Syyskaa(m)os

Kesä tuli ja meni. Niin myös pikkukakkonen. Ei tule maaliskuussa toista vauvaa tähän talouteen.

Koko kesä meni raskauspahoinvoinnin kanssa kärvistellessä, kunnes elokuun alkupuolella olo alkoi helpottaa. Ihmettelin asiaa jonkin verran, koska Pimusta kärsin oksentelusta aina viikolla 14 asti, mutta tällä kertaa kertaoksu riitti ja sitten alkoi elämä voittaa.

(Tähän väliin pitänee laittaa eritevaroitus, graafista kuvailua luvassa.)

Rv 11 + jotakin alkoi sitten tiputtelu. Alkuun vessakäyntien yhteydessä paperiin jäi muutama verinen viiru, joista en osannut huolestua. Sitten alkoi tulla hyytymiä ja isompia verimönttejä, ja aloin huolestua, vaikkei mihinkään koskenutkaan. Sitten aloin ihmetellä raskausoireiden yhtäkkistä helpottumista pari viikkoa aikaisemmin, ja otin yhteyttä neuvolaan. Sen viikon perjantaina pääsin akuuttiajalla äitiysneuvolaan, jossa terkkari (ei oma, vaan päivystävä) yritti ultralla tutkailla tilannetta. Ilmeisesti istukka oli kuitenkin sen verran edessä, ettei terkkari saanut katkarapua kunnolla näkyviin eikä osannut sanoa, onko sykettä vai ei. Terkkari tyytyi lohduttelemaan, että jos se on kesken mennyt, niin sitten se sieltä tulee itsekseen ilman mitään ongelmia.

Paskan marjat. Lauantai- ja sunnuntaiyöt kärvistelin hervottomien kipujen ja kramppien kanssa, ja verta ja hyytymiä tuli entistä hurjempia määriä niin, että pikkarit meni vaihtoon vähintään kolme kertaa vuorokaudessa. Lauantaiaamuna kävin näytillä keskussairaalan päivystyksessä, jossa sisätutkimuksen jälkeen kehotettiin ottamaan Buranaa ja tulemaan uudestaan, jos ei helpota. Lopulta su-ma-yönä, kun noin kahden aikaan aamuyöllä tärisin kipujeni kanssa sängyssä enkä kyennyt muuhun kuin itkemään ja ulisemaan, soitti Mies taksin ja komensi päivystykseen. Päivystyksen kautta synnytysvastaanotolle, jossa päivystävä lääkäri ultrasi tilanteen. Sikiön koko vastasi noin viikkoa 9, ei sykettä havaittavissa. Sisätutkimus, jonkin verran ronklaamista, jolloin tiukan kohdunsuun ohi saatiin livautettua isoja hyytymiä sekä lapsivettä. Sikiötä ei kuitenkaan vielä saatu poistumaan, joten lääkäri passitti mut osastolle lepäämään ja ottamaan Cytoteciä, että saataisiin kaikki materiaali ulos.

Osastolla sain nukuttua katkonaisesti muutaman tunnin Cytotec-annosten välissä, mutta lääkkeillä ei ollut mitään vaikutusta. Tässä vaiheessa väsytti ja nälätti, koska mulle ei annettu ruokaa kaavinnan mahdollisuuden ja nukutuksen vuoksi. Heiluin siis osastolla tippatelineen kanssa, yritin keskittyä telkkarin katsomiseen ja lehtien lukemiseen ja odotin, lähtisikö Cytoteceillä kuitenkin kohtu tyhjenemään. Iltapäivällä mua hoitavat kätilö ja lääkäri kuitenkin totesivat, että kaavintaan on mentävä, ja noin neljän aikaan mut kärrättiin leikkuriin.

Kaavinnassa ei ollut ongelmia, ja iltapalan jälkeen pääsin kotiin. Seuraavasta viikosta ei olekaan sitten juuri tarkkoja muistikuvia: sain peruttua äitipolin ultrat ja soitettua äitiysneuvolaan omalle terkkarille, ulkoilin Pimun kanssa normaalisti ja hoidin kodin, mutta enimmän aikaa taisin istua lamaantuneena sohvannurkassa itkemässä. Ja silti elämä jatkui: maanantaina olin kaavinnassa, ja saman viikon lauantaina matkasin jo Turkuun serkun häitä juhlimaan. Omasta menetyksestä huolimatta osasin myös riemuita yhdessä parhaan ystäväni kanssa, joka teki positiivisen raskaustestin juuri ennen omaa katastrofiviikonloppuani.

Välillä olen asian kanssa ok: kesken meni, sattuuhan sitä, ei siitä olisi ollut eläjäksi ja niin edelleen. Yritän ikään kuin häivyttää mielestäni sen faktan, että olen ollut toistamiseen raskaana. Ja sitten aina välillä puhkean parkumaan, niin kuin aiemmin tällä viikolla, kun tajusin, että toinen raskaus olisi nyt jo yli puolen välin, jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Uusi yritys on jo alkanut, menossa on ensimmäinen yrityskierto kaavinnan jälkeen. Kierron pituus on täysi mysteeri, mutta yritettiin ajoittaa Miehen kanssa yrittäminen suunnilleen niihin aikoihin, milloin ovulaation olisi pitänyt olla raskautta edeltävän kierron perusteella. Odotellaan siis rauhassa viikko tai pari ennen kuin alan kuulostella menkkojen perään tai ostella raskaustestejä.

Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä Pimu on aloittanut kaupungin päiväkerhossa, käy kahtena aamupäivänä kerhoilemassa ja viihtyy paremmin kuin hyvin. Kotona tyttö puolestaan uhmaa entistä pahemmin ja testailee rajojaan, kirkuu ja karjuu ja vänkkää vastaan joka asiasta ihan periaatteen vuoksi. Välillä jaksan pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena, välillä taas karjun takaisin ja paiskon ovia purkaakseni turhautumistani.

Miehen seuraava loma on vasta jouluna, ja pari viikkoa ennen joulua saan pienen irtioton lähtemällä ystävän kanssa minilomalle yhdeksi yöksi. Siihen asti pitää vain purra hammasta ja hengittää välillä syvään. Vähintään kolmesti.

Synttärisankari

Vuosi sitten tähän aikaan allekirjoittanut vyöryi vatsansa kanssa pitkin synnyttäneiden vuodeosastoa tippa kädessä odottaen vuoroaan leikkaussaliin. Kello 14:57 se hetki sitten koitti. Sermin takaa tuntui ensin, kuinka tunnotonta alakroppaani veivattiin edestakaisin, sitten joku niistä tusinasta salissa olevasta henkilökunnan jäsenestä sanoi: "Tyttö tuli!", ja hetkeä myöhemmin mulle näytettiin punanaamaista, ruttuista, huutavaa kääröä, jolla oli silmät sikkarassa ja samanlainen leuka kuin mun isoisällä.

Vuotta myöhemmin se ruttunaama on edelleen kiukutessaan huutava ja punanaamainen, mutta avuttoman sätkyttelyn sijaan se istuu polviensa päällä lattialla, soittelee lelupuhelimella ja kasaa duploja torniksi antaen itselleen aplodit aina, kun palikka osuu kohdalleen. Niin iso ja tomera, ja silti niin pieni tissivauva.

"Amalia" armas, Kiukkuperse, Vaippa-apina, Neiti Nöttönen, Terroristi-Riitta, Kiljukaula, mummin muru, äidin ja isän oma rakas Pimu tänään yks vee!

Kaamosta

Kuukauden hiljaisuuden jälkeen on kai parasta antaa itsestään elonmerkkejä myös blogosfäärissä. (Ei sillä, että kukaan kuitenkaan olis kaivannut. :P)

Tässä männäviikoilla ollaan oltu alkavan talven ja pimeyden keskellä enemmän tai vähemmän alavireisissä tunnelmissa. Aamuisin on ärsyttänyt ja veetuttanut herätä säkkipimeässä, valoisan aikaan ulkoilu typistyi muskari-, jumppa- ja kauppareissuihin ja illat menevät muksun perässä juosten ja Miehelle kotikaaoksesta ja väsymyksestä äksyillen. Pimukin on antanut oman panoksensa äidin kaamosväsymykseen tekemällä hampaita ja laajentamalla liikuntarepertuaariaan pystyyn könyämällä, joten kovin montaa rauhallista hetkeä ei meidän huushollissa ole koettu. Paitsi silloin, kun Pimu nukkuu päikkäreitään (parvekkeella lyhyen kaavan mukaan tai vieressä tissillä pitemmän kaavan mukaan). Eikä silloinkaan varsinaisesti rauha vallitse, kun äidin pääkopassa myllertää ajatus jos toinenkin.

