Aina ei ihan jaksais

Terveisiä opinnäytetyöhelvetistä. Pari viime viikkoa allekirjoittanut on viettänyt tiiviisti koululla kirjoittaen, kiroillen, viilaten ja leikkien leikkaa-liimaa-askartele-graafikkoa olemattomilla kuvankäsittelytaidoilla varustettuna. (In case you wondered, verkossa olevan kyselylomakkeen kopioiminen Wordiin muotoiluineen ei ollut ihan pala kakkua...) Nyt on kuitenkin kirjoittamisessa tauko ja opparin tekeminen siirtynyt kenttätyöhön. Tämän viikon olen viettänyt rakennustarvikekirpputorilla haastattelemassa ihmisiä, ja ensi viikko vierähtää vastaavissa duuneissa ihan vaan tavallisella kirpputorilla. Turhauttavaa hommaa yrittää saada 50 ja risat -ikäisiä ukkoja vastaamaan sellaisiin kysymyksiin kuin "koen olevani vihreä kuluttaja" tai "kirpputoreilla asiointi on osa elämäntapaani", vaikka täkynä onkin käytetty lahjakorttiarvontaa. Argh. Olettaisin, että ensi viikolla vastauksia ei tarvitse ihan näin nihkeästi kiskoa asiakkailta. Ellei kirpputoriasiakkaat ole nykyään enimmäkseen vanhoja mummoja, jotka "eivät ymmärrä kysymyksiä enkä oikeastaan just nyt kerkii vastailla, kiitosta vaan".

Pimu ja Mies on saaneet tuta nahoissaan meikäläisen turhautumiset ja stressitason, ja paskamutsi-tason suorituksia on nähty lähes päivittäin. Vaikka eihän se ole ipanan vika (saatikka Miehen), että samalla kun äiti stressaa ja nukkuu huonosti, ipana starttailee uhmaikää ja testaa jatkuvasti, missä menee mikäkin raja. Pimu on alkanut myös venkoilla nukkumaanmenon kanssa, nukkuu yöt levottomasti pinniksessä pyörien ja päättää joka toinen aamu, että kello 5:50 on just hyvä heräämisaika. Niin, ja bonuksena likka piti keskiviikkona hakea kotiin hoidosta kesken päivän, koska sille nousi mystisesti kuume. Joka kesti tasan yhden päivän: eilen tytär sinkoili jo pitkin kotia niin kuin ei mitään. Yritin tsekata hammasosaston, josko sieltä olisi löytynyt kuumeen aiheuttaja, mutta uusista leegoista ei ole näköhavaintoa.

Onneksi lapsi osaa vielä ilahduttaakin, ja mä povaan sille uraa stand up -koomikkona. Viime aikojen lempihokemia on ollut "pippelii, pippeliiii, kukkuu, shhh!". (Eli, luonnollisestikin, "Petteri nukkuu, hys!". Pph:n mies tekee vuorotyötä ja nukkuu päiväunia.) Alapääosastoa jatkaa yökkärille lanseerattu nimitys "kikkeli". Näitä kun hokee iltapuuron äärellä, on ainakin äidin pokan pettäminen taattu. Fyysinen komiikka toimii myös: Pimu levittää kirjoja lattialle sikin sokin, kävelee sitten kirjalta kirjalle ja reunimmaiselta syvän kyykyn kautta "pyppää" eli hyppää matolle, tietenkin itselleen kikattaen ja aplodeja antaen. Tasajalkaa vieläpä, ja joskus kolmen loikan sarjoissa.

Ensi viikolla on päivähoidon syysloma, mutta ilmoitin silti Pimun varahoitopaikkaan likan olevan hoidossa ma-ke. Ei muuten pysty mitenkään repeämään opparitutkimuksen pariin, kun Mieskin on aamuvuorossa koko viikon. Ärsyttää ja harmittaa venkslata aikatauluja näin paljon yhden hiivatin opinnäytetyön takia, mutta onneksi koko homma on jouluun mennessä ohi. Tai ainakin tammikuuhun mennessä.

Lääkärineuvolakuulumiset

Tänään lauantaina pärähtää Pimun mittariin 1,5 vuotta (kääk, joko?!), joten viikolla oli aika käydä taas neuvolassa kuulemassa elämän suuria totuuksia. Tällä kertaa kera lääkärin.

Strategiset mitat ipanalla oli ihan oman käyrän mukaiset 82 cm ja 10,7 kg. Pitkä hoikkeliini edelleen. Päänupin ympärystä terkkari ei ensin meinannut mitata ("kun ei se nyt tässä vaiheessa ole enää niin tarkkaa", what?), mutta totesi kumminkin pipokoon olevan 48 cm. Lääkäri puolestaan totesi sydämen, keuhkojen, korvien, silmien ja ihon olevan "ihan ok, ihan normaalit", kyseli perusfaktat syömisestä, nukkumisesta ja puheen kehityksestä. Ruokailuista kysyttäessä mainitsin, että lehmänmaito ei uppoa kirveelläkään, jolloin lääkäri ihmetteli silmät pyöreänä, että "mitä hän sitten oikein juo päivähoidossa?". No daa, vettä. Imetyksestä ei sentään naputtanut, vaikka henkisesti olinkin valmistautunut sokerivesipuheisiin ja taaperoimetyksen äänekkääseen puolusteluun.

Neuvolakäynnillä lääkärin kysyessä puheenkehityksestä heitettiin Miehen kanssa ilmaan arvio, että likan sanavaraston koko on "ehkä kymmenkunta". Alettiin kuitenkin heti neuvolasta lähdön jälkeen epäillä, josko arvio meni kuitenkin alakanttiin ja pistettiin laskenta pystyyn. Kaupan kautta heitetyn kotimatkan aikana laskuri pääsi yli kolmeenkymmeneen sanaan tai jotakin tiettyä asiaa tarkoittavaan äännähdykseen, plus peruspärinät ja lintujen vaakkumismatkimiset. Hämmentävää, miten nopeasti Pimun sanavarasto on karttunut tässä kesän ja alkusyksyn mittaan, ja hoitotädin mukaan koko ajan tulee uusia yrityksiä toistaa sanoja perässä. Jouluun mennessä ollaan varmaan jo viidessäkymmenessä sanassa. :O Pitäisikin joku päivä ottaa kynä ja paperia hollille ja kirjata tähänastinen taapero-suomi-sanasto talteen, muistoksi vauvakirjan väliin.

