Joulutunnelmia

Joulu tuli ja meni, ja eilen palailtiin Miehen kanssa omiin nurkkiin (ja omaan rauhaan, ah autuutta!). Joulusta jäi käteen yliannostus lähes kaikkea ruokaa, enemmän ja vähemmän odotettuja lahjoja, muutama liikakilo, pari vauhtipäivää Miehen veljentytön vahtina ja pikkuisen mielipahaakin.

Kuusi sai koristeet aatonaatonaattona, ja allekirjoittanut leikki kameran säädöillä.

Joulupukki ei ihme kyllä tuonut läjäpäin roinaa tulevalle pikkuihmiselle, vaikka niin aluksi pelkäsinkin. Ainoastaan Miehen veli perheineen oli ostanut Pimulle pienen pussillisen muovisia rakennuspalikoita (vähän kuin Duploja, mutta jotain ei-merkkiversioita), ja mun paras ystävä antoi meille "lahjakortin", jolla voidaan lunastaa lapsenvahtipalveluksia muutaman tunnin ajaksi. Tämä tulee niiiiiin käytettyä. :D

Noin muuten lahjapaketeista paljastui aika lailla odotettuja lahjoja: mulle pari kirjaa, pyyhkeitä, lakanoita, haudutuskattila, yöpaitoja (Mies, joka nukkuu ympäri vuoden täysin Aatamin asussa, sai kaksi pyjamaa :D) ja purkkitolkulla Dermosilin hygieniatuotteita. Mulla on nyt sitten käsirasvoja ja ties mitä voiteita ainakin puoleksi elämäksi, eikä Miehenkään tarvitse ostaa suihkusaippuaa ainakaan vuoteen... Hämmentäviä lahjoja oli puolestaan appivanhempien kasaama setti, jossa oli pari kansiota, muistilehtiöitä, kyniä ja muuta toimistotavaraa. Noh, eiköhän noille mapeille tule käyttöä, kunhan Pimun papereita alkaa kertyä, mutta ne yliviivaustussit kyllä ihmetyttää. Samaten appivanhemmat lahjoitti meille monta purkillista mausteita: onkohan ne sitä mieltä, ettei mun keitoksissa ole riittävästi makua? :P

Miehen veli paukkasi anoppilaan tapanina pikkuneidin kanssa, ja siinähän sitä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittikin... Kummasti tuollainen 1v 10kk vanha saa vipinää kinttuihin, kun ympärillä pyörii läjäpäin aikuisia, joita voi pompottaa mielin määrin. Mäkin yritin parhaani mukaan vipeltää tytön perässä, mutta kummasti maha hidasti vauhtia. Onneksi Miehellä riitti virtaa munkin edestä. :P

Mä olin jotenkin kuvitellut, ettei alle 2-vuotiaat vielä hirveästi puhu, mutta Pimun serkkulikka todisti tämänkin kuvitelmani vääräksi. Puhetta tuli nimittäin tulvimalla: 2-3-sanaisia lauseita, sanavarasto oli laaja kuin mikä ja tyttö vielä toisti apinana perässä kaiken, mitä hälle sanottiin. Parhaat naurut saatiin, kun ensin isänsä nimitti tyttöä "paukkupyllyksi", jonka jälkeen niin isi, ukki kuin setäkin olivat paukkupyllyjä. :D

Mielipahaa puolestaan syntyi joulupäivänä, kun käytiin mun isovanhemmilla syömässä jouluruokia ja juhlimassa samalla mun synttäreitä. Jonkin mutkan kautta tuli puhetta siitä, että mä haluan ainakin ensimmäiset kuukaudet nukkua perhepedissä, ihan käytännön syistä (yöimetykset). Tähänhän rakas mummoni, joka tunnetusti aina sanoo mielipiteensä HYVIN suoraan ja siekailematta, totesi, että "eijeijeijei, ei niin saa tehdä, lapsraukka jää teidän alle ja voi kuolla!". Yritin sitten nätisti perustella, että kyllä perhepedissä nukkuminen on turvallista ja sitä jopa suositellaan nykyään, mutta mummopa piti päänsä ja alkoi kaakattaa siitä, kuinka pitää vähintäänkin siirtää pinnasänky meidän sängyn viereen tai rakentaa joku koroke (?!?), jolle pistää sitten äitiyspakkauksen laatikosta tehty sänky. En sitten jaksanut jankata aiheesta enempää, mutta autossa poisajaessa pääsi itku, kun vitutti niin paljon. Sanoinkin Miehelle, että tulkoon mummo sitten rakentamaan meille uuden makkarin, johon se saatanan pinnasänky MAHTUU meidän sängyn vierelle. Nykyisellään kun se ei sinne mahdu mitenkään päin.

Noh, opinpahan tästä sen, että mummon kanssa en enää keskustele lapsenkasvatuksesta tai lastenhoitoon liittyvistä tavoista, kun ei siitä tule kuin sanomista ja paha mieli. Muutenkin on toisinaan niin hiivasti epävarma olo, että osaako tai pystyykö sitten johonkin vauvan kanssa, ja sitten toinen vielä lyttää ja luo lisää epävarmuutta. Prkl.

Joulunalusajan ihanuutta

Kolmatta päivää anoppilassa, ja nyt jo närästää. Eikä pelkästään appivanhempien joulukouhotus: ihan aikuisten oikeasti olen oppinut, miltä tuntuu, kun koko ajan örpättää ja röyhtäysten mukana kurkkuun nousee mahanesteitä. Yrh. Pitänee tehdä vielä kieppi apteekin kautta ja hakea Samarinia ensiavuksi, eilen testasin Rennietä ja ainakaan se ei tuntunut auttavan.

30 viikkoa tiineyttä pärähti täyteen toissapäivänä, ja ihan kuin taikaiskusta kroppa keksi heti uuden kymmenluvun kunniaksi uusia jäyniä. Närästystä, turvotusta (vihkisormus on muuttanut loppuraskauden ajaksi kaulaketjuun roikkumaan, ja iltaisin jalkaterät muistuttaa ankan räpylöitä) ja katkonaisia yöunia mitä erinäisimmistä syistä: hullut unet, selkäsärky, suonenvedot, se saamarin närästys, villinä laukkaava leposyke, jota nostaa luultavasti juurikin närästys ja pinnalliseksi muuttunut hengitys (Pimu painaa palleaa ja lytistää keuhkoja)...

Jos loput noin 10 viikkoa ovat yhtä pottumaisia tai jopa pottumaisempia, alan olla valmis julistamaan raskausajan naisen vittumaisimmaksi elämänvaiheeksi. Seuraavan lapsen voisinkin sitten ihan hyvin adoptoida, ettei vaan tarvitse käydä tätä rumbaa enää uudestaan läpi.

Kaikesta tästä nurinasta huolimatta jaksan vielä uskoa, että nämäkin pyhät vielä tästä iloksi muuttuvat ja joulutunnelma saapuu tänne Karjalan loskakelien keskellekin. Aina kun voi iskeä verhot kiinni, kämpän täyteen kynttilöitä ja lämmitellä anopin kanssa litratolkulla glögiä samalla, kun appiukko katsoo neljättä tuntia putkeen joulupiirrettyjä. :D

Pötsi rv 30+2

Vartalonympärys huimat 105 cm... En halua ajatellakaan, mitä mittanauha näyttää joulun jälkeen!

 Näiden uhkeiden vartalokuvien myötä blogi vaikenee pyhien ajaksi. Antoisaa joulunaikaa kaikille lukijoille! :)

Persus eellä kohti joulua

Jälleen neuvolakäynti takana, tällä kertaa Mieskin oli mukana. Vastassa oli jälleen sama kätilöopiskelija kuin viimeksikin, ja perusmittaukset tehtiin heti kärkeen. Painoa oli tullut taas lisää (+9,1kg AER eli Aikaan Ennen Raskautta, kääk!), verenpaineeksi kirjattiin 121/64 ja hemoglobiiniksi ilahduttava 127, lisärauta ei siis mennytkään hukkaan! \o/ Turvotus-sarakkeeseen tosin pärähtikin sitten plussa, samoin kuin virtsan proteiiniin (+/-), mutta mistään hälyyttävästä ei välttämättä ole kyse. Pissan protskuja pidetään sentään jatkossa silmällä siltä varalta, ettei kyseessä ollut mikään ohimenevä piikki. SF-mitaksi saatiin 28, keski- ja yläkäyrän välillä mennään.

Yllärinä mulle tuli se, että mentiinkin ultrailemaan Pimua! Oma terkkari, joka liittyi seuraan ultrauksen ajaksi, sanoi, että hän on rutiininomaisesti ultrannut kaikki asiakkaat viikon 30 tienoilla (joka mulla siis alkaa tosiaan huomenna) ja tsekannut vauvan sijainnin ja asennon ultran avulla. Ja kuinka ollakaan: Pimu on tällä hetkellä tulossa perse edellä, eli perätarjonnassa. Tämä tietää nyt siis sitä, että jatkossakin neuvolakäynneillä pyritään ultraamaan ja muuten tunnustelemaan Pimun asentoa ja toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että Pimu hoksaa kääntyä oikein päin omin neuvoin, ettei tarvitse ryhtyä kääntelytoimenpiteisiin tai varautua sektioon.