Lisästressipisteitä mä sain kerrytettyä parhaan ystävän häistä, joissa olin kaasona kuun alussa. Jos polttareiden järjestäminen etänä aiheutti päänvaivaa, niin kyllä oma show'nsa oli hääohjelman järjestämisessäkin. Loppupeleissä best manin kanssa väsättiin ohjelma kasaan edellisenä iltana 5 minuutin pikapalaverissa, josta puolet meni mulla Pimua vatkatessa (tytöllä oli just sillä hetkellä hiton tylsää)... Lisäksi mä sain häitä edeltävillä viikoilla useampaankin otteeseen paska kaaso -kohtauksia ja itkin Miehelle, kuinka surkea kaaso mä olen, kun en päässyt morsiamen kanssa pukuja katselemaan, hääjuhlapaikkoja tsekkaamaan tai pystynyt muutenkaan olemaan juuri apuna, koska vauva ja välimatkat (minä Keski-Suomessa, kaaso Etelä-Savossa ja häät Etelä-Karjalassa), kun taas ystävä rakas oli mulle kolme vuotta sitten oikeasti maailman paras ja viitseliäin kaaso ikinä. Harmittaa ja itkettää välillä vieläkin ajatella koko rumbaa.

Hääjuhla sentään meni kohtalaisesti: mä lauloin morsiamen pyynnöstä kirkossa ja itketin hääparin lisäksi vieraita ja vähän itseänikin (toivottavasti ja oletettavasti itkun syy ei kuitenkaan ollut huono lauluääni...), ja juhlassa Mies otti päävastuun Pimusta ja antoi mun hoitaa kaason tehtäviä rauhassa siinä määrin, kun oli tarpeellista. Best manit onneksi hoitivat juontohommat ja viinatarjoilun järjestämisen, joten mä pystyin välillä katoamaan toiseen huoneeseen Pimua imettämään.

Joulukin stressaa omalta osaltaan, ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin, mun alkuperäisen ajatuksen eli kolmen hengen kotijoulun sijaan mennään sittenkin joulunpyhiksi anoppilaan ("ei sun tarvi sit kokata ja stressata jouluruoista Pimun pyöriessä jaloissa", oli yksi Miehen perusteluista), eli juhlapyhät mennään taas vieraissa nurkissa pyörien, ilman omaa rauhaa ja tuttuja rutiineja. Ja toisekseen, joulun lähestyminen tarkoittaa myös vääjäämättä sitä, että mun opintojen jatkuminen lähestyy myös. Enkä mä vieläkään tiedä, miten mä järjestän luennoilla käynnin ja hoidan Pimun kotona siinä samalla, koska luennot järjestetään Miehen työvuoroihinkin nähden todella paskaan aikaan (11:30-14).

Kaiken tämän stressipalloilun keskellä Pimu on kasvanut ja kehittynyt huimasti ja täyttää huomenna 9 kuukautta. Kvartaalikatsaus siis luvassa jälleen lähipäivinä, jahka ehdin istua koneen ääreen ajan kanssa. Nimim. Kirjoitin tätä postausta kahtena päivänä kolmen minuutin pätkissä.

Napanuoran katkaisu

Lokakuun viimeinen lauantai oli eräänlainen virstanpylväs mun ja Pimun symbioottisen suhteen muuntumisessa ihan vaan äiti ja tytär -suhteeksi. Mä vietin päivän parhaan ystävän polttareissa ja Pimu oli isänsä ja pumpatun pullomaidon varassa anoppilassa. (Tai no okei, Mies ja Pimu kävivät mua tervehtimässä kesken polttareiden ja imetinkin lapsosen pari kertaa sillä välin. Mutta silti.) Edellisen kerran mä ja Pimu oltiin oltu erossa toisistamme noin pitkään synnärillä, kun tyttö oli yön lastenteholla ja mä omalla osastollani, ja tietenkin mua etukäteen stressasi ja vähän ahdistikin. Entäs jos likka vaan huutaa koko päivän hammassärkyjään tai ikäväänsä tai tissiä? Entäs jos se ei suostu syömään mitään kiinteää safkaa tai pullomaitoa? Miten sen päikkäreiden käy, kun unikaverina ei ole tissi?

Hyvin kävi. Mies juotti maitoa nokkamukista ja syötti muksulle kaikkea mitä se vaan suostui syömään, onnistui hyssyttelemään tyypin päiväunille syliinsä ja siirtämään appisten sänkyyn JA selvisi puolen tunnin automatkoista polttaripaikalle ja pois tytön kanssa kahden ilman, että Pimu huusi kaukalossaan takapenkillä yksin ilman sen kummempia viihdytyksiä. Ainut kupru osui ilta-aikaan, kun Pimun nukkumaanmenoaika koitti. Pimun tissi-uni-assosiaatio on edelleen niin vahva, että Miehen nukutusyrityksistä huolimatta lapsi huusi kuin hyeena siinä vaiheessa kun mä saavuin polttareista noin varttituntia sovitusta ajasta myöhässä.

Ja kun nyt aiheeseen päästiin, niin avauduttakoon hieman aiheesta imetys ja yöhulinat. Pimu on edelleen varsin tissivauva eikä kiinteästä ruuasta ainakaan vielä ole tissimaidon korvaajaksi, vaikka ajoittain likka ahmiikin hyvällä ruokahalulla muutakin ruokaa. Myös hiljattain opitut konttaamisen ja karhukävelyn taidot tuntuvat hyrräävän tytön päässä illat pitkät, joten illoista ja öistä on meillä tullut vaihteeksi taistelua. Pimu nukahtaa iltaisin edelleen vain tissi suussa ja yöllä havahtuessaan rauhoittuu uudelleen paikalleen ja uneen vain, jos kertaalleen irrotettu nisä tyrkätään takaisin suupieleen. Tästä on seurannut mulle jatkuva hartiajumi ja Pimun hampaiden myötä arat ja verinaarmuilla olevat rinnanpäät. Heräilyn aiheuttamasta potutuksesta puhumattakaan.

Neuvolassa en ole vielä ottanut aihetta puheeksi, koska melkein voin arvata mitä sieltä neuvoksi annettaisiin: unikoulu, perhepedin purkaminen, yövieroitus. Ehkä jopa Pimun siirto omaan huoneeseen, mikä nyt ainakin on vielä tässä vaiheessa ihan utopiaa - enhän mä varmaan OSAISI nukkua ilman tuota pientä potkunyrkkeilijää samassa huoneessa. :D Jonkin sortin unikoulu ja yötissittelyjen vähentäminen alkavat kieltämättä kuitenkin jo houkuttaa, ja olenkin selaillut jo alustavasti Pantleyn ja Keski-Rahkosen teoksia vinkkien toivossa. Myös Jay Gordonin menetelmää olen kuullut kehuttavan, mutten ole vielä ehtinyt siihen perehtyä (ja ilmeisesti Gordonin menetelmä sopiikin vasta vanhemmille vauvoille ja taaperoille).

Toisaalta harmittaa miettiä unikouluja ja yövieroittamisia jo tässä vaiheessa, kun tähänkin asti ollaan menty Pimun kanssa niin lapsentahtisesti kuin vain mahdollista. Ja toisaalta taas lievää syyllisyyden tunnetta lievittää kuitenkin se seikka, etten mä ole sentään kokonaan vieroittamassa tuota likkaa tissiltä. Vaikka kevään koulukuvioita pyöritellessä ja stressipalloillessa kävikin mielessä, että moni asia sujuisi paljon paremmin, jos Pimu olisi korvikevauva tai söisi edes rintamaitoa sujuvasti pullosta...

Näillä mietteillä tällä kertaa.