Unesta sen verran, että Gordon-unikoulun kierros kaksi on menossa päivässä 7/10, ja hyvin menee. Viime yönäkin eka unipätkä oli klo 20:40-02:30, ja silloinkin likka heräsi vain vähän piereskelemään ja jutustelemaan Einari-pupulle. Seuraava herätys koitti viiden, puolen kuuden pintaan, ja sitten piti jo ottaa tissi kehiin, kun silittely ja lauleskelu ei ihan meinannut tepsiä. Sivuvaunupinnikseenkin siirto onnistuu melkein joka kerta, oli Pimu unessa tai puolihorteessa. Ehkä tämä tästä taas hetkeksi helpottaa - kunnes ne viimeisetkin poskihampaat alkavat tunkea ikeniin...

Iltapäivä vierähtää vaihteeksi urheiluleskenä: Mies lähtee juoksemaan puolimaratonia, ja me parkkeerataan Pimun kanssa reitin varrella sijaitsevaan leikkipuistoon.

Ikiopiskelijan ahdistus

Ipana on nyt neljättä viikkoa päivähoidossa, ja edelleen eletään kuherruskuukautta. Pph:n kanssa kemiat pelaa sekä äidillä että tyttärellä, mitä nyt armas jälkikasvuni on osoittanut ajoittain mieltään myös hoitajalle. Tytär ei kuulemma arvosta sitä, että hoitaja pyytää olemaan kiljumatta päiväunille mennessä, ettei muiden unet häiriinny. Lisäksi Pimu on ollut vähän näreissään siitä, ettei enää olekaan ryhmän vauva ja joutuu jakamaan juniori-statuksensa toisen ikätoverin kanssa. Eivätköhän nuo ajan mittaan opi talon tavoille.

Pimu joko tekee taas vaihteeksi hampaita tai reagoi uuteen arkeen öisin, koska tissi suussa nukkuminen alkaa tulla jälleen tavaksi. Katselen menoa vielä viikonlopun yli, ja jos ei helpota, niin Gordon taas kehiin ja unikoulu pystyyn. Hampaita ei onneksi enää puutu kuin takimmaiset poskihampaat x4 sekä toinen alakulmahammas.

Pimun kuulumiset onkin aika lailla siinä. Omat kuulumiset puolestaan on aika lailla opintopainotteisia. Oppari on edennyt aika hyvään pisteeseen teorian puolesta, ja odottelen parhaillani neljättä (...) päivää ohjaajan kommentteja aikaansaannoksesta. Seuraava etappi olisikin sitten kenttätutkimuksen teko, mikä hirvittää jo pelkästään siksi, että pitäisi pystyä viettämään tuntitolkulla aikaa toimeksiantajan tiloissa ja haastatella ihmisiä. Kurkkua kuivaa jo ajatuskin, kraah.

Menneet opinnotkin palasivat kesällä kummittelemaan, kun heinäkuussa posti toi kirjeen yliopistolta. Koska en ole kerryttänyt opintoja yliopistolle kolmeen vuoteen (syystä nimeltä AMK-tutkinto), mut on heitetty passiivirekisteriin ja poistettu opiskelijalistoilta toistaiseksi. Mustalta listalta poispääsy edellyttäisi multa seuraavana peliliikkeenä opintosuunnitelman laatimista ja pyhää lupausta siitä, että suoritan opinnot loppuun enkä enää jää lusmuamaan yo:n kirjoille. Laitoinkin pääaineeni opintosihteerille "apua apua, mitä multa puuttuu" -mailin ja sain ystävällisesti tiedon, että "maisteriseminaarin ja gradun kun väsäät, niin se ois siinä".

"Tahdon asiassakin" todettiin aikanaan jotenkin niin, että gradu on tavalliselle ihmiselle ihan piece of cake. Kässärin kirjoittajat ei tainneet ottaa huomioon sitä, että jos pääaine on vieras kieli, se hiivatin gradukin kirjoitetaan sillä samaisella kielellä. Tässä tapauksessa ranskaksi. Mon dieu. Enhän mä varmaan enää osaa koko kieltäkään muutaman vuoden tauon ja yhden raskaus-/imetysdementian jäljiltä.

Vaan ei auta, pakkohan se maisterintutkinto olisi saada aikaiseksi. Tai no, ei mua sentään kukaan aseella uhaten pakota sitä gradua kirjoittamaan. Lähinnä luulen, että mua itseäni jäisi ikuisesti korpeamaan se, että kaikkien niiden vuosien jälkeen mulle jäisi yo:lta käteen vain turhanpäiväinen kandintutkinto ja läjä sekalaisia opintoja, joilla ei tee työelämässä mitään. Eipä sillä, että se maisterintutkintokaan mitään autuutta ja supermahtavaa työpaikkaa toisi, mutta olisi edes jotain kättä pidempää. Eli pitänee pistää mylly pyörimään ja ottaa yliopistolle yhteyttä lähipäivinä. Kääk.

Sitä odotellessa välipalaa nassuun ja hakemaan ipanaa hoidosta. Pysyy elämän realiteetit mielessä, kun korkealentoisten opintosuunnitelmien sijaan juoksee uhmaavan taaperon perässä pitkin leikkipuistoja.

Päivä hoidossa

Eka viikko Pimun päivähoitoa takana, ja päällimmäinen tunne on helpotus ja hyvä mieli: olihan se henkisesti rankkaa, mutta enemmänkin äidille kuin lapselle. Ipana nimittäin on kuulemma hoitajan luona ja muiden lasten seassa kuin kala vedessä. Liekö lapsen temperamentista kiinni vai pehmeästä laskusta, sillä koko alkuviikko käytettiin tutustumiseen ja mentiin rauhallista tahtia. Maanantaina ja tiistaina oltiin Pimun kanssa mukana vain aamupäivän ulkoiluilla, keskiviikkona jätettiin Pimu aamupäiväksi ja lounasajaksi hoitajan luo (sadekeli, joten eivät ulkoilleet) ja haettiin likka kotiin nukkumaan päiväunet. Eilen ja tänään Pimu olikin sitten jo ns. täydet päivät, eli klo 9-15 hoidossa ihan keskenänsä, vaikka mä kyttäsinkin koko ajan puhelinta pelko perssiissä, että kohta tulee tieto hysteerisesti ikäväänsä (ja tissin perään...) itkevästä lapsesta.