(Pimun perätila muuten selittää aika paljon sitä, miksi mun virtsarakko ja persus on olleet kovilla: kai se nyt on helpompi tähdätä täsmäpotkuja äidin sisäelimiin kantapäällä kuin päälaella!)

Kätilöopiskelijan kanssa puhuttiinkin jonkin verran synnytyksestä ja sektiomahdollisuudesta, ja mä sanoin kyllä olevani halukas yrittämään alakautta synnytystä, jos se ei ole liian riskaabelia toimintaa mulle tai Pimulle. Lisäksi opiskelija piti meille pienen esitelmän imetyksestä ja äidinmaidon tärkeydestä. Kieltämättä vähän hymyilytti ja naureskelin itsekseni esitelmöinnin aikana: oltiin nimittäin vasta viikonloppuna puhuttu parhaan ystävän kanssa imetyksestä ja neuvoloiden toiminnasta (kaverin siskolla on kolme lasta ja kaveri itse on hoitoalalla, joten kummasti sitä tietoa löytyikin...), ja nyt sitten kätilöopiskelija paasasi meille ihan tismalleen samat asiat kuin oltiin puhuttu jo aiemmin. En kuitenkaan raaskinut keskeyttää tai sanoa, että "joo joo, tiedetään", kun toinen selvästi oli harjoitellut ko.puheen pitoa ja tarvitsi käytännön kokemusta asiakkaiden neuvomisessa. :P Näillä näkymin sama opiskelija on muuten synnärillä harjoittelussa mun lasketun ajan tienoilla, joten salissa voi tulla tuttu naama jälleen vastaan.

Seuraava neuvola on kahden viikon päästä, eli nyt ollaan päästy siihen vaiheeseen raskautta, jossa neuvolakäynnit rytmittää muun elämän eikä päin vastoin. Onneksi mulla ei ole enää luentoja, vaan ainoastaan pari palautettavaa esseetehtävää ja yksi virtuaaliopintojuttu, ja nekin saan hoidettua tammikuun aikana. Töitäkään en ole ottanut kuin muutamalle päivälle tammikuuhun, ja olen ilmoittanut myös jääväni äitiysvapaalle tammikuun 25. päivä (vaikken vieläKÄÄN ole saanut siitä Kelan päätöstä, mur).

Huomenna pakataankin auto täyteen roinaa ja suunnataan viikoksi anoppilaan joulunviettoon. Nyt jos koskaan testataan ne kuuluisat raskaushormonit ja pinnan pituus...

Elämän pieniä iloja

Viime päivinä allekirjoittanutta ovat ilahduttaneet mm. seuraavat asiat:

• kaikki joululahjat on jo hankittu (Miehen ylläripylläri saapui eilen postissa ja parhaan ystävän lahjankin löysin tänään pitkällisen metsästämisen jälkeen)!
• antibioottikuuri oli ja meni, eikä ainakaan vielä näy oireita pöpön uusiutumisesta
• koulutyöt on yksiä messuja, projektiraporttia ja kolmea esseetä vaille taputeltu
• eilen esitelty ja pitkään hiusten repimistä aiheuttanut yritysanalyysi sai kehuja ohjaavilta opettajilta, eikä tämän aamun tenttikään mennyt niin paskasti kuin ensin pelkäsin
• koulun joululounaalla oli tänään hyvää kinkkua (viimevuotinen oli kuivaa ja törkeän suolaista)
• taivuin edelleen sheivaamaan sääret ja leikkaamaan varpaankynnet! (Omani siis, tietenkin.)
• Pimu on edelleen aktiivinen ja selvästi tuleva parkour-ammattilainen. Vaihtoehtoisesti voimme tietenkin harkita jalkapallo- tai nyrkkeilyuraa, koska jälkikasvumme on ilmeisesti varsin voimakas potkija ja lyöjä.

Pimulla on muuten jälleen uusi lempinimi Pimun ja Sadistisen Kakaran lisäksi. Äiti armaani näki nimittäin unta, että jälkeläisemme oli tyttö ja sai ristiäisissä nimekseen Amalia. :D Kun kerroin äidin unesta Miehelle, Miehen ensireaktio oli: "Eikös Leevi and The Leavings laulanu jostain hullusta Amaliasta, joka tanssii?" Joo, lauloi. Ja hullulta vatsan sisäinen "Amaliakin" vaikuttaa rampatessaan ees taas pitkin vatsanpeitteitä.



Huomenna tulee "Amalian" tuleva kummitäti parin päivän vierailulle hypistelemään äitiyspakkauksen vaatteita ja mulle shoppailukaveriksi. Tarvitsenkin ehdottomasti jonkun, joka jaksaa mun kanssa kiertää rättikauppoja ja etsiä tarpeeksi isoja ja pehmeitä rintaliivejä, Miehestä kun ei moiseen aktiviteettiin ole. :P

Pärsk ja törsk

Kyllä nyt alkaa olla taas ironian huippu kohdalla: antibioottikuurista huolimatta meikäläiselle meinaa pukata flunssan. Nokka alkoi tukkeutua eilen iltapäivällä, ja tämän aamun olenkin ryystänyt jo pienen läjällisen nessuja täyteen räkää. Kuumetta ei sentään vielä nostanut, mutta eipä mun flunssat yleensäkään ole mitään kaksi päivää kuumeessa ja sitten tauti pois -mallia, vaan pikemminkin sitä hontelo olo ja tukkonenä viikon -mallia.

Eihän siinä mitään, jos olisi aikaa vaan sairastaa ja hoitaa lenssua veks, mutta kun ei ole aikaa! Tänään ja huomenna olen vapaalla, ja aioin käyttää kummatkin päivät tehokkaasti pariin roikkumaan jääneeseen raporttiin, mutta tällä hetkellä olotila ei juurikaan kannusta luovaan ajatteluun ja lukupiiriin valmistautumiseen, saatikka yritysten vastuullisen liiketoiminnan analysointiin... Noh, jospa pari litraa teetä ja glögiä pistäisi koneen ees jotenkin käyntiin.

Tällä hetkellä ei ole kyllä yhtään joulufiilis. Pihalla on harmaata ja lumetonta, eikä joulutunnelmaan oikein ehdi virittäytyä näiden kaikkien koulutöiden ohessa. Jouluostoksetkin olen nykypäivän tehokkuusvaatimusten mukaan suorittanut osittain netissä, kun en vaan kerkeä missään välissä kaupoille asti. Lisäksi alkaa suorastaan pikkuhiljaa ärsyttää, kun sukulaiset kyselee, että mitä meille vois joulupukki tuoda tänä vuonna. Ja tässä yhteydessä "me" viittaa usein minuun ja vauvaan, eikä niinkään minuun ja Mieheen. Odotan kauhulla, millainen läjä pienenpieniä villatöppösiä ja 50-senttisiä potkuhousuja joululahjapaketeista ilmestyy... Äidilleni sentään älysin sanoa vastikään puhelimessa, että älkää turhaan ostako niitä kaikkein pienimpiä vaatteita, kun ei me niitä kuitenkaan ehditä käyttää: Pimu kasvaa luultavasti niistä ulos hyvin nopsaan, ja toisaalta olin myös harkinnut vuokraavani Beibamboolta Mini-setillisen pieniä vaatteita ensimmäisten kuukausien käyttöön. (Vaatevarustelu ja muut tarvikkeet alkaa muuten löytää pikkuhiljaa tiensä residenssiin: näistä voisin laatia ihan oman postauksen joku päivä).

Vaan nyt voisin suunnata glöginkeittoon ja jatkaa sitten niitä saakutin koulutehtäviä. Jospa Pimu hoksaisi potkia äitiinsä vähän viitsimistä ja energiaa tälle päivälle.

P.S.: Kaveri linkkasi tämän jutun Facebookiin (21 syytä jäädä kotiäidiksi). Jos jaksaisin, provosoituisin, mutta taidan olla laiska ja vain nauraa itsekseni ääneen.

Lääkkeet!

Pitihän se arvata, että kun tähän asti on mennyt raskauden suhteen kaikki niin mallikkaasti kuin vain olla ja voi, niin tällä käynnillä sitten sattuu yhtä jos toistakin...

Lääkärineuvola oli siis tänään, ja jo terkkarille odotellessa ei homma lähtenyt käyntiin niin kuin Strömsössä. Mulla oli aika tasan klo 9, MUTTA terkkarin edellinen asiakas (joka vatsan koosta päätellen myös oli lääkärineuvolakäynnillä), jolla oli aika 20 vaille, tuli tietenkin myöhässä vastaanotolle. Noh, eihän siinä, tekevälle sattuu ja näin, edellinen asiakas kävi pikaisesti terkkarin luona ennen mua ja jäi sitten odottelemaan lääkärin luokse pääsyä.

Terkkarin huoneessa sitten olikin vakiterkkarin lisäksi kätilöopiskelija, joka hoiti tämänkertaiset mittaukset ja muut toimenpiteet terkkarin vahtiessa vieressä. Kätilöopiskelija itsessään oli ihan mukava naisihminen, ei varmastikaan kovin paljon mua vanhempi, mutta koko visiitti meni vähän epävarmoissa tunnelmissa, kun opiskelijaa selvästi jännitti ja rutiinit ei olleet ihan vielä vakiintuneet. Lisäksi opiskelija onnistui pistämään hemppaa ottaessaan mua sormeen jotenkin oudosti niin, että sitä veritippaa sai kunnolla lypsää näytettä varten.