Veikeä vauva

Vaikka joskus tuntuukin siltä, että päällimmäisenä vauva-ajasta mieleen jäävät jäätävä väsymys, korvia särkevä vauvan itku ja haiseva vaipparoskis, mahtuu arjen harmauteen vähän ilonpilkahduksiakin. Hyvänä esimerkkinä tämän viikon alkupuoli.

Maanantaina käytiin toista kertaa vauvajoogassa, ja tällä kertaa Pimu olikin yllättäen yksi niistä hyvinkäyttäytyvistä ja nauravaisista vauvoista eikä niinkään oma kitisevä itsensä. Likka pötkötteli joogamatolla varsin tyytyväisenä, ihaili kuvaansa peilistä ja nauraa käkätteli, jos jooga-asentoihin kuului vauvan vatkausta tai muuta liikehdintää, kun taas muutama Pimun "kollega" itkeskeli tai narisi melkein koko tunnin ajan. Joogatunnin jälkeenkin Pimu oli harvinaisen hyvällä tuulella, hörppäsi ennen kotiinlähtöä vähän maitoa ja nukahti kotimatkalla bussissa Manducaan (eikä herännyt edes heti kotiintullessa!). Eilen puolestaan oltiin ekaa kertaa muskarissa, ja sielläkin Pimu viihtyi oikein mainiosti, vaikka ensialkuun epäilinkin uuden paikan ja vieraiden vauvojen läsnäolon häiritsevän ja hermostuttavan likkaa. (Muskarista oma postaus sitten aikanaan.)

Kotona ollessakin Pimu on ollut varsin hurmaavaa seuraa. Tyttö ei enää kaipaa äidin tai isän palvovaa katsetta 24/7, vaan juttukaveriksi kelpaa nyt myös joku lelu - ja lelun puutteessa sohvanjalka tai lattialle uhkarohkeasti jätetty läppärikin. :P Jutustelukin on monipuolistunut viime viikkoina: Pimu kurluttaa, kikattelee, lällättelee ja matkii pulua (!), ja uusin temppu on kielen näyttäminen äidille ja isälle. Paljon hauskempaa mullekin seurata Pimun pärpätystä, kun siinä on erilaisia sävyjä vanhan kunnon korkean c:n sijaan. :D Kun kikatteluun vielä lisätään napa-akselinsa ympäri vinhasti pyörivä liike ja punnerrukset, on olkkarissa meillä toisinaan "dinner AND a show".

Paljon hauskempaa on myös herätä aamulla, kun vieressä tissiä nipistelevä ja sektioarpeen varpailla kipeästi tökkivä lapsi vetää suupielet korviin heti, kun hoksaa, että äiti onkin hereillä. On se vaan veikeä tapaus. Vieressä korvatulppien kanssa yövuoron jälkeen nukkuva Mies sen sijaan ei kiitä siitä, että Pimun aamutervehdykseen kuuluu tätä nykyä kohtalaisen kimakka "kiii-AI!"...

Kun mikään ei kelpaa

Pimun 4 kk neuvola oli toissapäivänä, tyttö mittautti lukemiksi 66 cm ja 7130 g. Edelleen kasvaa hyvin omalla käyrällään, terkkari kehui Pimun tarkkaavaisuutta ja aktiivisuutta sekä harvinaisen laajaa ääntelyskaalaa. "Tuolla lailla murisee ja kurluttaa yleensä vasta viisikuiset vauvat!" Pimu on siis yltiösosiaalinen mölyapina. :P

Pimu oppi puolitoista viikkoa sitten kääntymään selältä mahalleen, ja siitähän se "riemu" onkin revennyt. Selällään olo on tylsää ja ikävää, mutta mahallaan ollessakaan ei ole kivaa, kun pitäisi päästä jo liikkumaan eteenpäin, vaikkei voimat vielä riitä. Ja kun mahaltaan ei osata kääntyä takaisin selälleen, niin sitten alkaa kiukkuaminen ja itku. Muutenkin Pimusta tuntuu kuoriutuneen pieni Raivo-Riitta: tyttö ottaa nykyään paljon helpommin pultteja, jos tilanne ei miellytä Hänen Korkeuttaan. Ja kun se raivokohtaus iskee päälle, niin sitten on yleensä äidillä hermot riekaleina ja konstit vähissä, kun vaunuissa hytkyttely ja välillä myös rinnan tarjoaminen vaan kiihdyttävät itkukohtausta entisestään. Eilen, kun yritin lähteä tytön kanssa vaunulenkille, että neiti malttaisi nukkua edes hetken, pääsin etenemään kotoa noin 700 metriä - ja jouduin nostamaan tuolla matkalla selkä kaarella kirkuvan lapsen syliini rauhoittumaan ainakin viidesti. Lienee sanomattakin selvää, että vaunulenkki vaihtui suuttumustaan ja väsymystään itkevään parivaljakkoon ja sohvalle lysähtämiseen...

Neuvolatäti oli sitä mieltä, että Pimun levottomuus johtuu ihan vaan siitä, että tytön aistit ovat herkemmässä, kun aistiherkkyys kehittyy (tai jotain sinne päin, en muista enää sanatarkasti) ja uusi kääntymisen ja liikkumisen taito väsyttää ja hermostuttaa neitiä. Voi olla, minen sano mittään kun ei ole aiempaa kokemusta vauvoista. Voihan neitiä vaivata myös uudet vatsalle huonommin sopivat D-tipat (merkki vaihtui, kun mun äiti osti meille uuden putelin). Tai yleinen vitutus ja kasvukivut. Tai kuun asento taivaalla. Mistä helvetistä senkin nyt voi tietää. Oli syy mikä hyvänsä, tuntuu, ettei pikkuneidille kelpaa tällä hetkellä yhtään mikään, vaikka kuinka päällään seisois ja kaikkensa tekis.

Uuden kääntymistempun myötä myös Pimun päiväunet ovat entistä lyhyemmät ja pinnallisemmat, eikä vaunuihin nukahtaminen tunnu onnistuvan enää ollenkaan. Parhaiten tyttö saa tällä hetkellä unen päästä kiinni sohvalla tai sängyssä mun vieressä tissi suussa. Tosin unijakson pituus on suoraan verrannollinen siihen, kuinka pitkään se tissi ON suussa, joten mun on tätä nykyä ihan turha haaveilla touhuavani omiani Pimun päikkäriaikaan. Onneksi Miehen kesäloma alkoi maanantaina, mulla on seuraavat 5,5 viikkoa sentään kotona joku, jolle nakittaa pyykkien ripustaminen, kaupassa käynti ja ruoan lämmittäminen mikrossa.

Miehen lomassa on sekin hyvä puoli, että mulla on ainakin teoreettinen mahdollisuus päästä välillä asunnosta ulos ilman Pimua. Tänään hyödynsin kyseistä mahdollisuutta karkaamalla kaupungille ostoksille (olin poissa peräti tunnin, vau...), ja huomenna painun vihdoin ja viimein kampaajalle siistimään tätä takkupesäkettä. Saas nähdä, miten Mies ja Pimu pärjäävät huomenna melkein kolme tuntia keskenään, kun maagiset lapsen tainnuttavat tissit ovat poissa.

Vuosi sitten...

3. heinäkuuta 2011 oli sunnuntai, hellekesä parhaimmillaan ja allekirjoittaneella heti aamusta tuskanhiki. Edellisenä päivänä olin käynyt apteekissa asioimassa, ja kesän ensimmäisellä (ja ainoalla...) lähirantareissulla oltiin käyty Miehen kanssa heittämässä talviturkit Päijänteeseen. Samalla reissulla ihmettelin ja hermoilin, kuinka pitkä aika oli kulunut edellisistä menkoista. "Näinköhän helle on pistänyt kropan sekaisin, ei kai nyt sentään vaan..."

Sunnuntaina sitten keräsin rohkeuteni ja pissin tikkuun. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Nyt tasan vuotta myöhemmin raskaustesti on muisto vain, mutta testin paljastama salamatkustaja sen sijaan vetää unta palloon vaunuissa, jalassaan ensimmäistä kertaa kestokombo sisävaippa + villahousut ja yllään kummitädin lahjoittama päheä (ja kuolatahrainen) Herra Hakkarainen -shortsipuku. Hurja ajatella, että vuodessa pienestä, parin millin mittaisesta katkaravun näköisestä otuksesta on kasvanut 3,5-kuinen, kovaääninen, kuolaava, piereskelevä, kiukkuperseilevä - ja myös rakas, veikeä ja leveästi hymyilevä - Pimu.