Tänään lasta hakiessa varmistin hoitajalta, että onhan tää apina sama, jonka isänsä aamulla sinne vei. Pimu oli säntäillyt pph:n omien muksujen sylistä syliin ja istunut kirjaa lukemassa, veikeillyt pph:n isoimmalle tyttärelle urakalla, syönyt jättiannoksen ruokaa ja nukahtanut päiväunille ihan pelkällä päänsilittelyllä ja jutustelulla. Mokoma oli myös osannut kertoa hoitajalle, että nyt olis kakka vaipassa, tarttis päästä vessaan (ei toki verbaalisesti, vaan oli hakannut persustaan ja ravannut vessan ovelle postaamaan). Siis oikeasti. Ja kotioloissa tää samainen ipana ähertää sonnat vaippaan salaa ja juoksee sitten karkuun jos yrittää viedä pesulle, närppii ruokaa ja päiväunille nukahtaa vain nisä suussa. Varsinainen Jekyll ja Hyde.

Mitäpä minä ja Mies puolestaan ollaan tehty kaikella tällä vapaa-ajalla, jonka päivähoito meille mahdollistaa? Noh, Mies on ottanut omaa aikaa ruhtinaallisesti pyörälenkeillä ja pleikkaria pelaamalla (örkkiräiskintäpelejäkin voi vihdoin pelata kun Pimu ei ole paikalla!), ja mä olen kahtena päivänä parkkeerannut itseni koulun kirjastoon opparia väsäämään. Sain eilen ja tänään varmaan yhteensä enemmän tekstiä aikaiseksi kuin koko viime kuussa.

Miehellä on lomaa vielä ensi viikko, joten ehditään varmaan tottua vielä liian hyvälle, kun ei ole kiirettä eikä stressiä siitä, kumpi vie ja hakee Pimun hoidosta ja ehtiikö lapsi viettää isänsä kanssa aikaa arkena ollenkaan. Syksyn edetessä tilanne voi kyllä muuttua aika reilustikin, kunhan mun harjoittelukuviot vakiintuu ja Miehen vuorotyö alkaa taas rullata. Ja se kuuluisa takapakkikin kuulemma iskee monesti muutaman viikon sisällä päivähoidon aloituksesta, kun uutuudenviehätys karisee ja Pimu tajuaa, että "ei hitto, tätä tää nyt sit OIKEESTI on". Sitä odotellessa taidan kuitenkin henkäistä syvään, nauttia kuuden tunnin vapaudestani keskellä päivää ja oikeasti keskittyä välillä johonkin muuhun kuin vaipparalliin ja kodinhoitoon.

Hyinen heinäkuu

Kyllä on säiden valtiaalla huumorintaju kieroutunutta, kun keskellä heinäkuuta saa istua hiekkalaatikolla hanskat kädessä tuulitakissa ja katsoa, kun vähintään tuplasti lämpimämmin puettu taapero mättää hiekkaa uudelle, valkopohjaiselle fleecetakilleen. (Popin haamufleece ON hauska ja söpö tuon naperon päällä, mutta se käytännöllisyys taisi jäädä unholaan sillä verkkokauppareissulla...) Viime viikolla olisi ollut itselläkin pipolle tarvetta, kun kylmän pohjoistuulen raatelemana rämmittiin nelisen kilometriä pyörällä muskariin ja puistoilemaan.

Miehen kesäloma alkaa ensi viikolla, ja uhkaili mokoma, että kyllä hänen lomalla sitten on hyvät kelit. Ikuisena realistina meinasin silti pakata lomareissulaukkuun tenavalle ja itselleni syysvermeet, ettei tarvitse mummolassa nököttää sisällä koko viikkoa sopivan varustuksen puuttuessa. Mies viettää luultavasti ensimmäisen lomaviikkonsa fillarin selässä, mulla taas on missiona kierrellä vanhaa kotikaupunkia, koluta vihoviimeiset alemyynnit ja välillä näpertää opparin parissa. Yritin myös myydä Miehelle ideaa lapsivapaasta leffareissusta, mutta elokuvatarjonta kotikylässä näyttää vähän kehnolta, siellä kun ei (vielä) ole Finkkaria miljoonine vaihtoehtoineen. Suomen suurin hiekkalinna sen sijaan on, sinne pitää parin vuoden tauon jälkeen päästä katselemaan. Pimukin saattaa viihtyä, ainakin pari kesää sitten serkkulikkansa taapersi pää kolmantena jalkana pitkin hiekkalinnaa ja leikkimökkikylää.

Lomareissujen päätteeksi arki pärähtää päälle sitten tosissaan. Näillä näkymin palataan kotiin vasta elokuun toisella viikolla, jolloin meille (tai no, luultavasti lähinnä mulle) jää vain pari päivää aikaa hoitaa kuntoon Pimun päivähoitosopimukset, tuloselvityslomakkeet, varmistaa varustelun riittävyys päivähoitopaikkaan (lähinnä kestovaippojen vienti-tuonti-säilytyskuvio) ja viettää lapsen kanssa laatuaikaa ennen päivähoidon alkua kuun puolessa välissä.

Yövieroituksen kierros kaksi on tällä hetkellä tyssännyt hampaiden tuloon ja levottomaan uneen. En vielä tiedä, yritänkö jatkaa vieroitusta tämän viikon ajan vai sinnittelenkö lomareissujen jälkeiseen aikaan, ettei tyypin pasmat mene sekaisin niin kuin edellisellä mummolareissulla. Eikä niitä varsinaisia yöimetyksiä tällä hetkellä ole kuin kaksi tai kolme, mikä on huomattava parannus aiempaan tississä-kiinni-koko-yö-roikkumiseen. Vaikeeta on.

Nyt äkkiä Huippumalleja ruutuun ennen kuin napero herää päikkäreiltä.

Jänisbongarit ja näkymä takapihalle. Etsi kuvasta pupu.

Unikoulun aftermath

Viime postauksessa mainittu Gordonin unikoulu on nyt lusittu, ja itse kukin on edelleen järjissään, joskin väsyneitä. Kolmena ensimmäisenä yönä Pimu sai vielä herätessään tissiä, mutta ei enää saanut nukahtaa rinnalle, vaan mä hyräilin ja silittelin lapsosen uneen lyhyen imetyksen jälkeen. Kolme seuraavaa yötä mentiin "saa sylitellä muttei imettää" -taktiikalla, ja siinä vaiheessa alkoi tehdä jo tiukkaa, kun isimiehen syli ei ollut kelvata ja mun sohvallanukkumishaaveet kariutuivat huutavan taaperon eroahdistukseen. Niistä öistä selvittiin kuitenkin miten kuten, ja loput unikoulun neljä yötä Pimu sai herätessään silityksiä ja hyräilyä, muttei enää syliä (paitsi yhtenä yönä taisi olla pakkorako nousta ylös, kun vaippa falskasi sänkyyn ja piti ryhtyä siivoushommiin...). Kaiken kaikkiaan homma meni siis yllättävän hyvin. Pimu nöyrtyi kohtaloonsa aika pian, eikä heräillyt öisin - käytännössä siis klo 23-06 välisenä aikana - kuin kerran tai kaksi inisemään tai urputtamaan.