Tällä reissulla pissa oli jälleen puhdas, verenpaine kohtalainen 126/65 ja sokerirasituksen arvot täydellisesti raja-arvojen puitteissa (jee, ei tarvitse varoa suklaata!), mutta hemoglobiini vieläkin mulle alhainen 119. Painonnoususta ei sanottu juuta eikä jaata, joten olettaisin, että olen vielä kohtalaisissa lukemissa viikkoihin nähden (viikkoja nyt 27 ja painoa tullut tähän mennessä +7,6kg).

Lääkärin vastaanotto venyi myös sen edellisen asiakkaan myöhästelyn ja ties minkä takia, ja sain odotella aika pitkään ennen kuin pääsin lekurin ronkittavaksi. Lääkäri oli nuori naisihminen, ja mukana oli - kuinka ollakaan - naispuolinen lääketieteen opiskelija, joka oli mukana tutkimushuoneessa ja teki osan tutkimuksista. Mulle tehtiin sisätutkimus, sf-mitta mittailtiin (24cm, keskikäyrällä mennään) ja lopuksi vielä Pimusta tehtiin kokoarvio ultralla. Lääkärin mukaan mittojen perusteella Pimu on "viikkoihin nähden siro ja hoikka sikiö", painoarvioksi heitettiin n. 950g, eli luultavasti meille ei ole tulossa jättivauvaa, vaikka mun perimällä sellaista vähän pelkäsin.

Ikävin yllätys oli kuitenkin pyytämättä ja yllättäen diagnosoitu bakteeritulehdus emättimessä ja 10 päivän antibioottikuuri. Kieltämättä olin ihmetellyt jo jonkin aikaa aiempaa runsaampaa valkovuotoa, mutta kun vuoto ei omaan nenään haissut pahalle eikä paikkoja kutissut, en ollut hoksannut ajatellakaan, että alapäässä voisi olla jotain "vialla". Lääkärin mukaan tulehdus ei kuitenkaan ole vakava tai vaaraksi Pimulle, vaan "tämä bakteerikanta nyt vaan välillä voi villiintyä, oli raskaana tai ei". Että näin tällä kertaa. Apteekista tarttui matkaan antibiootin lisäksi Floradixia, koska terkkari ja se kätilöopiskelija nyt kuorossa oikein suosittelivat lisäraudan aloittamista.

Ihmeteltiin tässä illalla Miehen kanssa vielä yhteen ääneen näitä neuvoloiden ohjeita lisäravinteisiin ja vitamiineihin liittyen. Jollain aiemmalla käynnillä terkkari nimittäin suositteli mulle lisäkalsiumia, "kun sulla on tuo laktoosi-intoleranssi, niin tuleepahan sitten varmasti tarpeeksi kalkkia", eikä tietenkään sanallakaan maininnut, että kalsium voi estää raudan imeytymisen (tämän kuukkeloin jälkeen päin ihan itse). Ja nyt sitten, kun hemoglobiini on tipahtanut, niin alettiin tyrkyttää sitä lisärautaa, vaikka yhtä hyvin mä voisin lopettaa sen lisäkalkin syönnin ja katsoa, mitä tapahtuu. Mä nimittäin syön laktoosivammastani huolimatta ihan reilusti maitotuotteita, eli se lisäkalkki luultavasti on täysin turha valmiste.

Taidankin heti pistää pystyyn kokeilun noiden valmisteiden kanssa, eli heitän kalkkitabuilla vesilintua ja hörpin rautalitkua joka päivä seuraavaan neuvolaan asti. Ja jos sitten vielä on hempat nollissa ja paska olo, niin sit heitän kyllä kaikilla ylimääräisillä valmisteilla sitä samaista vesilintua ja syön just tasan sitä, mitä mieli tekee. Jumalauda.

Pikapäivitys

Pikainen postaus näin uuden viikon kunniaksi. Tapahtumat pähkinänkuoressa: hiivatisti koulutöitä, paljon lusmuilua, jälleen yhdet polttarit (kotimatkalla vannoin kimppakyytiläisilleni, etten osallistu minkään valtakunnan kissanristiäisiin enää loppuvuodesta) ja noin tsiljoona hormoni-itkukohtausta väsyn/nälän/harmin yllättäessä.

Äitiyspakkaus saapui residenssiin viime viikolla, ja tänään sain lajiteltua pakkauksen vaatteet pesulämpötilan mukaan odottamaan pyykkäysinnostusta. Lisäksi polttarireissun paluumatkalla tehtiin porukalla stoppi Tampereen Ikeaan, josta matkaan tarttui hätäpäissä hoitopöydän alusta, siihen kaksi froteista suojusta, pinnasängyn patjasuojus sekä pari valokuvakehystä, joihin ajattelin sitten aikanaan teettää/tulostaa Pimusta pari edustavaa otosta kirjahyllyä koristamaan.

Hormoni-itkut on hyökänneet oikein joukkovoimalla meikäläisen arkeen. Vetistelen nykyään todella helposti: milloin itkun laukaisijaksi riittää Miehen puolihuolimaton kommentti tai äkäinen äänensävy, milloin kökösti mennyt tai pitkäksi venynyt koulupäivä. Tänään olen ehtinyt tihrustaa itkua jo siitä, että Mies sanoi aamukahvin olleen hieman laihempaa kuin yleensä (vaikka tosiasiassa kahvi oli ihan yhtä vahvaa kuin aina ennenkin ja Mies myönsikin jälkeen päin maistaneensa luultavasti väärin) ja siitä, että digiboksin kaukosäädin sanoi sopimuksen irti, eikä tilalle ostettu monitoimikaukkari meinannut ensin olla yhteistyökykyinen ja ohjata samalla sekä telkkaria että digiboksia. Onneksi Mies on jo näiden kuluneiden viikkojen aikana oppinut, että mun itkeskelyt johtuu useimmiten ihan vaan tasan hormoneista, eikä ole merkki mistään vakavammasta. Vaikka onhan raskaana olevan naisen mielipaha tietenkin aina otettava vakavasti. ;)

Pimu on ryhtynyt sadistiseksi kakaraksi. Potkut ja liikkeet on voimistuneet jatkuvalla syötöllä, ja kickboxing-treenejä vietetään edelleen säännöllisesti. Sadistisen Pimusta tekee se määrätietoisuus, jolla hän kohdistaa muksauksensa joko mun virtsarakkoon TAI peräsuoleen. Sattuu nimittäin ihan saatanasti, kun joku potkii perseeseen sisäpuolelta... Sadistisen kakaran edesottamuksia seurataan seuraavan kerran ylihuomenna neuvolalääkärin pakeilla.

Näillä eväillä uuteen viikkoon!

Rasitusta kerrakseen

Nyt, kun navanalus on täynnä riisiä ja kanaa ja jälkkärirahkakin korkattu, voin sanoa, että ei se sokerirasituskoe niin kamalaa ollutkaan. Vaikka aamulla herätessä oli kyllä melko maailmanlopun meininki, kun nälätti ja janotti ja Pimu toiveikkaasti potki kohdussa aamupuuroa odotellen.

Olin etukäteen kuullut tutuilta ja lukenut erinäisistä lähteistä, kuinka karsean makuista se litku on ja kuinka hirvittävän paha ja heikko olo "kaikille" siellä labrassa oli tullut, joten olin suhteellisen positiivisesti yllättynyt koko kokemuksesta. Ensinnäkin, se litku jota mulle juotettiin oli makean sitruunaista, vähän niin kuin reilusti ylikäynyttä Spritea, ja toisekseen, paha olo ei yllättänyt oikeastaan missään vaiheessa. Puoli tuntia litkun lipittämisen jälkeen oli öklö olo ja teki mieli juoda litratolkulla vettä, ja jossain vaiheessa päätä särki, mutta muuten selvisin hommasta ehjin nahoin. Ja koska olin nohevalla tuulella ja labrassa oli influenssarokote tyrkyllä, hain senkin samalla reissulla. Nyt käsivarret on reikäiset kuin vanhalla narkkarilla. :P

Labrassa sanottiin koetulosten valmistuvan huomiseksi, mutta taidan suosiolla odottaa seuraavaan neuvolakäyntiin, jossa tulokset käydään läpi lääkärin kanssa. Ei kai niillä hätä ole, kun tähänkin asti on pissanäytteissä sokerit ollu nollassa eikä yleisvointi ole huonontunut.

Henkistä rasitusta sen sijaan on ollut tällä viikolla jo ihan riittämiin, eikä vieläkään mene niin kuin Strömsössä. Miehen työpaikalla olikin yllättäen jälleen aloitettu yt-neuvottelut, ja tällä hetkellä tiedossa olis vakihenkilöstön lomautuksia joulukuussa 1-4 viikoksi. Eli jos oikein paska nakki viuhahtaa, niin Mies makaa kotona lomautettuna koko joulukuun. Lisäksi kevään puolella on tulossa lisää lomautuksia, mutta niiden aikataulusta ei vielä tässä vaiheessa ole tietoa. Että jippii ja silleen. Kysyin Mieheltä, mitä tää tarkoittaa käytännössä rahantulon kannalta, mutta Mies ei vielä osannut sanoa, miten palkanmaksu tai lomautuskorvaukset käytännössä menee, eli maksaako ammattiliitto vai firma ja kuinka paljon.