"Jos vähän vielä kurkotan, niin ehkä saatan ihan kohta päästä mahalleen..."

 Mitähän jännää seuraavan vuoden aikana ehtii tapahtua?

Äiti-ihmisen kesäahdistus

Kouluaikana ja vielä pari vuotta sitten opiskelijanplanttunakin kesäloma oli aina tervetullut tauko arjen raatamiseen: kakarana kesäloma tarkoitti pitkiä päiviä rannalla tai muuten vain ulkosalla kavereiden kanssa, opiskeluaikana puolestaan kesätöitä ja tilaisuutta ansaita rahaa, jotka rällätä syksyn tullen.

Tänä vuonna mä en kuitenkaan varsinaisesti ole odottanut kesän tuloa. Näin äitiyslomalaisena päivät ja viikot tuntuu vierivän ohi ihan samanlaisina, näytti keittiön seinäkalenteri mitä kuukautta hyvänsä. Aamulla johonkin aikaan ylös, jossain välissä vaunulenkille tai ruokakauppaan, loppupäivä olohuoneessa imetellen ja telkkaria aneemisesti tuijottaen ja illalla vaipanvaihdon kautta nukkumaan. Näissä arkirutiineissa ei paljon paina, onko ulkona aurinkoinen ja lämmin päivä vai kaatosadetta ja lämpötila hädin tuskin +10 asteessa.

Raskausaikana vielä suunnittelin, että Pimun synnyttyä ja kasvettua hieman etsisin meille jotain yhteistä tekemistä, jotta pääsisin vähän pois kotoa ja tapaamaan mahdollisesti muitakin äiti-ihmisiä. En vain suunnitelmissani osannut ottaa huomioon Pimun syntymän ajankohtaa. Maaliskuussa syntynyt tyttö alkaa näin kesän korvalla olla pikkuhiljaa siinä vaiheessa kasvua ja kehitystä, että joku vauvajumppa tai muskari voisi olla edes teoreettisesti mahdollista ajanvietettä. Mutta kuinka ollakaan: kaikki mahdolliset harrastusryhmät jäävät sopivasti kesätauolle! Läheinen perhekahvila pisti ovensa kesäksi kiinni pari viikkoa sitten, naisvoimisteluseura ei tarjoa kesäaikaan lapsiperheiden jumppia ja jopa seurakunnan kerhot ja vertaisryhmät viettävät kesälomaa. Ja koska lähipiirissä ei juurikaan ole muita äiti-ihmisiä, joilla olisi samanikäisiä lapsia, kotiin jumahtaminen Pimun kanssa on ihan liian helppoa.

Lapsettomien kavereiden kanssa on niin helppo puhua vielä ennen synnytystä, kuinka porukalla voidaan yhä edelleen treffailla ja kahvitella, vaikka vauva siinä ohessa pyöriikin mukana, mutta todellisuudessa se on pelkkää puhetta. Pimun kummien lisäksi mun kaveripiiristä vain kaksi on käynyt meillä kahvilla Pimun syntymän jälkeen, yhtä kaveria käytiin porukalla pikaiseen moikkaamassa kaupunkireissun yhteydessä ja loppujen kavereiden kohdalla tapaamiset on jääneet "jos vaikka joku päivä nähtäis" -puheen tasolle. Näin kesäaikaan kavereiden kanssa treffailu on muutenkin harvemmin tapahtuvaa toimintaa, koska kaikki ne ystävät, jotka paikkakunnalle kesäksi jäävät, tekevät töitä tai gradua tai harrastavat lähinnä iltaisin terassipainotteisia tapaamisia, joihin näin tiiviisti imettävänä äitinä ei juurikaan tule eksyttyä.

Pitäisköhän laatia Facebookiin ilmoitus: "Yksinäinen kotiäiti ja rääkyvä sylivauva etsivät kesäksi kavereita ehkäisemään kotiin homehtumista ja äidin aivotoiminnan näivettymistä. Kriteereinä aikuisen ihmisen seura ja kyky puhua muustakin kuin imettämisestä ja maitokakan koostumuksesta. Lapsen viihdyttämisen taito tervetullut bonus. Vauvakuumeiset älkööt vaivautuko, ellei hakusessa ole kuumetta lieventävä reality check."

Huomenna vihdoin Savoon häitä tanssimaan. Saas nähdä, mitä Pimu tykkää kirkon pauhaavista uruista ja hääjuhlan ihmispaljoudesta...

Oma napa lähinnä

Nyt kun Pimun syntymästä on kulunut tasan 8 viikkoa, alkaa meikäläisen kroppakin olla pikku hiljaa ennallaan. Tai no, niin ennallaan kuin se vain voi olla: ihan ilman taisteluarpia ei tästäkään urakasta ole selvitty.

Parina viimeisenä raskausviikkona mulla oli todella tukalat oltavat, ja vaikka kuinka rasvailin ja toivoin parasta, jäi Pimun yksiörempasta silti mojovat jäljet vatsanahkaan. Paitsi navan ympärille, myös alavatsaan ilmestyi loppuvaiheessa reiluja raskausarpia, jotka nyt sitten kaikessa tummanvioletissa komeudessaan takaavat sen, ettei tämä mutsi takuuvarmasti keikistele bikineissä julkisilla uimarannoilla tänä kesänä.

Tilanne rv 40+5. Eikä se pötsi tuosta paljon muuttunut loppuaikana, ei edes laskeutunut.

4 viikkoa synnytyksen jälkeen. Sektioarpi sentään jää alkkareiden alle piiloon.

Mä en vielä oikein tiedä, ällöttääkö tämä kaikki arpinen löysä vatsanahka mua vai ei. Noille arville nyt ei paljon muuta voi kuin antaa aikaa, mutta niille ylimääräisille 5-6 kilolle, jotka raskausajan mässäily mulle jätti, pitäisi kyllä tehdä jotain. Jospa kevään ja kesän edetessä vaunulenkkeily alkaisi innostaa enemmän. Ja viimeistään syksyllähän taas alkaa kaikki uudet vauvajumpparyhmät ja muut harrastusmahdollisuudet, joten nou hätä. Ainut poistumis-deadline, jonka noille läskeille asetan, on joulukuun alku, jolloin pitäisi edustaa ystävän kaasona.

Noin muuten kroppa tuntuu palanneen ennalleen: tissit on kellonajasta ja imetystahdista riippuen isot pallot tai raskaana roikkuvat säkit, jollaiset ne oli raskausaikanakin, selkä- ja hartiavaivat on helpottaneet hieman eturepun kadottua ja nukkumaan käydessä on mukavaa, kun kukaan ei potki virtsarakkoon tai pukkaa päällä palleaan. Raskausajan kummallisuuksista sen sijaan päälle on jäänyt kynsien tolkuton kasvuvauhti ja hiusten nopeampi rasvoittumistahti sekä hikoilu. Kaiken kaikkiaan voin siis pikkuhiljaa tuntea olevani jälleen nainen enkä ryhävalas. :D

Lauantain ristiäisten aiheuttama vaateprobleema sai mut miettimään sitäkin, että onko mun vaatekaapissa enää mulle sopivia vaatteita lainkaan. Tähän asti olen laiskana vetänyt jalkaan joko tuulihousut tai äitiysfarkut, koska tiedän, ettei kummatkaan niistä purista, mutta ehkä pitäisi tsekata myös muut vaatekaappiin marinoituneet vaatekappaleet. Samoin yläosia ja paitoja pitäisi ehkä tarkastella uudemman kerran, lähinnä ajatuksella "voinko imettää tässä ja haittaako, jos se on kohta puklussa/paskassa/tiesmissäeritteessä". Neljällä imetyspaidalla kun ei taida pitkälle pötkiä, jos kerran tarkoitus on imettää Pimua vielä ainakin puoli vuotta tästä eteenpäin...

Nyt keittiön pikasiivous ja lounas, pappi on tulossa kastekeskusteluun puolen tunnin päästä.

Arjen sirkkelissä

Tuvassa vihdoin hiljaisuus ja Pimu harvinaisilla päikkäreillä jo kolmatta tuntia, joten ehkä ehdin pikaisesti vihdoin kirjailla ylös joitain hämäriä muistikuvia kuluneista parista viikosta.