Päiväsajan käytökseen unikoulu on vaikuttanut yllättävän paljon. Pimu on kinunnut enemmän syliin päivisin ja söisi tissiäkin useammin, ja olenkin yrittänyt muistaa tarjota rintaa riittävän usein, ettei sylivaje heijastu yöuniin. Toisaalta rasittaa, kun päiväsaikaan pitäisi saada tehtyä kotitöitäkin ja milloin mitäkin, ja taapero roikkuu lahkeessa ja urputtaa, kun äiti ei koko ajan hali ja leiki körö körö kirkkoa, mutta ehkä tämä tästä. Päiväunet ovat aiempaa pätkittäisempiä ja välillä jäävät lyhyiksi eli alle tuntiin, kun tissi ei ole vieressä/suussa nukkuessa, eli ainakin toistaiseksi mun opparia päiväuniaikaan -operaatio on totaalisen jäissä. Jos makuuhuoneessa saa rampata vartin välein tainnuttamassa naperoa uudestaan uneen tissin avulla, on ihan turha kuvitellakaan, että joku opparin kirjoittaminen onnistuisi kun keskittyminen herpaantuu jatkuvasti. Pyykkien ripustamisen ehtii just ja just tehdä.

Mutta niin. Unikoulusta siis selvittiin, ja alkuviikko meni vielä ihan kivasti. Kunnes sitten tuli se kuuluisa takapakki.

Tultiin eilen mummolaan viikonlopuksi, ja täällä on kotiin verrattuna tolkuttoman kuuma, joten makkarissakin hiki vaan virtaa eikä läpiveto auta. Pimu oli illalla ihan ylikierroksilla nukuttuaan reilun kolmen tunnin automatkalla huikeat 15 minuuttia päiväunia, kohkasi menemään hiki päässä pitkin mummolaa ja pikavisiitillä ollut kummisetäkin pisti vähän pasmoja sekaisin. Illalla ja yöllä tyttö olikin sitten varsinainen tissiapina: alkuyöstä varttitunti taisi olla pisin aika, jonka napero suostui nukkumaan ilman rintaa suussa. Kun sitten klo 23 aikoihin päätin, että ei enää, nyt nukutaan ilman tissiä, niin muksuhan veti sellaiset perse-erkkiraivarit, että lopulta valvottiin porukalla reilu tunti tyynnytellen huutavaa taaperoa, vettä juottaen, Buranaa annostellen ja lopulta antaen tissitakiaiselle periksi. Siinä yöllä sitten kiroillessa ja kiukkukyyneliä nieleskellessä hoksasin, että niin, se MPR-rokotehan saatiin maanantaina, sehän se vissiin kiusaa kaiken hampaidenteon ja hikoilun ohella. Paskamutsi-fiilis taattu jälleen kerran!

Varsinaista hermolomaa tämäkään mummolavierailu siis tuskin on, mutta sentään Pimu viihtyy leikkimässä vähän paremmin, kun ympärillä on enemmän väkeä ja uusia leluja. Ja anoppi vähän mulkoilee mua alta kulmain, kun kiroilen avoimesti Pimun kuullen sen huonoja unenlahjoja ja äyskin väsymystäni. Jippii.

Vielä lopuksi lyhyesti neuvolaspeksit: pituus 79 cm (!!!) ja paino 10,2 kg, touhukas taapero, neuvolatäti tyytyväinen yövieroituksesta, moitteet tuli siitä, ettei lehmänmaitoa ole juotettu vieläkään (no kun en koskaan muista ja saa se kuitenkin jugurttia ja juustoa ja ruoassa lehmistä...). Seuraavan kerran lääkärineuvola syyskuussa.

Juhannuksen viettoa

Miehen yövuorot varmistivat meidän perhekunnan osalta sen, että juhannukseksi oli turha suunnitella reissua mummolaan tai mihinkään muuallekaan. Näin ollen ollaan lökötelty juhannuksena ihan omissa nurkissa. Perusarkeen sentään vähän vaihtelua tuovat hyvät ilmat ja taloyhtiön pihagrilli, jolla kokkailla juhannusmurkinat. Mies tosin oli hätähousu ja onnistui eilen melkein polttamaan makkarat ja broilerivartaat, kun lykkäsi ruoat liian kuumien liekkien ylle. Tänään uusi yritys ja vähän enemmän kärsivällisyyttä peliin. ;)

Pimukin sai eilen maistaa grillissä kärvennettyä makkaraa ja mutusti sitä onnellisena pihamaalla tallustellen - äidin pastasalaatti sen sijaan lähinnä irvistytti, kenties suolakurkun takia. Noin muuten Pimun ruokahalu ja -valio alkavat olla kohdillaan: melkein kuukauden tauolla ollut iltapuuro on palannut kehiin ja uppoaa kuin häkä, ja muutenkin ruokaa menee hyviä määriä, siitäkin huolimatta, että yläleuassa puskee kipeästi kulmahammas nro 2 (kokonaisuudessaan hampaita kasassa 11/20, voiton puolella ollaan!).

Viime yönä oli ensimmäinen yö unikoulua. Päädyttiin Miehen kanssa kokeilemaan, josko Gordonin menetelmällä saataisiin Pimun öinen tississäroikkuminen loppumaan tai edes vähenemään. Tilanne alkoi olla nimittäin jo aika ahdistava, kun Pimu heräili jatkuvasti siihen, että nukahtaessa suussa ollut tissi olikin hivutettu pois eikä nukahtaminen ilman tissiä ollut onnistuakseen, ja mun niska-hartiaseutu alkoi olla ihan romuna jatkuvasta kylkiasennosta. Viime yönä Mies sitten nukkui sohvalla ja antoi mun ja Pimun vallata ison sängyn (tämä järjestely lähinnä siksi, että jos Pimu protestoisi koko yön, saisi edes toinen meistä unta ja jaksaisi päivällä ravata taaperon perässä).

Mä pelkäsin oikeasti pahinta mahdollista yötä: tissin perään karjuvaa taaperoa, unetonta yötä, hermojen menetystä, you name it. Todellisuus pääsi kuitenkin yllättämään. Pimu heräsi klo 23-06 välisenä aikana neljästi, sai hieman maitoa istuallaan ja nukahti sitten viereen melko nopeasti, kun silittelin ja hyräilin jotain tuutulaulua. Aika rohkaisevaa, sanoisin. Pari seuraavaa yötä mennään vielä näin, sitten Mies ottaa seuraaviksi kolmeksi yöksi kopin ja katsotaan, mikä ääni on kellossa kun tissit muuttaa sohvalle nukkumaan...