Noh, jos jotain positiivista tästä pitää hakea, niin kieltämättä toisaalta on hyvä, että Mies on keväälläkin välillä kotona "ylimääräisillä lomilla" ja mun apukäsinä Pimun hoitajana. Lisäksi näissä yt-neukkareissa ei ole (vielä...) mainittu rumaa sanaa "irtisanomiset", eli työpaikka ei lähde kenenkään alta. Ihme sinänsä, metsäteollisuudesta kun kuitenkin on kyse.

Omista kuvioistani henkistä rasitusta aiheuttaa lähinnä projektityö, jota ollaan väännetty hiki hatussa kaverin kanssa koulun ulkopuoliselle asiakkaalle. Oltiin päästy kaverin kanssa projektissa jo hyvinkin ratkaisevaan vaiheeseen ja pyydettiin asiakkaalta vielä viimeisiä kommentteja ja päätöksiä mm. raha-asioiden suhteen, ja tänään asiakas olikin sitten käytännössä vesittänyt koko homman sanomalla, että "no ihan kiva tuoteidea, mutta ei me sitä kyllä oikeastaan tarvita". Eli parin kuukauden taustaselvitystyö ja hiivatinmoinen pähkäily onkin ollut siis käytännössä ihan turhaa. Voin vain kuvitella, miten riemuissaan meidän projektin ohjaajat AMK:ssa on asioiden saamasta käänteestä...

Noh, mikä ei tapa, se vituttaa. Ja tällä hetkellä eniten vituttaa kaikki. :P Näillä fiiliksillä onkin hyvä mennä venäjän tunneille nuokkumaan illaksi...

EDIT klo 22:15: Mies soitti, kun olin bussissa matkalla venäjän tunneille, ja niinhän siinä kävi, että lomautuksia pukkasi sen 4 viikkoa joulukuulle. Sviddu. Ja heti perään soitti paras ystävä, joka hehkui onnea saatuaan vihdoin töitä uudesta kotikaupungistaan. Yritä siinä sitten vilpittömästi onnitella toista, kun oman ukon tilanne ottaa päähän ihan saatanasti.

Melkein-isänpäivä

Mies kyseli jo aiemmin syksyllä, että juhlitaanko me nyt sitten jo isänpäivää, vaikka jälkeläinen onkin vielä vatsassa, ja muutaman keskustelun jälkeen päädyttiin kompromissiin: meillä vietetään melkein-isänpäivää. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että nukuttiin aamulla pitkään (ystävän häitä tanssittiin eilen myöhään ja oltiin kotona nukkumassa vasta yhden aikoihin), minä keitin Miehelle aamukahvin ja -puuron ja lupasin leipoa tuoretta leipää. Bonuksena Mies on saanut pelailla jo parisen tuntia pleikkarilla Resident Eviliä, vaikka mä inhoankin ko. pelistä kuuluvia ääniä ja örkkien örinöitä. Ehkä ensi vuonna sitten on jo vähän eri meininki isänpäivänä. :P

Isänpäivänä jos koskaan onkin hyvä pohtia suhdetta omaan isäänsä. Mun tapauksessa se suhde on aika lailla olematon: mun vanhemmat on eronneet mun ollessa noin puolivuotias, sain tietää isäni henkilöllisyyden vasta joskus yläasteikäisenä ja tapasin isän ensimmäisen kerran pari kuukautta ennen kuin täytin 18 vuotta. Sen jälkeen ollaan pidetty toisinaan yhteyttä, mutta mitään varsinaista isä-tytär-suhdetta meille ei ole koskaan muodostunut. Isä kävi aikanaan mun lakkiaisissa, mutta esimerkiksi mun ja Miehen häihin pari vuotta sitten isä ei tullut, syystä tai toisesta. Meidän välit ei kuitenkaan ole siis millään lailla huonot, niitä vaan ei yksinkertaisesti ole.

Jo raskauden alkumetreillä kävi useammankin kerran mielessä, että nyt jos koskaan olisi jälleen hyvä sauma ottaa isään puheyhteys ja kertoa, että hänestä on tulossa isoisä, mutta tähän asti olen jänistänyt ja lykännyt isälle soittamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen uutinen pitäisi kertoa isälle ihan kasvokkain, mutta kun asutaan tietenkin eri paikkakunnilla, niin soittaminen taitaa olla ainut vaihtoehto. Ellen sitten ihan tosissani jänistä ja pistä isälle vaikka postikorttia: "Moro, mitä kuuluu, pitkästä aikaa, ai niin, susta tulee ukki!

Tai sitten ei. Kyllä osaa olla vaikeeta.

Neuvolassa jälleen

Uusi viikko on alkanut vähän jähmeästi: lauantaina juhlittiin ystävän polttareita, ja vaikka olinkin 8 hengen seurueesta ainut holittomalla linjalla juhlinut, oli seuraavana päivänä jonkin sortin myötätuntokrapula ja tolkuton väsymys. Henkisesti rankkaa kuunnella seitsemän muun rellestystä ja riekkumista. :P Polttarit saatiin kuitenkin juhlittua kunnialla, ja vaikka morsian sammuikin ensimmäisenä (nimenomaan sammui...), oli juhlakalu enemmän kuin tyytyväinen, että sai tilaisuuden nollata häästressiä ystäväporukalla. Kyseisen ystävän häät tanssitaankin jo tänä viikonloppuna: nörttihenkinen pariskunta halusi hääpäiväkseen 111111 (kihlat vaihdettiin 101010), joten virallinen vihkiminen tapahtuu perjantaina ja juhlat pidetään lauantaina.

Tänään oli ohjelmassa neuvolakäynti. Perustutkimusten lisäksi (hemppa 118 - lisärautaa ei kuitenkaan terkkarin mielestä tarvitse aloittaa -, verenpaine 123/60, sf-mitta 20cm, Pimun sydänäänet 160+) juteltiin vähän yleisellä tasolla raskausajasta, käytiin läpi viime kerralla saatu moniste äidiksi tulemisen tunteista ja saatiin Kelan lomakkeet kotiin täyteltäviksi. Oman "lottohakemukseni" täytinkin jo osittain, mutta luultavasti joudun menemään Kelan konttoriin ihan paikan päälle kyselemään, millä perusteella mun äitiysrahat nyt sitten määräytyy ja onko mun mahdollista saada edes vähän enemmän rahaa kuin se minimi, joka opintotuen perusteella mulle kuuluisi. Mullahan nimittäin on se tilanne, että vihoviimeinen opintotukeni kolahti tilille viime perjantaina ja joulu-helmikuun elän täysin Miehen tuloilla ja omilla satunnaisilla palkoillani, joten äitiysrahalaskureilla laskeskelu aiheuttaa melkoista päänraapimista allekirjoittaneelle... Miehellä sentään on selkeät sävelet oman hakemuksensa kanssa: riittää, että Mies hakee isyysrahan ja pitää kolme viikkoa isyyslomaa kunhan Pimu syntyy. Mies ei nimittäin aio käyttää osaa vanhempainvapaasta tai pitää isäkuukautta, vaikka kovasti haluaisikin, koska mun tuet on luultavasti niin pienet, ettei niillä paljon juhlita. :/

Seuraava neuvolakäynti on neuvolalääkäri noin kolmen viikon päästä, ja sitä ennen pitää käydä sokerirasituksessa. Kunnalla on kuulemma nykyään tapana passittaa kaikki 25 vuotta täyttäneet sokerirasitustestiin, joten pääsen minäkin testaamaan sen surullisenkuuluisan litkunjuonnin ja parin tunnin odottelun labrassa. :/ Papereihin kirjattiin myös tieto/toive siitä, että mulle tehtäisiin loppuraskaudesta sikiön painoarvio ultralla, koska mä olen itse ollut syntyessäni niin iso jötkäle (52 cm, 4,2 kg) ja veli vielä isompi. Terkkari käski muutenkin jutella äidin kanssa äipän raskausajoista ja imetyksestä, koska niistä voidaan saada jotain viitteitä siitä, mitä mulla on mahdollisesti odotettavissa.

Tähän asti olen päässyt melko vähällä erilaisten vaivojen kanssa, mutta nyt parin viikon aikana on alkanut ilmetä pientä ränkkää siellä sun täällä. Sekä muutamia "muuten vaan vituttaa" -kategoriaan sijoittuvia raskausoireita.