Pimu on saavuttanut mun ja Miehen hellässä huomassa jo kahden viikon ja kahden päivän kypsän iän ja sinä aikana aiheuttanut harmaita hiuksia meille molemmille: ensin itkettiin osastolla tulehduksesta kärsivän, kärttyisen, pullolle ja tutille oppineen tytön kiukkuilua ja imetysongelmia, kotona jatkettiin itkuharjoituksia kommunikaatiovaikeuksien vuoksi ja seuraavaksi varmaan hermoja raastaa Miehen maanantaina koittava töihin paluu ja pelko siitä, kuinka mä pärjään kaksin kääpiön kanssa.

Ja kaikesta tästä huolimatta välillä on onnellinen ja rauhallinen fiilis ja hyvä mieli siitä, että ollaan saatu pidettyä Pimu hengissä ja kasvukäyrä (ainakin näppituntumalla) nousussa. Vielä viime viikolla itkin Pimun huonoa imuotetta ja neuvolan tädillekin sanoin ääneen olevani huolissani maidon riittävyydestä ja olin hilkulla iskeä hanskat tiskiin, mutta onneksi Mies ja neuvolatäti saivat kannustettua mua eteenpäin imetyksen kanssa ja jaksoivat olla apuna oikean imuotteen metsästyksessä. Ja kuinka ollakaan: jopa meidän kehnohkon digipuntarin kotimittauksilla ollaan todettu Pimun kerryttäneen massaa hyvinkin yli syntymäpainon (4085 g --> noin 4,3 kg). Sittemmin oma pinnakin on venynyt huomattavasti aiemmasta ja varmuutta imetykseen tullut lisää, joten enää ei tarvitse uhkailla lapsiparkaa Tuttelilla. Ainakaan kovin usein. :P

Pimun päivärytmiä voi kuvata lähinnä toteamalla, että sitä ei juurikaan ole. Tai jos on, niin se vaihtelee hyyyyyvin paljon päivittäin. Pari ensimmäistä yötä kotona meni siihen, että mä heräilin jokaiseen Pimun inahdukseen ja käännähdykseen sekä TODELLA kummallisiin uniin, joissa mm. oma äitini haukkui mut paskamutsiksi ja arvosteli jokaista tekemääni valintaa. Pimu sen sijaan on alusta asti heräillyt öisin maksimissaan pari kolme kertaa syömään tai itkemään märkää vaippaa, ja onpa tähän pariin viikkoon mahtunut yksi yhden syötön yökin, jolloin tyttö tempaisi unta melkein 6 tuntia putkeen (ja riekkui luonnollisestikin seuraavan päivän valveilla...).

Päivisin sen sijaan Pimu ei oikein malta asettua pitkille unille kuin harvakseltaan: päiväsaikaan tyttö käy rinnalla tiheimmillään tunnin välein ja lopun ajan torkkuu lyhyitä pätkiä mun tai Miehen sylissä tai sitterissä, itkee ilmavaivoja tai märkää vaippaa tai muuten vaan tympääntymistään. Siirrettiin vastikään Pimun pinnasänky meidän makkariin ja ollaan pikkuhiljaa yritetty totuttaa Pimua nukkumaan pinniksessä, mutta tulokset on tähän asti olleet melko laihoja: Pimu yleensä vaistoaa alta vartissa vanhempien ovelan yrityksen saada kädet hetkeksi vapaiksi sylihiirestä. Autossa ja liikkuvissa vaunuissa sen sijaan läskit silmille -efekti on taattu, mikä lupaa hyvää tulevia mummolareissuja ajatellen.

Vaippailusta lyhyesti sen verran, että parin ensimmäisen kotipäivän jälkeen, kun Pimun antibioottikuuri lakkasi pistämästä pakkia sekaisin, ryhdyttiin osakestoilemaan ImseVimsen flanelletteilla: päiväsaikaan kotona kestopyllyillään, öisin luotetaan toistaiseksi kertiksiin. Tosin nyt pitää alkaa perehtyä vähän enemmän tähän päiväkestoiluunkin, sillä välillä Pimu päästelee sellaisia megapissejä, ettei IV:n imukyky enää riitä kuin tunniksi tai puoleksitoista, joten vaipanvaihdossa saa olla ravaamassa käytännössä koko ajan. Lisäksi alkaa vaikuttaa siltä, että seitsemän IV-soft-kuorta on turhan vähän meidän kierrossa, koska käytännössä joka toiseen kuoreen falskaa maitokakkaa eikä pelkkä huuhtelu ja uudestaan kiertoon -taktiikka pelaa. Äitiyspakkauksen vaippoja ja ostamiani Nalle Nöttösiä en ole vielä testannut, mutta ehkä niidenkin aika vielä koittaa.

Oma vointi sektion jälkeen on yllättävän hyvä. Jälkivuoto on ollut kohtuu niukkaa, kuten kuulemma usein onkin sektioäitien kohdalla, haava on lähtenyt parantumaan hyvin enkä ole tarvinnut kotona ollessa lääkärin määräämiä särkylääkkeitäkään (pl. parina ekana päivänä otettu käsikauppa-Panadol päänsärkyyn). Kotitöitäkin olen jaksanut tehdä pienissä määrin, lähinnä huolehdin pyykkihuollosta (kuten aina ennenkin: Mies ei muka vieläkään osaa annostella pesuainetta oikein eikä etenkään nyt, kun pyykin seassa on myös vaippapyykkiä) ja aina joutessani hoidan tiskikoneen täyttöä ja tyhjennystä sekä ruoanlaittoa.

Tällaista meidän arjen sirkkelissä näin parin viikon kokemusten perusteella. Hengissä siis ollaan, vaikkakin väsy toisinaan painaa ja välillä on kädetön olo, kun puolimetrinen nassikka huutaa kuuppa punaisena puhtaasta vaipasta ja täydestä vatsasta huolimatta. Paljon on vielä opittavaa pikkuneidin tavoista.

Hän on täällä tänään!

Pimu otti ja näki päivänvalon sovitusti deadlinena. Keskiviikkona 14.3.2012 klo 14:57 mahasta kaiveltiin esille 51-senttinen ja 4085-grammainen tyttö. <3 Tänään päästiin kotiin puolilta päivin, ja nyt pitäisi opetella seuraamaan sitä omaa rytmiä eikä sairaalan ruokailuaikatauluja...

Tarkempaa synnytyskertomusta ja kuvausta osastolla olosta kirjoittelen mahdollisesti myöhemmin, mutta lyhyesti: sektio meni hyvin eikä kummallekaan jäänyt siitä traumoja tai ongelmia, mutta leikkausta seuraavana päivänä Pimun tulehdusarvot nousivat sen verran, että tyttö otettiin vastasyntyneiden osastolle yöksi tarkkailuun ja antibiooteille ja oppi sillä välillä syömään lähinnä pullosta. Tämän seurauksena tissille oppiminen ja imetysotteiden haltuunotto on meillä molemmilla vielä vähän haussa, kun Pimu meinaa lähinnä raivota rinnalla eikä hoksaa napata kiinni, vaikka nälkä olisikin hirmuinen. Maito sentään on noussut ja tuntuu riittävän: tänään tehdyssä syöttöpunnituksessa Pimu tempaisi 5 minuutin syöpöttelyllä 30 grammaa lisää painoa. Meillä vaikuttaisi siis olevan kunnon pikaimuri. :D

Blogin kohtalo on edelleen avoin, mutta toistaiseksi mennään täällä samassa osoitteessa kaikille avoimena. Ja tytön koodinimenä edelleen Pimu, vaikka oikea nimi onkin jo tiedossa ja käytössä. ;)

Deadline 14.3.2012

Joopa joo. Äitipolilla ultrassa todettiin Pimun painon huitelevan jo neljässä kilossa (painoarvio 4060 g, miten se on muka voinut kahdessa viikossa kasvaa yli puoli kiloa?!) ja kohdunsuu tismalleen samassa jamassa kuin kaksi viikkoa sitten edelliskäynnillä, joten alakautta synnyttäminen on kahdenkin eri lääkärin mielestä liian riskialtista. Eli keskiviikkona klo 6:30 osastolle ja sieltä sitten aamupäivän aikana suunniteltuun sektioon. Eli Pimun syntymäpäiväksi tulee 14.3.2012.