Niin, olihan tässä muutakin uutta kuin unikoulua: pottatreenailua takana parisen viikkoa. Pimu itse ei vielä ilmoita hädästään, mutta aina silloin tällöin vaipanvaihtoreissulla säästytään pissivaipalta, jos ollaan nopeita ja ehditään kiikuttaa likka potalle. Parit pökäleetkin on osuneet pottaan, mutta pääsääntöisesti Pimu vielä salakavalasti äkistelee nro kakkoset vaippaan. Yleensä just silloin, kun pitäis olla menossa johonkin.

Reilun viikon päästä neuvolaan hakemaan MPR ja tsekkaamaan strategiset mitat.

Kesähiljaisuus

Taas ollaan saman ongelman ääressä kuin viime vuonnakin: kesän koittaessa ohjatut aktiviteetit vähenee. Muskarin viimeiset tahdit hoilattiin jo kaksi viikkoa sitten, ja seuraavalla viikolla taaperokerhoiltiin viimeistä kertaa. Avoin pk on kuulemma vielä auki johonkin kesäkuun puoleen väliin asti - aamupäivisin, jolloin allekirjoittaneella on yleensä ihan muita intressejä kuin keskustaan karauttaminen känisevän taaperon kera.

Täytyy kyllä ihan ihmetellä, että mikä idea on pistää kesäksi kaikki mahdollinen tauolle. Vauvojen ja taaperoiden äideillä kun luulisi nimenomaan kesällä olevan aikaa tavata muita lapsiperheitä, hengata perhekahviloissa ja häärätä seurassa, mutta nähtävästi seuroissa ja yhdistyksissä ollaan sitä mieltä, että kesäloman kuuluu kestää sen kolme kuukautta ja piste.

Erityisesti mua harmittaa tänä kesänä tämä aktiviteettien kesähiljaisuus siksi, että Miehen kesäloma on poikkeuksellisesti vasta elokuussa, joten meillä oikeasti olisi Pimun kanssa tarvetta seuralle ja viihdykkeelle kesä-heinäkuun aikana. Tai no, Pimulla nyt ainakin, munhan pitäisi alkaa ahkerasti väsätä opparin teoriaosuutta, että pääsen heti elokuussa tekemään kenttätutkimusta, kun ohjaaja palaa lomilta kommentoimaan ja ohjaamaan työtä...

Mies siirrettiin taas tekemään kolmivuoroa ja oli tällä viikolla pitkästä aikaa yövuorossa. Piinaavin viikko ikinä. Aamupäivisin oli pakko viihdyttää naperoa tai raahata se hiekkalaatikolle tai kauppaan hakemaan yhtä kämäistä maitopurkkia, että Mies saa nukkua edes puolenpäivän tienoille. Kun Mies sitten heräsi, olikin jo Pimulla lounas nenän edessä ja päiväuniaika kolkuttamassa nurkan takana, ja Pimun nukuttua päikkärinsä lyhyissä pätkissä ja satunnaisiin aikoihin, Mies tunki tulpat korviin ja paineli taas nukkumaan. Bonuksena yläkerrassa tehdään remonttia, eli koko Pimun päikkäriajan sai pelätä, että koska se saatanan piikkaaminen taas alkaa ja herääkö vaippa-apina siihen meteliin. Vaunuissa kun ei lapsirakas enää nuku, kun on hyväkäs oppinut siihen, että vaunukyydissä ollaan pystyasennossa.

Ensi viikonloppuna sentään tulee vähän vaihtelua elämään, kun lähdetään Tampereelle koko porukalla ja ollaan kaveriperheen luona yötä. Mies polkee pyörää koko sunnuntain, mä suunnittelin meille tytöille kirppis- ja nähtävyyskierrosta kaverin ja tämän melkein kolmeveen kanssa. Sitä seuraavaksi viikonlopuksi puolestaan meinasin houkutella omaa äitiäni kylään.

Tällaista sillisalaattia meillä tällä hetkellä. Pitäisi kai yrittää taas vähän tihentää postaustahtia ja yrittää edes joskus saada näihin kirjoituksiin jotain punaista lankaa. (Tai ehkä säästän järjenkäytön opparille.)

Äitipäivää

Vuosi sitten äitienpäivä meni vähän ohi ja siinä sivussa, ristiäiset kun järjestettiin sopivasti äitienpäivän aattona, ja varsinaiseksi äitienpäiväjuhlinnaksi mulle riitti, että sain vähän jäätelöä ja mahdollisuuden käydä suihkussa. Kun talossa on parikuinen maitoa jatkuvasti tilaava imeväinen, yksinäinen hetki suihkussakin tuntuu luksukselta. ;)

Tänäkään vuonna ei suureellisiin juhlallisuuksiin ryhdytä. Ajattelin leipoa suklaamuffinseja, rymytä lapsosen kanssa hiekkalaatikolla sään salliessa, juoda paljon hyvää teetä ja katsoa jääkiekkoa ja/tai boksilta jotain sarjaa. Isimieheltä en ole tilannut mitään erityistä muistamista tai lahjusta äitiyden varjolla, joten luultavasti Miehen panos juhlapäivään on pois jaloista pysyttely (oli luvannut lähteä työkaverinsa kanssa pyörälenkille) ja lapsen kakkavaippojen vaihto. Äitienpäiväruusustakin piti huolen SDP:n paikallisyhdistys, joka jakoi lähikaupan pihassa kukkasia naispuolisille ohikulkijoille. Ja viimevuotiseen tapaan itse itsensä lahjominen toimii aina: tänä vuonna satsasin itseeni ostamalla Maitotytöltä Riemukukka-tunikan.

Oma äitini viettää äitienpäivää Tallinnassa avokkinsa ja ystäväpariskunnan kanssa, anopilla puolestaan on juhlaseurana Pimun serkkutyttö vanhempineen ja toisine isovanhempineen. Kortit jäivät väkertämättä, mutta ehkä näin 2010-luvulla muistamiseksi kelpaavat myös sähköpostilla lähetetty valokuva lapsesta tai Skype-puhelu. Ehtiihän noita päivähoidossa/koulussa väkerrettyjä kortintekeleitä vielä karttua jääkaappien ovet täyteen itse kullakin.

Ensi viikolla esittelemään opparin aihetta seminaariin, jaiks.