• Suonikohjut: check. Noin viikko ennen muutoa huomasin toisessa sääressä ihme läikkiä, joita luulin mustelmiksi. Luulin väärin: läikät sen kun laajenivat, ja eilen lähemmässä tarkastelussa päädyin suonikohjudiagnoosiin. Ei stana, tukisukkaostokset kutsuvat. Kiitos tästäkin perintötekijästä, äiti.
• Suonenvedot: check. Jatkuvasti pientä kramppia, 99% oikeassa pohkeessa. Lisäksi polviseisonnassa suoni alkaa hirttää kiinni jalkapohjissa, minkä huomasin äärimmäisen kivuliaasti muuttolaatikoita purkaessa.
• Karvoitus: check. Tämä jos mikä on ällöä: kainalo- ja alapääkarvat tuntuu kasvavan tuplavauhtia entiseen verrattuna. Lisäksi mulla on selvästi enemmän ja näkyvämpiä ihokarvoja käsivarsissa ja vatsassa (!), mikä ällöttää lähinnä itseäni. Onneksi on talvi tulossa ja kaupungin uimahalli rempassa. :D

Lisäksi selkä ja reisilihakset jumittavat harva se päivä, hiki haisee voimakkaammalle (tai sitten mun hajuaisti on herkempi) ja valkovuodon määrä on jotain ennennäkemätöntä. Lisäksi Pimun liikehdintä alkaa olla sen verran vauhdikasta, että Pimu häiritsee mun keskittymistä luennoilla ja kirjanlukua illalla. Toisaalta on kuitenkin hyvä, että Pimu antaa itsestään elonmerkkejä ja monottaa välillä vatsaa hipelöivää Miestäkin. Ei tarvitse ainakaan arpoa, onko vatsassa elämää.

Muuttorumban jälkipyykki

Neljä päivää siihen meni, mutta onpahan nyt muutettu! Mun äiti karautti torstaina iltapäivästä Keski-Suomeen, torstai ja perjantai vietettiin tehokkaasti tavaroita pakkaillessa ja siirtäessä peräkärryn avulla paikasta A paikkaan B ja lauantai sekä sunnuntai vietettiin Miehen kanssa pahvilaatikkohelvettiä purkaessa. Ja oltiin niin tehokkaita, että eilen illalla muutto-operaatiosta kieli enää lähinnä muutama epämääräinen paperi- ja lehtipino pitkin pöytiä sekä sohvalla reporankana makaava raskaana oleva naisihminen. :P

Vasta muuton yhteydessä hoksasin, kuinka kroppa oikeasti on muuttunut raskausaikana. Ja erityisesti, kuinka paljon tarkempi pitää olla esimerkiksi tavaroita siirrellessä ja nostaessa. Astioita kaappiin laittaessa vatsa ottaa kiinni keittiön pöytätasoon (eikä vatsan sisään vetäminen auta, koska The Pömppä on ja pysyy tiellä!), ja paria painavampaa laatikkoa nostettuani muistin, miksi pitäisi aina pyrkiä nostamaan jaloilla eikä selällä... Lopputuloksena totaalinen alaselkäjumi, vuorotellen kumpaankin persposkeen heijasteleva vihlova kipu ja suonenvedot pohkeissa ja jalkapohjissa. Kunhan tästä koneelta irtaannun, häädän Miehen sohvalta ja lysähdän vatsalleni hautomaan selkää lämpimällä kauratyynyllä.

Uuden, isomman asunnon myötä meillä on nyt virallisesti myös lastenhuone! Tosin toistaiseksi huone kulkee epämääräisillä nimityksillä, kuten "se toinen makkari" tai "pikkumakkari", mutta kunhan jaksan ja ehdin panostaa huoneen sisustukseen ja kalustukseen enemmän, alkaa varmaan lastenhuone-nimityskin vakiintua käyttöön. Nyt kun vielä keksisi, miten sen huoneen ylipäänsä sisustaisi (siis muuten kuin huonolla maulla): tällä hetkellä huoneessa on kalusteet kolmea eri tumman puun sävyä, nurkassa on mun kosketinsoittimet sekä arkkupakastin, matto puna-valkoinen, nojatuolissa oranssikukallinen verhoilu ja verhot vihreät. Hyvin kirjava sekamelska siis. :P

Loppuviikon ohjelmassa tsiljoona luentoa ja koulutehtävää, ystävän polttareiden valmistelua ja itse polttarit sekä Miehen parhaan ystävän vierailu sopivasti polttarihumun perään. Huoh.

P.S: Muuton jälkipyykki on meillä hyvinkin konkreettista: kätevä emäntä eli äitini pakkasi lasitavarat ja särkyvät meidän tyynyliinoihin ja pikkupyyhkeisiin, jotka tietenkin pitää nyt pestä muutossa pölyyntymisen takia. Ja tietenkin meidän pesukoneen 60:n ohjelma pyörii kolme tuntia per koneellinen. Aargh.

Kameran uumenista

Kameran piuhat ei vielä ole ehtineet kadota muuttolaatikoiden pohjalle, joten luvassa on muutamia otoksia kameran uumenista. Olkaatten hyvät! (Kuvissa olevat vauvanvaatteet saatu lahjoituksena kaverilta.)

Pötsi rv 20+0 eli lähes kaksi viikkoa sitten. Pitäisi rekrytä Mies ottamaan tuoreempi otos, peiliotoksissa asento aina vähän vääntyy ja vatsan koko vääristyy.

Kauluspaita ja body on aika poikamaisia, joten voi olla, että ne jää käyttämättä. Farkuista sen sijaan tykkään!

Nämä taitavat olla edellisestä äitiyspakkauksesta, tunnistaako joku?

Ronsuyökkäri!

Nämä taitaa tähän asti olla mun lemppareita. Nuo polvipaikat on aika hellyyttävät, etenkin kun asukokonaisuuden koko on 56 tai 60cm. :D

Kaverin isosisko vinkkasi tänään nettifoorumista, jossa keskitytään lapsentahtiseen elämään, kestoiluun ja muuhun sen sellaiseen. Rekkasin kyllä foorumille mukaan, mutta saas nähdä, onko meno siellä sittenkin turhan hippiä ja lapsentahtista mun makuun... Kaverin sisko kolmen lapsen kotiäitinä kuulemma viettää runsaasti aikaa foorumilla, ja me ollaan tietyistä asioista kyllä hyvinkin eri linjoilla. :P Palaan aiheeseen joskus paremmalla ajalla, kunhan muuttohässäkkä on pois jaloista ja ehdin perehtyä foorumiin enemmän.

Pahvilaatikkoelämää

Mies sai toissapäivänä jonkun ihme energiahepulin (ja vieläpä yövuoroviikon jälkeen, hullu se on) ja oli omatoimisesti aloittanut Operaatio Muuttolaatikon. Toisin sanoen, lauantaina töistä tullessani Mies oli pakannut yhteen pahvilaatikkoon pleikkaripelinsä ja suurimman osan meidän DVD-levyistä. :D Hepuli jatkui sopivasti koko viikonlopun ja tarttui lopulta meikäläiseenkin, ja nyt nurkassa kököttää jo 3 tai 4 laatikollista pakattuja romppeita. Lisäksi saatiin käytyä läpi meidän kummankin vaatekaapit, ja ylpeänä voin kertoa, että kaapeista karsiutui kaksi isoa muovikassillista vaatteita, jotka tänään kauppareissun yhteydessä kärrättiin SPR:lle. Ja kaiken hepuloinnin kruunasi SEKÄ parvekkeen ETTÄ häkkivaraston raivaus ja tavaroiden kartoitus.

Vaikka muuttaminen lähtökohtaisesti onkin aina hirveätä hänksläämistä ja säätämistä, jollain kieroutuneella tavalla mä myös tykkään muuttamisesta. Varmaan lähinnä siksi, että muuton yhteydessä tulee aina käytyä läpi kaapit ja perimmäiset nurkat ja heitettyä ylimääräiset roinat pois, jolloin omaisuuttakaan ei kartu niin tolkuttomasti. Tällä kierroksella muuttostressiä lievittää myös se tieto, että meillä on ruhtinaalliset 3,5 päivää aikaa muuttaa roinat asunnosta toiseen, joten mun ei tarvi a) kantaa kiireellä selkä vääränä painavia laatikoita ja säkkejä mahan heiluessa tiellä ja b) muuttosiivoukseen voi kerrankin varata reilusti aikaa, kun avaimien palautuksella ei ole kiire.

Mahasta puheen ollen, ultrasta lähtien meininki vatsanahkan alla on ollut hurjaa. Pimu pisti eilen omat kisat pystyyn mahassa, kun katsoin Maikkarin tanssiohjelmaa, ja liikkeet ja muljahdukset on entistä selvempiä ja tuntuvampia. Eilen illallakin nukkumaan käydessä Mies tunnusteli kädellä Pimun menoa ja laski minuutin sisällä tunteneensa viisi (5) reipasta monotusta tai muksausta. Pimun liikehdintä oli niinkin villiä, että mun nukahtamisesta ei meinannut tulla mitään: aina, kun aloin itse rauhoittua ja olin hilkulla nukahtaa, Pimu tökkäsi just johonkin arkaan paikkaan ja jatkoi sambakarkeloitaan. Saamarin kakara. <3

Kuten edellisestä kappaleesta näkyy, uusi työnimi on tarttunut puheisiin aika nopeasti, eikä ajatus tyttölapsesta tunnu enää yhtä pelottavalta tai vieraalta kuin heti ultran jälkeen. Täytyy kuitenkin vielä varoa puheitaan ja käyttää vanhaa Tyyppi-nimeä tietyssä seurassa, ettei yllätys paljastu. Kaverit ovat nimittäin lyöneet viinipullosta vetoa meidän vauvan sukupuolesta ja syntymäajasta, ja tällä hetkellä enemmistö veikkaa meille tulevaksi poikaa tismalleen laskettuna aikana. Vain yksi on tähän mennessä pistänyt panoksensa likoon tytön ja maaliskuun puolella syntymisen puolesta. :P Parin viikon päästä juhlitaan porukalla yhden kaverin polttareita, pitääpä kartoittaakin vedonlyönnin tilannetta ja antaa porukalle mahdollisuus täsmentää veikkauksiaan...