Ensin vitutti, sitten pelotti ja itketti ja nyt on vain turtunut olo. Järki sanoo, että ennemmin suunniteltu leikkaus kuin epätoivoinen yritys pungertaa nelikiloista perätilavauvaa alateitse ja sitten pahimmassa tapauksessa hätäsektioon, mutta silti hirvittää. Lähinnä oman toipumisen puolesta. Onneksi Mies on koko viikon kotona, otti kaksi pekkasta alkuviikoksi ja jää sitten keskiviikkona virallisesti isyysvapaalle, ja mun äiti lupasi tulla viikonlopuksi meille auttelemaan. Mä kotiudun sairaalasta kuitenkin viimeistään sunnuntaina, jos ei mitään komplikaatioita ilmene, joten äidin apu etenkin kodinhoidossa tulee tarpeeseen.

Ei siis ihan mennyt niin kuin Strömsössä. Pääasia kuitenkin on, että Pimulla on kaikki hyvin: ultrassa näkyi edelleen vilkasliikkeinen tyyppi, joka nyt kotonakin tuntuu bilettävän mahassa kuin viimeistä päivää. Taitaa Pimu tietää vuokrasopimuksensa päättyvän ihan lähiaikoina ja ottaa kunnon alivuokralaisena lopun ajoista ilon irti.

Rv 41+4 - pikapäivitys

Kyllä, edelleen ollaan yhtenä kappaleena. Huoh. Päivän mittaan ehdin hoksata ja jopa merkitä muistiin muutaman napakan supistuksen, joista muutama tuli jopa vartin välein, mutta silti olo ei ole vielä sellainen, että tänä yönä tulisi lähtö synnärille. Ellei sitten aamuyöstä vielä ihmeitä tapahdu ja Pimu päätä sittenkin syntyä spontaanisti ilman ylimääräistä suostuttelua.

Näillä näkymin siis huomisaamun kohde on äitipoli ja yliaikaiskontrolli, jossa toivottavasti selviää, mitä jatkossa tapahtuu. Perätilassa tai ei, aion silti kysyä lääkäriltä mielipidettä, josko kuitenkin käynnistäminen olisi mahdollista: tähän asti kun vastaukset on olleet tyyliä "perätiloja ei mielellään käynnistetä", ja haluaisin todellakin tietää, onko perätilavauvan synnyttäminen käynnistettynä niin paljon riskialttiimpi kuin suunniteltu sektio, että sen takia pitäisi mieluummin nöyrtyä ja ottaa vatsaansa jälleen yksi arpi.

Sairaalakassi pakattu valmiiksi, puuttuu enää omat pesuvälineet ja jotain lukemista äitipolille. Siellä kun luultavasti joutuu odottamaan tovin jos toisenkin.

Lopun aikoja odotellessa

Nyt kun viikonlopun jäljiltä ei enää vituta niin ettei veri kierrä, voinkin yrittää vaihteeksi postata vähän positiivissävytteisemmissä tunnelmissa. Paino verbillä "yrittää". :P

Eilen kävin jälleen pikareissulla neuvolassa toteamassa, että Pimulla ei tunnu olevan kiire minnekään. Tutkimuspöydällä makoillessani, kun terkkari alkoi tunnustella vatsaa ja kuunnella sydänääniä, supisti kertaalleen aika napakasti, mutta siinä aika lailla kaikki. Mun paino oli vähän tippunut edellisestä reissusta, mikä terkkarin mukaan enteilee hyvää, mutta varattiin kuitenkin vielä yksi käyntikerta torstaille eli ylihuomiselle (tuolloin rv 41+1). Terkkari jälleen väitti, että "et sä tänne enää tule yhtenä kappaleena". Höhöö, niivvarmaan.

Jostain interwebsin syövereistä luin, että sikiön liikkeet yleensä rauhoittuu pari päivää ennen synnytystä, koska vauva alkaa keräillä voimia koetusta varten. Jos näin on, niin siinä tapauksessa meillä on spontaaniin synnytykseen vielä piiiitkä matka: Pimu puskee ja punkee, mikäli mahdollista, aina vaan kovemmin ja tuntuu nyt kohdistavan pääpuskut vasemmalle kyljelle kohti istukkaa. Mun teoria on, että raukka yrittää kääntyä vielä ympäri, muttei mahdu tai taivu, ja siksi tää homma vaan venyy ja venyy. Supistuksiakaan en tunnu huomaavan ollenkaan, kun suurimman osan kivuista aiheuttaa nimenomaan lapsipoloisen venytykset ja voimisteluliikkeet. Tänään kauppareissun jälkeen särki melko lailla juuri tuonne vasempaan kylkeen niille seuduille, jossa istukka majailee, mutta sekin särky loppui, kun istuskelin rauhassa keittiössä lueskelemassa ja maltoin hengitellä. Näinköhän sekin oli Pimun puskemisen "ansiota"...

Surukseni olen huomannut myös, etten sittenkään selvinnyt raskausajasta ilman raskausarpia: navan seutu näyttää tällä hetkellä TODELLA hurjalta violetinkirjavalta läiskältä, vaikka kuinka olenkin lutrannut joulusta asti Vihreän Kosmetiikan sheavoin kanssa. Onneksi damaget näyttäisivät rajoittuvan vain tuohon navan alueelle, ainakaan en ole omin silmin bongannut kyljistä tai rinnoista tiikeriraitoja. Liekö sheavoi auttanut asiaa. Tai sitten mulla ei ole helposti arpeutuva ihotyyppi.

Että tällaista täällä, lopun aikoja tosiaan odotellessa. Onneksi Mies on ollut harvinaisen pitkäpinnainen ja kärsivällinen mun kanssa ja jaksanut halia ja antanut mun itkeä räkä poskella sydämeni kyllyydestä. Ja onneksi Mies on meistä se optimistisempi, kun jaksaa muistuttaa, että sentään nyt on kyse enää päivien, ei viikkojen, odotuksesta... Eli inttitermein: yliaikaiskontrolliin TJ 6!

Rv 40+3

"Hei mamma, vieläkö sitä ollaan yhtenä kappaleena?" "Mikä fiilis, joko on merkkejä ilmassa?" "Eikös sulla ollu jo laskettu aika, vieläkö se vauva antaa odottaa itseään?" "Joko oot kokeillu sitä/tätä/tuota konstia?"

Rakkaat ystävät ja kylän miehet. Muutama asia.

A) Enköhän mä olisi jo ilmoittanut jotakin kautta, jos olisin käynyt synnärillä. Vähintäänkin sen, että roikun edelleen päivisin tuntitolkulla Facebookissa, pitäisi olla aika selvä merkki siitä, että kotona lusitaan edelleen. Enkä mä ole mikään mamma, mutsis oli. Tai sen mutsi.

B) Ai mikäkö fiilis? Noh, kropassa on 16,5 kg ylimääräistä kuormaa, joten totta perkeleessä se tuntuu kävellessä. Ja muutenkin liikkuessa. Ja helvetti hengittäessäkin. Että jos hengästynyt lihava kalpeanaamainen olemus on merkki, niin siinä tapauksessa kyllä, merkkejä on todellakin ilmassa.

C) Kyllä, laskettu aika oli ja meni. Mutta kun ei se edelleenkään jumalauta ole mikään deadline, johon mennessä vauva noin vaan putkahtaa ulos!

D) Kiva, kun kerrotte, kuinka teidänkin äiti teki suursiivouksen ja lenkkeili vielä synnytystä edeltävänä päivänä parikymmentä kilsaa. Kiva myös, kuinka te kaikki lapsettomat kaverit osaatte luetella mulle ne kiljoona ässää, joilla "Googlen mukaan synnytys käynnistyy ihan varmasti". Uskokaa huviksenne, konsteja on kokeiltu täälläkin, ja viimeinen oljenkorsi taitaa enää olla omin käsin suoritettu keisarinleikkaus.

Ai miten niin pinna kireällä? Nimim. Älä kysele tyhmiä tai puren sua ohimoon.