Hiekkalaatikkomutsin ura urkenee

Välikausiahdistus alkaa helpottaa. Reiman verkkokaupasta Itella kantoi toisen, vähemmän säpäkän värisen haalarin sekä vihreät hanskat, joten pinkkihirmuille on nyt olemassa vaihtoehto. Lisäksi Pimulle on olemassa valikoima trikoopipoja sekä parit Popin akryylilapaset, joten ainakin tämä kevät ja alkusyksy on nyt hanskassa. Niiden aiemmin bongaamieni välikausi-Tepsujen lisäksi ratsasin Pimun lahjoituskengät läpi ja löysin sieltä kesäksi myös sandaalit sekä yhdet mahdollisesti käyttökelpoiset tennarilenkkarit (vaaleanpunaiset Nalle Puh -kuosiset, serkun peruja...). Joutunen vielä lähtemään kenkäkaupoille lapsen kanssa, mutta ensi alkuun näillä mennään.

Kengät jalassa kävelykin alkaa neidiltä sujua, ja tänään painettiin menemään pihan leikkialuetta ympäri ihan tolkutonta vauhtia. Pimu myös viihtyy pihalla todella hyvin, kun saa ihmetellä keinuja, liukumäkeä (ehdoton hitti, mutta äidin ja isin hauikset ovat koetuksella, kun likkaa pitää nostella mäkeen), keinuhevosta ja viereisellä parkkipaikalla tönöttäviä autoja sekä jonkun naapurin moottoripyörää. Hiekkaleluihin ei olla vielä satsattu, mutta Plaston potkumopoa testattiin tänään ja todettiin sen työntelyn olevan ihan riittävää hupia toistaiseksi.

Pimulla on tosiaan välillä hirveä hinku pihalle nyt, kun ulkoilun makuun on päästy. Aamupalan jälkeen tänäänkin yritettiin Miehen kanssa hengähtää hetki ja katsoa eilistä Doctor Whota, mutta vaippa-apina sitkeästi taapersi eteiseen ja kantoi sieltä ulkovermeitään ja kenkiään olohuoneen puolelle ja parkui suureen ääneen, jos yritettiin sanoa, että "ei nyt, tule rakentamaan duploilla". Nähtävästi mun on siis jatkossakin raahattava ahterini ulos ja ryhdyttävä tuulipuku-hiekkalaatikkoäidiksi. Ei siinä mitään, hyvällä ilmalla mieluusti olenkin pihalla paistattelemassa päivää, mutta tihkusadetta märemmällä kelillä pihalla värjötteleminen on kyllä nou-nou.

Asennettiin eilen mun pyörään myös Pimun istuin ja isimies kävi heittämässä pienen koerundin Pimu kyydissä. Tänään on mun vuoro testata lapsi kyydissä fillarointia, meinasin nimittäin pyöräillä tänään taaperokerhoon ja pois kun kerrankin on hyvä ilma eikä tuule tolkuttomasti. Pyöräillessä ei myöskään mene matkoihin niin paljon aikaa kuin vaunujen kanssa kävellessä, joten ehditään ehkä kauppaankin ennen pahinta kello viiden ruuhkaa.

Ai niin, saatiin Pimun kanssa uusi äiti-lapsi-kaveripari. Naapurirapussa asustelee Pimua vähän nuorempi tyttö vanhempineen, ja tehtiin eilen jo tuttavuutta keinujen luona. Nyt vaan pitää tähdätä ulkoilut suurin piirtein samoihin aikoihin, niin on mullakin joku jolle pälättää.

Välikausiahdistus

Joskus sitä tuntee itsensä vaan niin pirun tyhmäksi ja ärsyttää oma aivottomuus. Tällä kertaa lapsen pukemiseen liittyen. Luulisi hitto vie, että näin Googlen valta-aikana ensikertalaisäitikin hoksaisi kuukkeloida ajoissa, mitä muksulle oikeasti tarvitsee pistää ylle minäkin vuodenaikana. Vaan ei.

Välikausi (tai niin kuin aikuisten kohdalla puhutaan, kevät/syksy...) tuottaa mulle päänvaivaa ihan kiitettävästi jo pelkästään oman pukeutumisen kohdalla. Ikkunasta ulos vilkaisemalla ja lämpömittaria tiiraamalla mun putkiaivot tajuaa ehkä just ja just, että pitääkö ulos lähteä sateenvarjon ja kumppareiden kanssa vai riittääkö tennarit, mutta noin muuten homma onkin ihan arpapeliä. Yleensä tilanteet päättyy siihen, että mulla on joko liikaa tai liian vähän päällä, ja sitten joko viluttaa tai hiottaa ja molemmissa tapauksissa potuttaa. Vaan auta armias, kun yhtälöön lisätään taapero, joka ei vielä osaa kertoa, että onko liian kylmä tai kuuma.

Pimulle on olemassa ulkona oloon tällä hetkellä kaksi haalaria, Popin windfleece ja anopin ostama pinkki Reima-haalari. Ok, windfleece on hyvä vaunuillessa, mutta hiekkalaatikolla kuulemma ihan nou nou, ellei halua pilata fleecepintaa heti kättelyssä. Reiman haalari taas on niin pinkin kukertavan kirjava, että mulla sattuu silmiin sitä katsoessa. Ihan first world problem -kamaa: haalari on uusi, ehjä, laadukas ja ilmaiseksi saatu, mutta äidin silmissä ruma. Ja suorastaan kirkuu sitä, että haalarin sisällä on nyt TYTTÖ. Argh.

Enemmän ehkä kuitenkin tuottaa päänvaivaa haalareiden asustaminen ja kengät. Pimulla on kaappi täynnä toppatumppuja ja tälläkin hetkellä ulos mennessä olen pistänyt tytölle päälle paremman puutteessa äitiyspakkauksen haalarin tumput ja töppöset. Kummasti ne vaan alkaa olla näillä +5-10 asteen päivillä turhan kuumia, eivätkä oikein taida soveltua maassa möyrimiseen, koska peukut puuttuu ja töppösissä ei ole pitoa saati vedenpitävyyttä. Tiistaina kävinkin pikaisesti ennen kampaajaa Sokoksella toteamassa, että olen ihan liian myöhään liikkeellä: tarjolla oli enää liian isoja, hempeän vaaleanpunaisia vk-hanskoja. Nettipalstojen gurujen mukaan olisi pitänyt toimia jo tammikuussa ja tilailla silloin vk-vermeet, että saa just oikean väriset ja kokoiset omalle Neutri-Petterilleen. Pipo-osastolla sentään ollaan hyvissä kantimissa, kun hain Kimperistä ja Popilta yhdet sopivat trikoopipot, joita voi nyt jo sisäänajaa kypärämyssyn kanssa, mutta ihanasti ne vihreä-ruskeat sävyt kyllä riitelee tuon kirkkaanpunaisen ja pinkin kanssa.

