se oli vitsi. :P

Miehen veli perheineen sattui myös samaan aikaan vierailemaan anoppilassa, ja sovittiin jo langon avokin kanssa, että saadaan heidän vanhat yhdistelmävaunut sitten loppuvuodesta, kunhan Miehen 1,5-vuotias veljentyttö vähän kasvaa ja siirtyy matkarattaisiin. Äiti puolestaan lupasi kysellä työkavereiltaan mm. pinnasänkyjen ja hoitotasojen perään, työkavereiden joukossa on kuulemma tälläkin hetkellä 4 tai 5 vanhempainvapaalla. Jos hyvin käy, niin meille ei jää uutena hankittavaksi kuin autoon turvaistuin sekä tietenkin jonkin verran vaatteita, vaippoja ja leluja. Mikä ei tietenkään harmita lainkaan, olenhan pienituloinen opiskelija. ;)

Anoppilareissun aikana olin hämmästyttävän hyvävointinen koko ajan, ruoka maistui eikä yökötysolo iskenyt kuin kerran (ja sekin siksi, että erehdyin juomaan päivän aikana kaksi mukillista kahvia - kun mummo keittää kahvit, sille ei sanota ei...). Eilen kotiin päästessä iski kuitenkin ihan tolkuttoman huono olo, joka jatkuu yhä edelleen. Ehkä maailman rasittavin olotila: oksettaa ja pala hiissaa ruokatorvea eestaas, mutta oksennus ei vaan tule. Paha olo häviää heti, kun saa ruokaa nassuun, mutta 10 min ruokailun jälkeen se iskee uudelleen. Joudun ehkä turvautumaan sormet kurkkuun -taktiikkaan, jos ei muuten olo helpota. Yöks.

Töihinkin ilmoitin eilen, että joudun jättämään pesulatyöt väliin ja tekemään muita hommia loppuvuoden. Olin ensin ajatellut pimittäväni tietoa ainakin ekaan ultraan asti, mutta kun tarjottiin juurikin pesulaan aamuvuoroa, oli pakko kieltäytyä ja selittää tilanne. Puhelimessa ollut firman virkailija kuulosti ensin vähän nyrpeältä, mutta myönsi sitten, että minähän se itse tiedän parhaiten, millaisia töitä jaksan tehdä.

Ultrasta puheen ollen: olin jotenkin kuvitellut, että meille olisi jo tullut postissa tieto ultran ajankohdasta. Lähete sairaalaan lähti kuitenkin jo viikko sitten, ja terkkarikin sanoi, että lähetteitä lueskellaan ahkerasti ja ajat varataan hyvissä ajoin. Onhan tässä toki vielä kolmisen viikkoa aikaa, ennen kuin np-ultran "aikaraja" menee umpeen, mutta olishan tuo aika hyvä pikkuhiljaa tietää, että Mieskin osaa pyytää ultrapäiväksi vapaata töistä.

Vaan nyt taitaa kutsua arkipuuhat, eli reissupyykin pesu. Lattioiden luuttuaminen taitaa jäädä huomiseen. Jos tämä yökötys vaikka loppuisi siihen mennessä.