Nyt takaisin koulutöiden pariin, niin voin hyvillä mielin loppuillan töllöttää telkkaria.

Rakenneultra

No niin, nyt on käytetty se toinenkin kunnallinen ultra eli rakennesellainen. Ultraava kätilö oli eri kuin edellisellä kerralla, mutta mukavan asiallinen tapaus tämäkin, ja kertoili ultratessaan, mitä missäkin näkyi ja mitä kulloinkin mitattiin.

Rakenteet tyypillä oli kohdallaan ja meno np-ultraakin hurjempaa. Aamupäivän tyyppi oli ollut vielä kovin rauhallinen, mutta varmaan oma jännitys ja kohonnut pulssi pisti tyypin sambaamaan ultrassa niin, että keuhkolaskimoakin (?) metsästettiin yli 10 minuuttia. Tyyppi sai ultrassa myös ensimmäisen hikkakohtauksensa - tai ainakin ensimmäisen sellaisen hikan, jonka minäkin tunsin vatsanahoissani. Kätilökin huokaili ja naureskeli, että onpa vilkas tapaus. Kasvu oli kuitenkin ihan viikkojen mukaista, painoarvio 403 grammaa, joka vastasi viikkoja 21+1 (menossa siis 20+6).

Toivottavasti tyyppi ei opi huonoille tavoille ja ala pureskella kynsiään, niin kuin äitinsä...

Niin, ja tyypin merkki on... vielä hieman epäselvä. Kätilö tutkaili pitkään ja hartaasti ja metsästi tyypin jalkoväliä, mutta ei nähnyt siellä ainakaan miehekkäitä vehkeitä heilumassa. En sen puoleen kyllä minäkään, vaikka kuinka tihrustin. Joten ainakin tällä hetkellä me ruvetaan Miehen kanssa asennoitumaan siihen, että meille muuttava tyyppi on tyttö.

Jos ihan rehellisiä ollaan, olen tästä uutisesta pikkiriikkisen pettynyt ja suuresti hämmennyksissäni. Mulla oli niiiiiiiiin vahvasti poikaolo jo alkuraskaudesta, ja vatsallekin jutustelin kutsuen tyyppiä välillä jätkäksi. Mies taas taisi olla positiivisesti yllättynyt tyttöveikkauksesta. Ja lisäksi osasi katsoa asiaa miehekkään käytännölliseltä kannalta: "No nyt ainakin voidaan ottaa vastaan niitä veljentytön vanhoja vaatteita, kun ei tarvi miettiä, että voiko niitä pistää pojalle päälle." (Sanoo Mies, jolla on omissa vauvakuvissaan useimmiten päällä 80-luvun äitiyspakkauksen VAALEANPUNAISET velour-potkarit... Buahah.)

Mun ensimmäinen huoli tietenkin oli, mikä nyt tyypille työnimeksi, kun "tyyppi" viittaa niin vahvasti neutraali-maskuliini-linjalle. Kaipa siitä joku Pimu tai Typykkä tulee. Samaten pitää alkaa selailla nimikirjaa ja etsiä tytön nimiä muutama vaihtoehto valmiiksi. Pojalle kun nimi on ollut valmiina jo monta vuotta ja parina eri variaationakin, mutta nehän voi säästää sitten pikkukakkoselle. ;)

Toinen huoli heti nimiasian jälkeen on se, että osaanko mä kasvattaa tyttöä, kun itse olen ollut jo pienestä pitäen niin "epänaisellinen" ja teinivuosina enemmänkin poikatyttö. Mitä jos Pimutyyppi onkin luonteeltaan oikein prinsessa ja rakastaa hörhelöitä ja kimmellystä ja ties mitä, kun mä itse inhoan glitter-roinaa ja kaikkea vaaleanpunaista? Hello Kittystä puhumattakaan, hyi stana. Tai no lapsuusaika nyt ehkä vielä menee, mutta entäs sitten teini-ikä? Apu-VA.

On se hyvä, että raskausaika kestää niin pitkään. Tuleva paskamutsi ehtii ajoissa hepuloida asioista, joille ei kuitenkaan mitään mahda. :D

Pikapäivitys anoppilasta

ISO KIITOS näin alkuun kaikille, jotka vastasivat edellisen postaukseni kutsuhuutoon! Bloggaaminen ja ajatusten jakaminen julkisen anonyymisti on heti kummasti mielekkäämpää, kun tietää, ettei näitä horinoita kirjoita pelkästään itselleen. :) Kaikkien uusien kommentoijien blogeissa olenkin käynyt jo kurkkimassa ja lisännyt ne lukulistalleni, ja ehkä joku kaunis päivä jaksan kirjoitellakin pientä postausta siitä, mitä blogeja itse luen säännöllisesti.

Pärryyteltiin eilen Miehen kanssa anoppilaan viikonlopuksi, ja tarkoitus olisi kotoutua maanantaina jossakin välissä. Maanantaina tosin olisi klo 16 ensimmäinen perhevalmennus (aiheina hyvinkin läheisesti toisiinsa liittyvät hammashuolto ja liikenneturva, hmm?), mutta henkkoht en ole kovinkaan innostunut moisesta valmennuksesta. Mulla on ennakkokuvitelma tai aavistus siitä, että oman asuinalueen muut ensiodottajat miehineen ovat kuitenkin "ihan sikavanhoja" (joo, hyvähän se näin melkein 26-vuotiaana on huudella...) ja me Miehen kanssa ollaan siellä sitten ihan ulkopuolisia ja outolintuja. Sitä paitsi loput kolme perhevalmennusta + synnärille tutustuminen ovat edessä vasta tammi-helmikuussa, joten vaikka nyt kävisinkin valmennuksessa ja saisin sieltä mammakavereita, on tapaamisväli niin pitkä, ettei tässä mitään sen kummempaa tuttavuutta kuitenkaan ehtisi syntyä yhden puolitoistatuntisen perusteella. Noh, katsotaan maanantaina, mikä fiilis.

Eilen automatkalla sanoin Miehelle, että auta armias jos anoppi tai appiukko hyökkää silittelemään heti mun mahaa, niin varmasti sanon jotain rumaa. Appiukko sentään älysi vain halata meidän saapuessa, mutta anoppi herkesi lääppimään ja taputtelemaan mahaa heti halauksen jälkeen. Olin tilanteesta kuitenkin jotenkin niin pöllämystynyt, etten älynnyt reagoida oikein mitenkään, taisin lähinnä tuijottaa pöllämystyneenä, että mitäs hittoa. Maha on kyllä sen ensikontaktin jälkeen saanut olla rauhassa, ja epäilenkin, että Mies on varoittanut porukoitaan mun reviiritietoisuudesta. Tai sitten anoppi hoksasi, että kiusaannuin vatsan lääppimisestä. :P

Anoppilassa olossa on kuitenkin hyvätkin puolensa. Taloudessa on useita telkkareita, joten tv-ohjelmista ei tule kiistaa; ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi (villi veikkaus onkin, että kotivaaka näyttää kotiinpalatessa ainakin 2-3 kg lisää...); ja mikä tärkeintä, kukaan ei ihmettele, vaikka katoankin toimistohuoneeseen useaksi tunniksi opiskelemaan ja facebookkaamaan. Nimim. Esseen palautus tänään, kasassa 2 sivua...

Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää viikonloppua itse kullekin!

Halloo, kuka siellä?

Olen tässä päivänä muutamana miettinyt paitsi blogini sisältöjä ja tylsähköä ulkoasua, myös sitä, kuka täällä yleensä käy lueskelemassa vai käykö kukaan. Bloggerin tilastojen mukaan sivunäyttöjä on kyllä lähes päivittäin ja lukijoitakin 13 kpl (siis näitä Bloggerin tunnuksilla lukijoita), mutta sehän ei juurikaan kerro meikäläiselle, että KUKA näitä juttuja tosiasiassa käy lukemassa.

Näin ollen haastan juuri SINUT ilmiantamaan itsesi! Kuka olet, mistä olet, miten päädyit tänne, oletko viihtynyt? Jätä puumerkkisi kommenttilaatikkoon, niin pääsen minäkin kärryille siitä, ketä mun jorinat jaksaa kiinnostaa! Sana on myös vapaa: saa jättää kysymyksiä, kommentteja, terveisiä, toiveita, risuja ja ruusuja - luonnollisestikin hyvän maun rajoissa. ;)

Valtaisaa kommenttitulvaa odotellessa... :P

Tumps - hän liikkuu!

Ja ei, otsikko ei valitettavasti viittaa meikäläiseen tai urheiluun. :P Navan alaisista tuntemuksista ei voi enää erehtyä: tyyppi on liikekannalla. Ilahduttavasti tietenkin ilta-aikaan, kun pitäisi yrittää rauhoittua ja käydä nukkumaan...

Eilen illalla pötköteltiin Miehen kanssa sängyssä lueskelemassa, mutta mun lukemisesta ei meinannut tulla yhtään mitään, kun vähän väliä vatsassa muljahti niin reippaasti, että alkoi vaan naurattaa ja kutittaa. Pari reippainta monotusta tuntui jopa ihan vatsan pinnalla asti, kun tunnustelin alavatsaa kädellä ja yritin telepaattisesti saada tyyppiä asettumaan unimoodiin. Teletappi-yhteydessä on selvästi vielä petraamista, koska muljunta vain jatkui ja jatkui.