Uusi viikko, vanhat kujeet

"Länsirintamalta" ei mitään uutta: Pimu mylläilee edelleen pääsääntöisesti perätilassa tai poikittain, mutta liikkeet alkaa selvästi olla pienempiä ja rauhallisempia, kun tila alkaa loppua kesken. (Eikä pöljä kakara hoksaa, että sitä tilaa olisi enemmän, jos hän suvaitsisi kääntää pään sinne uloskäynnille...) Kipeitä supistuksia ei ole vieläkään ilmaantunut, mutta vatsa on kyllä entistä useammin pinkeä pallo ja pitkiä kävelyretkiä ei enää harrasteta, kun jalkoja ja selkää alkaa särkeä. Mies otti eilen pari sivuprofiilikuvaa mahasta ja totesi mahan olevan jo huomattavasti alempana kuin viikko-pari sitten, eli kai tässä jonkinlaista lähtökuoppiin asettautumista on havaittavissa.

Viikonloppu vierähti mukavan sosiaalisissa merkeissä, kun paras ystävä päräytti meille kylään perjantaina ja viihdytti meikäläistä eilisaamuun asti. Perjantaina käytiin ulkona syömässä porukalla (minä, ystävä ja toinen kaveri, joka myös yöpyi meillä pe-la-yön), ja lauantaina vietettiin useampi tunti häämessuilla, minä kaason ominaisuudessa ja kaverit morsmaikkuina. Lauantai-illan ratoksi käytiin vielä hakemassa Makuunista karkkia ja Hoodwinked 2 (ensin meinattiin ystävän lähestyvien häiden kunniaksi vuokrata Bridesmaids, mutta säälittiin Miestä sen verran, että päädyttiin kaikkien huumorintajuun uppoavaan animaatioon :D).

Mitäpä täällä muuta olisi tapahtunut... Eipä juuri mitään. Pimun kastemekko alkaa olla jo aika hyvällä mallilla (helma melkein kainaloihin asti valmis), äitimuori huolehti tulevana mummona meille sitterin ja leikkimaton ja appivanhemmat ottivat haltuunsa Miehen veljentytön vanhat vaunut, jotka matkaavat meille sitten maaliskuulla luultavasti mun äidin mukana. Äitinihän ilmoitti jo hyvissä ajoin, että hän tulee sitten meille talvilomaviikollaan apukäsiksi, ja pari viikkoa sitten vielä varmisti pitävänsä talviloman viikolla 11. Toisaalta ajatus nurkissa höösäävästä äidistä ottaa jo valmiiksi vähän päähän, mutta toisaalta taas tiedän, että omalle äidille voin tarvittaessa ärähtää tai sanoa vastaan, jos siltä tuntuu. Eikä äiti ole onneksi sitä pahinta hössöttäjätyyppiä, joten eiköhän se viikko sitten aikanaan suju ihan mallikkaasti.

Mies aloitti aamun kertomalla Pimulle vatsanahkan läpi, että "nyt isällä on yövuoroviikko, eli nyt jos koskaan on erinomainen aika tulla ulos sieltä mahasta". Couldn't agree more.

Se mahtuu sittenkin!

Bileet ja jänisräikkä: polilta soitettiin hyviä uutisia! Pelvimetrian mukaan mun lantiosta mahtuu tulemaan "teidän noinkin siro" (suora lainaus lääkäriltä, toim. huom.!) perätilavauva oikein mainiosti, joten nyt vaan odotellaan synnytyksen käynnistymistä omin nokin. Odotellessa joudun käymään vielä kertaalleen kokoarviossa äitipolilla ja neuvolassa kuulemma kannattaa myös tarkkailla mahdollisuuksien mukaan Pimun tarjontaa, mutta noin muuten kaikki on oikein mallillaan.

Ai että, kylläpä on nyt hyvä mieli. Eli Myylle vastauksena edellisen postauksen kysymykseen: kyllä, motivaatio on kova nimenomaan alatiesynnytykseen. ;) Jotenkin ajatus sektiosta on pelottanut koko ajan paljon enemmän kuin perätilasynnytys, vaikka molemmissa on luonnollisestikin omat riskinsä. Sektio on kuitenkin iso leikkaus, eikä mulla ole edellisestä leikkurireissusta jäänyt kovin lämpimiä muistoja: vuonna 2001 jouduin umpilisäkkeenpoistoon, leikkaushaava oli iso ja kipeä todella pitkään ja sairaalareissu venähti lopulta puoleentoista viikkoon, koska sain vuodeosastolla jälkitautina keuhkokuumeen. Lisäksi umpparin leikannut kirurgi oli ensin konsultaatiota odotellessa monta tuntia tavoittamattomissa (oli ilmeisesti hoitelemassa jotain omia asioitaan työaikana...), ja venähtäneen diagnoosin vuoksi oli hilkulla, ettei umppari puhjennut päivystyksessä... Noh, eipä siitä sen enempää. Todettakoon vain, että ko. leikkauksen jälkeen olen jokseenkin karsastanut ajatusta minkäänlaiseen leikkaukseen joutumisesta, eli ei ihme, että stressikäyrä oli koholla sektiopelotteen takia.

Nyt sitten vaan pitää ottaa rennosti ja odotella rauhassa Pimun tuloa. Harmi, että olen ehtinyt katsoa digiboksilta jo melkein kaikki sinne kertyneet hömppäsarjat. Jospa jollain kaverilla olisi lainata vaikka Täykkäri-bokseja tai läjä leffoja?

Valivalivali

Kuluneen viikonlopun tunnelmia kuvaa ehkä parhaiten sana "valitusvirsi". Voisin valittaa ja nillittää loputtomiin aiheesta jos toisestakin, mutta otetaan tähän alkavan viikon kunniaksi ihan vaan ns. parhaat palat.

Unettomuus ja katkonaiset yöunet. Vasta viikko vai pari sitten kehua retostin neuvolassa, miten hyvin uni on maistunut öisin ja olo on kohtalaisen pirteä. Ja eikös kehuskelu heti kostautunut sillä, että mun kroppa päätti pistää unirytmin ihan uusiksi. Mies oli viime viikon yövuorossa, ja olen aiemminkin Miehen yövuorojen aikoihin ollut kevytunisempi, kun unen läpi jatkuvasti odotan, että milloin se toinen könyää siihen viereen. Nyt aiempaan kevytunisuuteen on tullut kaupanpäällisiksi selkäsäryt, vatsassa potkiva Pimu ja vessassa ramppaamisen tarve, ja aamuisin tuntuu kuin en olisi saanut nukuttua yhtenäisiä unia ollenkaan. Esimerkiksi viime yönä heräsin Pimun mellastukseen ja vessahätään noin aamukolmelta, ja sain unta uudestaan vasta lähempänä puolta viittä. Miehen kello soi kahdeksalta, koska Mies halusi vetää sisäpyöräilytreenin ennen iltavuoroa, ja tokihan mä sitten heräilin ensin kasilta Miehen kelloon, ysiltä omaan herätykseeni, kymmenen maissa siihen, kun Mies alkoi pyöräillä ja katsoa samalla (kovalla volyymilla) Stargatea ja lopulta yhdeltätoista jälleen vessahätään ja karmivaan nälkään. Innolla odotan, millainen loppupäivästä tulee, kun pää on ihan tööt enkä jaksaisi edes ryhtyä kokkaamaan itselleni ruokaa...

Oma kroppa ja sen muutokset vatuttaa myös ihan tolkuttomasti. Lauantaina olin jotenkin hiivatin ärsyyntynyt kaikesta ja äsähtelin Miehelle joka asiasta, ja vasta illemmalla hoksasin, että suurimman osan ärsytyksestä aiheutti Pimu. Tyyppi melskaa tätä nykyä vatsassa niin, että tuntuu, kuin vatsanahka repeäisi ihan just siihen paikkaan, ja luonnollisestikin melskaus ajoittuu siihen hetkeen, kun Mies haluaisi silitellä mahaa ja jutustella Pimun kanssa. Sattuu nimittäin yllättävän paljon, kun Mies pitää kättä mahalla ja Pimu punkee vastaan nahan toisella puolella. Maha on myös jatkuvasti tiellä, istuminen sohvalla on tukalaa, jos en asettele riittävästi tyynyjä ja muita tukia selän taakse ja sukkien jalkaan laittaminen on ihan helvettiä. Lauantaina lopulta repesin itkuun, kun ensin kaapista kaivamani yöpaita kiristi mahan päältä ja tuli kunnon läskipossuolo: itkin Miehelle, miten hirveän näköinen olen ja miten mitkään vaatteet ei kohta enää mahdu päälle ja en ehkä kestä, jos tätä jatkuu vielä viikkotolkulla. Ja Mies-parka yrittää vaan lohduttaa, että "ethän sä ees oo oikeasti lihonut, se on vaan toi maha tossa eessä, kyllä se kohta helpottaa"...