Ja ne kengät. Voi hyvää päivää, yritä tässä nyt arpoa millaiset kengät tuolle passaisi jalkaan, minkä kokoiset ne popot pitäisi olla etteivät heti jäisi pieniksi, mitkä olisi helpoimmat pukea lapselle... Serkulta kantautuneiden second hand -kenkien seasta löytyivät kyllä koon 21 välikausi-Tepsut (Google kertoi, että ne olis vissiin aika hyvät) ja samankokoiset oranssit Nokian kumpparit, mutta ainakaan pikatestauksella Pimu ei suostunut ottamaan Tepsut jalassa yhtään kävelyaskelta sisällä ja huusi kenkiä pukiessa kuin hyeena. Uutena ensiaskelkengät taas maksaa ihan tajuttomasti. Oikeasti, 70 euroa minimonoista, jotka ovat käytössä muutaman kuukauden? En mä maksa omista kengistänikään yli 50 euroa, ellei ole ihan pakko!

Ehkä pitää tehdä täsmäisku kaupungille kunhan likka herää päiväuniltaan ja yrittää haalia edes jotain välikausirompetta tuolle vaippa-apinalle. Koska onhan lapsen nyt hiekkalaatikolle päästävä, ettei se tylsisty ja kasva kieroon ja laiskistu niin kuin äitinsä. Mistä tulikin mieleeni, että ei sillä raukalla ole hiekkalelujakaan...

Rahanmenoa ei näköjään voi estää, vaikka kuinka yrittäis. Miehenkin useamman sadan voittopalkkiot kuluu auton huoltoon, koska korjaamon apinat eivät osaa kerralla hoitaa kaikkea vaan kutsuvat Miehen ja Volkkarin parin viikon välein takaisin fiksaamaan milloin jarruja, milloin pakoputkea. Saamari.

Askellusta ja koulunpenkkiä

Meidän vauvasta tuli lauantaina virallisesti taapero. Pimu otti jalat alleen ja lähti kävelemään, sopivasti äidin, isän ja Skype-yhteyden päässä olleiden isovanhempien toimiessa todistajina. Sen jälkeen meillä onkin vietetty railakkaita iltoja, kun likka tepastelee pitkin olohuonetta milloin mitäkin lelua mukanaan raahaten ja kääkättäen samalla omia höpinöitään korkealta ja kovaa. Epäilinkin eilen avoimessa päiväkodissa, että Pimusta tulee vielä jonkin sortin estraditaiteilija, kun vieraiden aikuisten nähden piti ruveta elvistelemään ja temppuilemaan oikein olan takaa. :P

Noin muuten arki rullaa omalla painollaan. Pimulla on vaihteeksi menossa syömisen kanssa nirsoiluvaihe (tänäänkin lounaalla nakkikeitosta upposi tasan tarkkaan nakit ja porkkanat, muu sipisteltiin lattialle...), imetys jatkuu edelleen suunnilleen neljän tai viiden päiväimetyksen (plus n+1 yöimetyksen) tahdilla. Päiväunien nukkumisessa on tapahtunut ehkä suurin muutos parin kuukauden takaiseen. Aiemmin Pimu nukkui päiväunensa sohvalla tissi suussa ja mä katselin samalla digiboksilta leffoja tai sarjoja, mutta nyt ollaan siirrytty makuuhuoneeseen meidän sängylle, jonne mä tainnutan Pimun tissillä ja sitten hiippailen pois tekemään omia hommiani. Siirtymävaiheen jälkeen homma toimii aika mallikkaasti ja Pimu saattaa posottaa päikkäreitä yksinään jopa lähemmäs kaksi tuntia, mikä mahdollistaa mulle esim. pyykkien viikkailun kaappiin ilman lahkeessa roikkuvaa kitisijää.

Kuuluu huusholliin sentään muutakin kuin taaperoelämää. Mulla oli viime viikolla taas pari koulupäivää, joten Mies oli koti-isinä tytön kanssa. Vaikka pitikin olla skarppina ja pitää opiskelumoodi päällä aivoissa, oli silti jälleen terapeuttista olla aikuisten ihmisten kanssa ja keskustella Ihan Oikeista Aikuisten Asioista. (No okei, kestovaipoista keskusteltiin jossain yhteydessä, mutta ne liittyivät kuitenkin kurssin aiheisiin eli eettiseen ja ekologiseen kuluttamiseen!) Lisäbonuksena jätin pitkästä aikaa imetyspaidatkin kaappiin ja sain pukeutua ihan normaaliin paitaan, ah mitä luksusta.

Vaikka jossain vaiheessa talvella tuntuikin siltä, että opiskelujen hoitaminen lapsenhoidon lomassa on ihan pirun vaikeaa ja keskittyminen sitä sun tätä, kummasti mun kaikki kaksi kurssia ovat lähestulkoon paketissa. Ensimmäisesta kurssista sain arvosanan ja opintopisteet jo joku aika sitten, ja toisesta kurssista puuttuu enää yksi isompi essee ja oppimispäiväkirja, joiden dedis on vappuaattona. Lisäksi mulla saattaa olla pian opinnäytetyöllekin aihe ja toimeksiantaja, kunhan saadaan ensin sovittua tapaaminen toimeksiantajan edustajan kanssa. Olisi kyllä vallan bueno, jos saisin opparin työn alle vielä ennen kesälomia. Työharjoittelun olen päättänyt lykätä loppukesään tai syksyyn, ja samalla Pimu todennäköisesti aloittaa päivähoidossa. Pitäisi kai hakea sitä hoitopaikkaakin, huoh.

Lopuksi vielä parin päivän takainen wtf-hetki. Pimun serkusta tulee lokakuussa isosisko, kun Miehen veli ja avokkinsa saavat toisen naperon! Appiukon kertoessa ilouutisista oli kyllä vähän mit vit -fiilis, lankomies ja käly kun olivat jo hankkiutuneet eroon kaikesta vauvakrääsästä ja olivat antaneet ymmärtää, että never again, yksi lapsi riittää. Noh, eipä siinä. Voinpahan nyt pistää bumerangina takaisin hyppykiikun ja muuta roipetta, joita lanko viime vuonna meille roudasi laatikkokaupalla...