Ylihuomenna eli keskiviikkona saavutetaan jälleen yksi etappi, kun raskausviikot pamahtaa uudelle kymmenluvulle ja ollaan jo (ainakin laskennallisesti) yli raskauden puolenvälin. Ei voi kuin ihmetellä, mihin hittoon tää aika oikein menee. Vastahan mä kaulailin vessanpyttyä harva se aamu ja tuskailin, kun vanhat housut puristi, mutta mahaa ei ollut tarpeeksi äitiyshousujen täytteeksi! Muutenkin alkusyksy tuntuu livahtaneen multa täysin ohi: eilen bongasin kaupoista jo ensimmäiset glögit. Hävytöntä, olisivat odottaneet edes marraskuun puolelle. Vaan eipä sillä, itsekin sain inspiraation ja aloitin TTK:n aikana koristejoulukuusen virkkaamisen (projekti, johon hankin langat ja muut tarvikkeet jo viime joulua varten, mutta tuskastuin sittemmin paksun langan virkkaamiseen ja silmukoiden laskemiseen)...

Vapaapäivä jatkukoon nyt rästitehtävien parissa. Odottamassa ainakin kaksi liiketalouden miniesseetä ja pari isompaa kirjoitelmaa, joiden deadlinet alkaa uhkaavasti lähestyä... Huoh. Onneksi jääkaapissa on vielä reilusti Miehen eilisten synttäreiden kunniaksi leivottua marjapiirakkaa ja vaniljakastiketta.

Laiskapaska odottaja täällä, hei.

Soittelin äidilleni tässä pari päivää sitten muuttoasioista, ja äitimuori sattui olemaan käymässä omien vanhempiensa luona. Mummoni sitten huuteli taustalta mulle terveisiä ja kysyi äidin välityksellä huolissaan, että "onhan se Dariana muistanut varmasti syödä kunnolla ja liikkuakin?". Vakuuttelin tietenkin tunnollisesti, että joo joo, totta kai olen, mutta kieltämättä sen puhelun jälkeen olen tuntenut parikin syyllisyyden pistoa sisimmässäni.

Vielä alkuraskaudesta suunnittelin kovasti, että kunhan mun olo tokenee ja pahoinvointi loppuu, niin alan taas säännöllisesti käydä kävelylenkeillä ja syksyksi hankkia jumppakortin naisvoimisteluseuran ryhmätunteja varten. Noh. Pahoinvointi tuli ja meni ja on lähes tyystin loppunut, mutta niitä säännöllisiä kävelylenkkejä ei kyllä ole tullut harrastettua. Ellei lasketa kodin ja kaupan välin lyllertämistä (ja silläkin välillä matkaa kertyy vain 300m suuntaansa). Tyyris jumppakortti on kyllä lompakossa ja ryhmätunnit alkoivat jo kuukausi sitten, enkä mä vieläkään ole ehtinyt tai jaksanut käydä missään jumpassa. Käytännössä ainut liikunta, jota harrastan, on koulu- ja työmatkojen kulku pyörällä, eikä siitäkään huimia kilometrilukemia viikossa kerry.

Paino mulla on pysynyt raskausaikana ihan kuosissa ja nousee tasaisesti (btw, täältä voi käydä laskemassa, millaista tahtia painon pitäisi nousta raskausaikana suhteessa lähtöpainoon ja pituuteen), eli sikäli liikunnan vähyys ei ole ongelma. Ongelmaksi nouseekin lähinnä se, että koska liikun niin surkean vähän, olen jatkuvasti väsynyt ja hengästyn jo yhden porrasvälin kipuamalla, mikä taas alkaa masentaa ja vituttaa. Ja jatkuvasti vittuuntunut äiti tuskin on tyypille hyväksi. :/

Toinen syyllisyydenpistoksia aiheuttava asia on ruokavalio. Tai lähinnä sen yksipuolisuus ja herkkupainotteisuus. Karkin, suolakeksien ja suklaan mussutus alkaa pikkuhiljaa karata lapasesta: tänäänkin korvasin lounaan suolakeksipaketilla ja pillimehulla, ja nyt illalla luennon jälkeen taapersin kauppaan ostamaan niinkin terveellisen iltaevään kuin lihapiirakoita ja nakkeja. Koulun kahviosta tarttuu luentotauoilla ihan liian helposti iltapäiväteen kaveriksi suklaapatukka tai pieni mässypussi, vaikka tarjolla olisi myös täytettyjä sämpylöitä, jugurtteja ja hedelmiä (joista ainakin sämpylät ovat usein selvästi ylihinnoiteltuja: suklaapatukka vaan valitettavasti tulee halvemmaksi). Viikonloppuisin sentään tulee kokattua jotain ihan oikeata ruokaa, koska pitää ruokkia myös Mies, mutta pelkästään itselle kokkaaminen viikolla tuntuu liian aikaavievältä. Kaiken lisäksi mä olen melkolailla käsi keittiössä: osaan kokata vaikka silmät ummessa ne muutamat tutut ruokalajit, mutta harvemmin keksin oikeasti mitään uutta ja jännää sapuskaa, saatikka että jaksaisin etsiä reseptejä ja häärätä keittiössä tuntitolkulla. Ja kuitenkin sit kyrsii, kun kolmatta viikonloppua putkeen arpoo makaronilaatikon ja nakkikeiton välillä, vaikka mieli tekisi jotain vähän eksoottisempaa.


Jonkinlainen ryhtiliike olis selvästi paikallaan. Jos vaikka haastais itsensä siihen, ettei loppukuussa osta enää mitään mässyjä ja herkkuja, vaan opettelisi tekemään vaikka eväsleipiä mukaan kouluun. Samaten liikunnassa vois pistää tavoitteeksi raahautua edes kerran viikossa sinne ryhmätunneille. Jos ei muulloin ehdi, niin sunnuntaisin keskellä päivää on ainakin joku zumbatunti.

Hormonihirviöys iskee?

Jossain vaiheessa kuvittelin, etten ole raskauden myötä mitenkään erityisemmin herkistynyt tai tullut aiempaa tuittupäisemmäksi. Kuvittelin väärin: kyllä ne hormonit täälläkin tuntuu jylläävän. Annetaanpa pari valaisevaa esimerkkiä.

Olin jo aiemmin bongannut Kodin Ykkösen mainoslehdestä tarjouksessa olevan pokkaridigikameran, ja eilen sain houkuteltua Miehen ostosreissulle kameraa metsästämään. Samalla vauhdilla heitettiin kieppi Polarn O Pyretin kautta, koska pikkulinnut lauloivat PoPin äitiysmalliston olevan -30 % alennuksessa vain sen nimenomaisen päivän ajan, ja sainkin peräsimelleni just eikä melkein istuvat, siistit tummat äippäfarkut alle viidelläkympillä. Wuhuu, tässä vaiheessa vielä hyvä fiilis.

Sitten. Kodin Ykkösessä suunnattiin heti ensimmäisenä elektroniikkaosastolle ja kameroita katselemaan. Pyörittelin tarjousmallia käsissäni pitkään, kunnes Mies hoksasi, että hei hetkinen, oisko tuo toinen malli kuitenkin vähän parempi (ja halvempi - sisäinen Sulo Vilen heräsi heti!). Samalla siinä sitten, kun venkslattiin mallikameroiden kanssa, yritettiin saada näköyhteys myyjään, että voitaisiin kysellä hieman lisää ja saada tietenkin se kamera haltuumme - nehän on tietenkin aina lukollisessa kaapissa siinä mallikappaleiden luona.

Noh. Puoli tuntia (30 min!) myöhemmin oltiin huidottu kaikille kahdelle myyjälle, jotka osastolla naamaansa näyttivät ja saman tien katosivat kuin pieru Saharaan tai lyöttäytyivät jonkun muun asiakkaan palvelijoiksi, mä olin kiltisti toisen asiakkaan kanssa jonottanut osaston infotiskillä ja yrittänyt olla kärsivällinen. Siinä vaiheessa ei ollut enää kovin hyvä fiilis. Suoraan suomeksi sanottuna vitutti ja teki mieli käydä hakkaamassa joku näytteillä ollut kallis Apple-laite tuusan nuuskaksi, että olisin saanut edes jonkinlaista huomiota ja ASIAKASPALVELUA. (Myymälävartijakin olisi kelvannut.) Siinä vaiheessa, kun Mies hoksasi mun alahuulen alkavan väpättää, se nappasi mut kainaloonsa ja kiidätti pois elektroniikkaosastolta, että sain purettua kiukkuni ja harmini ja vähän koottua itseäni.

Poistuttiin sitten liikkeestä ilman kameraa tai asiakaspalvelua, mutta sitä ennen kävin jättämässä tulikivenkatkuista palautetta paikan palvelun tasosta ja henkilökunnan vähyydestä - raukkamaisen anonyymisti palautelomakkeella, tietenkin. Miehellä oli tässä vaiheessa sen verran pelisilmää, että se tarjosi mulle viereisessä Hesessä pehmiksen ja ehdotti varovaisesti, josko käytäisiin kuitenkin vielä toisessa liikkeessä katsomassa sitä kameraa. Käytiinhän me, ja sain kamerani, tosin vähän kalliimmalla kuin mitä olisin saanut sieltä perkeleen Kodin Ykkösestä.