Eilen läskipossuolo oikein vielä korostui, kun lähdettiin Miehen kanssa kaupungille ja leffaan. Mulla oli jalassa tietenkin juuri ne äitiysfarkut, joiden vatsaresori on matalampi ja jotka valuu aina mahan alle, enkä ollut älynnyt laittaa vatsanpeitteeksi mahatuubia. Tästähän tietenkin seurasi se, että a) maha paleltui useaan otteeseen ulkona kävellessä kun housut valahtivat ja paita puolestaan nousi korviin ja b) jouduin jatkuvasti nostelemaan housuja ylöspäin, mikä tietenkin näytti todella typerältä kaupungilla kulkiessa. Lisäksi ehdotin Miehelle, että käytäisiin pitkästä aikaa Hesburgerilla syömässä ennen leffaa, ja sain kyllä osakseni niin pitkiä katseita, kun istuin maha pystyssä nurkassa ja mupelsin hyvällä ruokahalulla kanapurilaista. Selvästikin porukka luuli, että tämä hiivatin pötsi on rakkaudella ja roskaruoalla kasvatettu. (Ja tosiasiassa kyseessä oli ensimmäinen heseateriani koko raskausaikana!) Eikä tilannetta tietenkään parantanut se, että aina kun vaihdoin asentoa tai nousin ylös mennäkseni vessaan, paljas vatsanahka vilahteli vaatteiden lomasta... Huoh.

Leffa (uusin Mission Impossible) oli sentään ihan positiivinen yllätys, vaikken tykkääkään Tom Cruisesta ja Michael Nyqvist puhui ihan liian korostetusti brittiaksentilla englantia, vaikka hahmo olikin ruotsalaissyntyinen. Samuli Edelmannin roolikin oli odottamaani näkyvämpi, vaikka noin muuten kumpikin pahis sai leffasarjan aiempiin pahiksiin verrattuna PALJON vähemmän ruutuaikaa (tuottajien ja ohjaajan mielestä oli selvästi parempi vaihtoehto näyttää 50.:n kerran, kuinka Tomppa tippuu jostain korkealta ja kolauttaa päänsä tuhanteen otteeseen pelastuen samalla täpärästi...).

Vaan jospa yrittäisin vihdoin ryhdistäytyä ja päästä sohvalta liikkeelle. Jos vaikka aloittaisi pyykkien kuivumaan laittamisesta: kone taisi pysähtyä jo tunti sitten, mutta jäin suustani kiinni Facebookissa toisen pallomahaa kasvattavan kaverin kanssa...

Takapakkia

Voihan [insert here valitsemasi voimasanat]. Pimu on kääntynyt takaisin perätilaan, joten nyt on vetämässä lähete äitipolille ja odotellaan polilta aikaa. Terkkari käski alkaa henkisesti varautua ulkokäännökseen, koska lapsivettä ja tilaa kohdussa on sen verran reilusti, että käännös on ainakin teoriassa vielä mahdollinen.

Kyllä nyt ottaa päähän, ei saatana. Oltiin Miehen kanssa jo niin varmoja, että Pimu olisi hoksannut kääntyä oikein päin, mutta ei, pää on ja pysyttelee mun vasemmalla ylävatsalla. Alkaa pikkuhiljaa stressata tosissaan koko tilanne, eikä asiaa yhtään helpota se, että kaikki lähipiirin äidit tai raskaana olevat kertovat "kannustavia" tarinoita serkun tutun kummin kaimoista, joilla myös oli vauva perätilassa ja ulkokäännös sattui ihan saatanasti eikä vauva siltikään kääntynyt ja sitten mentiinkin hätäsektioon ja voi että miten paska mäihä sulle on sattunut. Ja tietenkin jokainen tarina aloitetaan sanoilla "en nyt haluu pelotella tai mitään mutta". Tähän mennessä olen kuullut tasan yhden tarinan onnistuneesta ulkokäännöksestä, ja siinäkin tapauksessa vauva oli valmiiksi jo poikittain ja synnytys käynnistettiin heti seuraavana päivänä, koska viikkoja oli jo yli 40 kasassa.

Äitipolikäynti sijoittunee jonnekin ensi viikolle, joten neuvolaan on asiaa seuraavan vasta 13. päivä eli rv 37+5. Toivottavasti polilta tulee pikaisesti tieto ajasta, että Mies ehtii neuvotella töistä itselleen vapaata. Mähän en sinne polille nimittäin yksin mene panikoimaan, prkl.

Virallisesti vapaalla

Äitiysvapaan ensimmäinen päivä oli tänään, mikä tarkoittaa sitä, että synnytys ja Pimun saapuminen maailmaan on jo pelottavan lähellä. Sen kunniaksi ollaan Miehen kanssa parhaamme mukaan tuhottu Domino-keksejä, ja lykättiin vielä riisipiirakoitakin uuniin pellillinen iltapalaksi. Omnomnom.

Eilinen vietettiin pinnasängyn patjaa metsästäessä. Olipahan turhauttava reissu heti alkuunsa: mentiin Lastentarvikkeeseen, koska ajateltiin, että "no siellä nyt ainakin on laaja valikoima", mutta kah kun kaikki heidän valikoimissaan olevat patjat olivat a) kalliita ja b) väärän kokoisia meidän Ikea-sänkyyn. Onneksi Mies hoksasi, että vieressä on vanha kunnon halpisliike Jysk, josta sitten löydettiinkin tukeva ja laadukas patja, joka on just eikä melkeen oikean kokoinen. Prismasta vielä napattiin samankokoinen petauspatja, ja kun pinnasuojukset olin saanut kaupanpäällisinä sängyn mukana, niin Pimun sänky on nyt sitten petausta vaille valmis. Vaikka tuskin Pimu siinä heti alussa pitkiä aikoja nukkuu, päikkäreitä lukuunottamatta.

Vaippavarastokin laajeni tänään, kun sain Huutonetistä hankkimani ImseVimset. Sattui nimittäin kätevästi samassa kaupunginosassa asuvalla myyjällä olemaan huudettavana 13 IV-sisävaippaa ja 6 kuorta NB-koossa, ja ainoana huutajana sain koko setin edulliseen 26 euron hintaan. Eli ainakaan vastasyntyneen kokoisia vaippoja ei tarvitse olla enää hamstraamassa, ja käytetyt vaipat ainakin on valmiiksi imukykyisiä, eli niitä rasittavia käyttöönottopesuja ei tarvitse tehdä. Pyykkiä kun tuntuu muutenkin olevan jatkuvasti kylppärin kaappi täynnä...

Lyhyesti vielä illan perhevalmennuksesta, jonka aiheena oli imetys. Ohjaajina oli kaksi paikallisen imetystukiryhmän naista, joista toisella oli jopa malli-imetettävä (vajaa neliviikkoinen tyttö) mukana havainnollistamassa imuotteita ja -asentoja. Keskustelua syntyi ihan mukavasti, pääpaino tosin oli luonnollisestikin äidissä ja äidin tuntemuksissa, eikä pulloruokintaa otettu esille juuri ollenkaan. Lisäksi melkein kaikki osallistujat olivat tulevia äitejä: Miehen lisäksi paikalla oli vain kolme muuta isää, eli isä-näkökulma jäi sikälikin todella vähälle huomiolle. Valmennuksesta jäi kuitenkin hyvä fiilis, ja oikeastaan harmittaa, ettei tuolla porukalla enää kokoonnuta mihinkään tapaamisiin. Ellei sitten satuta synnärille samaan aikaan. :P

Huomenna neuvolaan tsekkaamaan Pimun tilanne. Jos tyyppi ei ole hoksannut vieläkään kääntyä nokka menosuuntaan, saattaa ottaa pikkasen päähän.