Tänään hain postista sen H&M:n paketin, joka oli tullut harvinaisen nopsalla toimituksella. Ryhdyin sitten sovittelemaan tilaamiani vaatteita ja tempaisin ensimmäisenä tilaamani harmaat housut jalkaan. Ja kuinka ollakaan: ne netissä niin pehmeiltä ja mukavilta näyttäneet housut olikin ihan JÄRKYTTÄVÄT. Kangas ei joustanut yhtään, netin kuvassa suorilta näyttäneet lahkeet olikin reilusti kapenevat ja vyötärö-lantioseudulta housut ei istuneet yhtään mun perseelle. Suoraan sanottuna mä näytin vyötäröstä alaspäin harmaalta porkkanalta. Ylhäältä helevetin leveä ja pussittava malli, joka kapeni nilkkoihin. Itkuhan siinä pääsi ja housut lensi saman tien nurkkaan. Onneksi mun tilaamat paidat ei olleet yhtä suuria pettymyksiä, vaan tuntuivat nyt jo hyviltä päällä ja istuvat varmasti myös sitten, kunhan etureppu ulkonee nykyisestä.

Äiti joskus vitsillä heitti olevansa tasainen luonne - aina yhtä vihainen. Alkaapa kuulostaa kumman tutulta...

Noh, tämä aamu sentään oli hyvä: pääsin pitkästä aikaa kampaajalle, eikä mun tukka enää näytä haalistuneen ruskealta takkupesäkkeeltä. Tosin nyt se haisee vahvasti metsälle ja ruoholle, mikä on oikeastaan se ainut haittapuoli hiusten kasvivärjäyksessä, mutta onneksi siitäkin hajusta pääsee eroon muutamalla pesulla.

Neuvolassa, osa 2

Toinen neuvolakäynti oli tänään, vihdoin ja viimein. Alkoikin jo tuntua, että meitin odotus on unohtunut kokonaan terveysviranomaisilta, kun ekan ja tokan neuvolakäynnin välillä oli huikeat 9 viikkoa (rv 9 --> rv 18).

Tämä reissu neuvolaan oli vähän pikainen, kun ei tehty varsinaisesti mitään sen suurempia tutkimuksia. Verenpaine ja hemppa oli hieman laskeneet edelliskäynnistä, mutta kummatkin oli silti ihan kohdallaan, enkä joudu esim. lisärautakuurille (hurraa!). Neuvolan vaaka näytti edelliskäyntiin verrattuna +2kg, ja sf-mittakin otettiin nyt ensimmäistä kertaa, kun terkan mukaan maha oli niin sopivasti esiin pullahtanut (mitaksi saatiin 15cm, hieman keskikäyrän yläpuolella tässä vaiheessa). Tyypin liikehdintää kuunneltiin dopplerilla, ja piiiiiitkän metsästyksen jälkeen terkka saikin ahdistettua tyypin johonkin nurkkaan sopivasti paikalleen, että saatiin syke kunnolla kuuluviin (lukemat 154). Terkka arveli tyypin olevan vilkasliikkeistä sorttia ja epäili mun alkavan hyvinkin pian tuntea tyypin liikkeet selkeämmin. Miestä jäi harmittamaan, kun aika ei riittänyt ultraamiseen (tai ehkä olisi riittänytkin, mutta ilmeisesti terkkari ei katsonut siihen olevan tarvetta?), mutta pianhan me päästään rakenneultraan morjestamaan tyyppiä.

Seuraava neuvola-aika venähti taas sitten turhan pitkälle eli vasta marraskuulle rv:lle 23, kun meinasi olla hankalaa löytää aikaa, joka sopisi paitsi mulle ja terkkarille, myös Miehelle. Toisaalta on kuitenkin hyvä, että Mies pääsee mukaan, koska seuraavalla käynnillä käydään käsiksi Kelan papereihin, ja niiden tulkitsemiseen ei aina yksi silmäpari riitä. :P Saatiin terkalta mukaan vaihteeksi pari esitettä liittyen Kelan palveluihin ja ruokavalioon, ja mut terkka komensi ostamaan lisäkalkkia, kun vaihdoin vitamiinimerkkiä sellaisiin pillereihin, joissa lisäkalsiumia ei ole. Laktoosivammaisena kun ei tule nautittua niin tolkuttomasti maitotuotteita, että saisin ruokavaliosta riittävästi kalkkia.

Koko päivän on ollut riesana ihmeellinen päänsärky, joka alkoi jo aamun luennolla. Raivostuttava olotila, etenkin kun olisi pitänyt käyttää useampi tunti tenttiinlukuun enkä sitten jaksanut keskittyä 50 sivua pidemmälle. Huomenna uusi yritys. Pikku pakko: tenttikirjan laina-aika päättyy huomenna klo 17. :P

Kun alastikaan ei voi olla...

Rikotaan kaavaa ja blogataan vasta tiistaina, vau. Tosin eilisen päivän vietin suurelta osin autoillen Tampereelle ja takaisin, kun kävin moikkaamassa entistä opiskelukaveria JA nauttimassa Josh Grobanin konsertista. Ei voi olla huono keikka, jos tulee tippa linssiin jo illan toisen kappaleen aikana. <3 Lisäksi olin yhden kappaleen aikana tuntevinani, että tyyppi olisi kunnolla liikahtanut tuossa jossain navan seutuvilla. Vaikuttaisi siltä, että tyypillä on yhtä loistava musiikkimaku kun mulla. :D

Vauvan varustelu etenee: sain Tampereen-kaverilta pienen läjän 50-60-senttisiä vaatteita, joita ihasteltiin Miehen kanssa Salkkareiden lomassa. Olen edelleen äimänä siitä, miten helekatin PIENIÄ 50-senttiset bodyt voi olla. Ihan kuin nukenvaatteita. Oon varmaan ihan helisemässä sitten, kun tyyppi syntyy, kun pelkään koko ajan rikkovani sen. :/ Samaiselta kaverilta saadaan myöhemmin loppuvuodesta auton turvaistuin joko lainaan tai edullisella hinnalla omaksi, heidän 1-vuotiaansa kun on kasvanut jo kyseisestä turvaistuimesta ulos ja siirtynyt seuraavaan kokoluokkaan.

Sain tänään myös vihdoin ja viimein valokuvat edullisesti tarjolla olevista lapsen huonekaluista. Mun opettaja (!) AMK:lta sanoi heti kuullessaan mun olevan raskaana, että heiltä saisi halvalla ainakin pinnasängyn ja hoitotason sekä mahdollisesti muutakin isompaa. Valokuvien perusteella tarjolla on pinnasänky, lipasto/hoitotasoyhdistelmä sekä säilytysarkku, kaikki IKEA-laatua (mutta siitäkin huolimatta kuulemma kestäviä ja hyväkuntoisia!) ja hauskannäköistä keskitummaa puuta. Pitää loppuviikosta hieroa open kanssa kauppoja ja sopia kalusteiden noudosta sun muusta. Mies esitti kainon toiveen, josko voisin pyytää opettajaa säilömään kalusteita meidän muuttoon asti, mutta opettajan puheiden perusteella hänen siippansa alkaa olla sen verran kypsä olkkarin nurkassa lojuviin turhiin huonekaluihin, että saatetaan joutua ottamaan varusteet huostaan jo aiemmin. :P

Omaakin vaatekaappia on tänään rukattu mahaystävällisempään suuntaan. Viikonloppuna mulla on tiedossa isohko työkeikka, johon pitää pukeutua edustavasti, ja koska mun vanhat työhousut ei yksinkertaisesti enää mene jalkaan ilman supervirityksiä, oli pakko hiippailla H&M:lle metsästämään tällaiset:





Lisäksi sovitin hömppämaukassa kahdet farkut ja yhden hameen, mutta pihinä ihmisenä ostin kuitenkin vain nuo mustat pöksyt, koska niille oli oikeasti tarve. Polarn O Pyretissä sen sijaan sorruin heräteostoksena hankkimaan luonnonvalkoisen ohuehkon kietaisutrikoopaidan (-50% alennuksella raaskii PoPissakin shoppailla) ja sovitin myös muutamia farkkuja (melkein 70 euroa kipale, tsiisus!). Jospa seuraavasta palkasta sitten raaskisin pistää osan niihin äitiysfarkkuihin...

Kotona shoppailu jatkui hooämmän nettikaupassa, josta pistin tilaukseen kolme erilaista äitiyspaitaa ja yhdet harmaat housut:











Jospa näillä pääsisi mahailun kanssa alkuun. Toiveena olisi, että selviäisin raskausajan loppuun asti ilman sen suurempia vaateinvestointeja, mutta vielä joudun panostamaan ainakin niihin farkkuihin sekä johonkin juhlavampaan kolttuun kaverin häitä varten. Imetysliivit ja muut onkin sitten asia erikseen: niitä taidan pohtiakin vasta sitten loppuraskaudesta. :P

Huomenna neuvolaan, rakenneultraan vielä kolme viikkoa. Puoliväli häämöttää jo!

(Kuvat lainattu osoitteesta http://www.hm.com.)