Synttäreitä ja pääsiäistä

Pimun synttäreitä juhlittiin kahdella kattauksella kahden viikon välein, koska sukulaisilla ja kummeilla oli niin risteävät aikataulut, että koko porukan saamiseksi saman katon alle olisi vaadittu enemmänkin organisointia. Mun äiti ja Pimun kummitäti miehineen kävivät näin ollen kaksi viikkoa sitten heti virallisen päivän jälkeisenä viikonloppuna, ja Miehen vanhemmat ja kummisedät puolestaan nyt pääsiäisenä.

Ensimmäisten kemujen aikaan Pimu oli vielä rokotusten jäljiltä aika äreä ja ruokahaluton, mutta viikonloppu mummin ja kummitädin kanssa touhutessa meni kuitenkin mukavasti. Mummi antoi mulle ja Miehelle laatuaikaakin vaunuilemalla Pimun kanssa pariin otteeseen (päästiin Miehen kanssa kahdestaan saunaankin, wuhuu!) ja leikitti tyttöä, joka alku-ujostelun jälkeen reuhkasi menemään ja viskoi duploja kilpaa mummin kanssa pitkin olohuonetta. :D Mummi toi likalle lahjaksi puisen lajittelulaatikon, ja kummitäti puolestaan kartutti Mauri Kunnas -kirjastoa uudella opuksella ja vaatevarastoa yhdellä pitkähihaisella paidalla.

Pääsiäisen vieraskavalkadi sisälsi siis Teneriffalla hummailleet appivanhemmat, joiden lahjapaketeista ilmestyi vaatteita (söpöjä, mutta joko liian pieniä tai reilusti isoja...) ja lisää duploja. "Pummisetä" eli kirkkoon kuulumaton kummisetä - joka sivumennen sanoen kohtasi kummityttönsä vasta toista kertaa, kiireinen kun on - jatkoi musiikkikasvatuslinjalla ja oli ostanut Pimulle Urpon ja Turpon lauluja -kirjan ja -cd:n. Ensikuuntelulla ainakin levyn ensimmäinen puolisko ei aiheuttanut korvien verenvuotoa tai äkillisiä agressioita, mikä on ehdottomasti hyvä juttu: lapsille osataan sentään tehdä nykyään oikeasti hyvää musiikkia! Australian-tuliaisina Pimu sai myös ylisöpöt koala-tossut, jotka harmi kyllä ovat just sen verran naftit, etteivät varmaankaan pääse käyttöön. :/ Toinen kummisetä, Pimun sylikummi, toi Pimulle Fisher-Pricen laulavan koiran, joka taisi älyvapailla lauluillaan ja hokemillaan viihdyttää Miestä ja kummisetää enemmän kuin Pimua. (Äiti puolestaan on kiitollinen siitä, että Fisher-Pricen leluissa on sekä virtakytkin että äänenvoimakkuuden säätö.)

Vaatimaton pääsiäiskoristelu, mutta onpahan edes jotakin.

Mä ja Mies panostettiin Pimun synttärilahjoissa myös leluosastoon ja ostettiin duploja, koska niillä rakentelu on ihan takuuvarmaa viihdettä Pimulle. Lisäksi tulevia vuosia ajatellen mä satsasin Suomen lasten laulukirjaan. Kirjassa on mukavasti lauluja laidasta laitaan ja riittävän helpot nuotinnokset, että äitikin pystyy vielä niitä soittelemaan, vaikka aktiivisista pianistivuosista onkin kulunut jo tovi jos toinenkin. :P

Mies on vielä tämän päivän vapaalla ja lähti hetki sitten Pimun kanssa pitkälle vaunulenkille. Kummallista olla kotona, kun kukaan ei rieku lahkeessa kiinni tai karju tissin perään. Arjesta muistuttaa sentään pesukoneen linkouksen ääni ja takaraivossa nalkuttava "voisit käyttää tämänkin ajan vaikka siivoukseen tai opiskeluun" -mantra. Taidan kuitenkin haistattaa alitajunnalleni pitkät, keittää kupin teetä ja oikaista itseni sohvalle hetkeksi Newsroomin pariin. Ehtii siihen arjen sirkkeliin heittäytyä huomennakin.

P.S.: Pimun menoa voi seurata nyt myös Bloglovin'in kautta!

Vauvavuoden tilinpäätös

Oy Perhe Ab:ssa on aika tehdä yhteenveto ensimmäisestä toimintavuodesta.

Toimitusjohtaja elää ja voi edelleen paksusti: tilikauden päättyessä 14.3.2013 terveydenhuollon ammattilainen mittasi toimitusjohtajan fyysisiksi puitteiksi 76 cm ja 9500 g. Strategiset mitat on saavutettu aiemmalta kvartaalilta tutuilla antimilla, ts. henkilöstöjohtajan tarjonnalla sekä ns. kotiruoalla, joskin hammaskaluston aiheuttamien tuskatilojen vuoksi henkilöstöjohtajan tarjoamalla ravinnolla on ollut suurempi kysyntä.

Toimitusjohtaja on ottanut toimiston sisällä tapahtuvan logistiikan lähes täysin omaksi vastuualueekseen. Tj siirtyy toimiston sisällä pääosin nelinkontin tai taaperokärryn kanssa kävellen, ainoastaan korkeussuunnassa siirtymiin tarvitaan edelleen muun henkilökunnan avustusta. Toimiston ulkopuolella vallitsevasta säätilasta johtuen käytetään lähes yksinomaan vaunuja. Aiemmin mainittua purukalustoa oli tilikauden päättyessä karttunut yhteensä 5 näkyvää hammasta sekä 3 ikenen läpi lähes tunkeutunutta yksilöä. Äänimaailmassa suurin muutos on tapahtunut toimitusjohtajan verbaaliosaamisessa: yleisin komento henkilökunnalle on leveästi savolaisittain äännetty "ääääe-TI", jolla toistaiseksi viitataan kaikkeen mikä tj:n näkökentässä vilahtaa. Muita käskymuotoja ovat erilaiset tavut kuten "kääkääkää", "köököököö" ja "eijeijei".
 
Toimitusjohtajan johtamistyyli on vuoden aikana muuttunut passiivisesta vaistojohtajuudesta aktiivisemmaksi, viestintään nojaavaksi kommunikaatioksi: toimitusjohtaja ilmaisee entistä selkeämmin oman tahtonsa ja tyytymättömyytensä ja osaa nyt myös tarkemmin osoittaa tyytymättömyytensä aiheuttajan.


Tilikauden päätteeksi merkitään poistoiksi suuri osa 74-senttisistä vaatteista ja osa kestovaipoista. Investointeja vuoden viimeisellä kvartaalilla ovat olleet lähinnä toimitusjohtajan viihdyttämiseen tarkoitetut lelut ja kirjat, joista osa on hankittu Oy Perhe Ab:n ulkopuolisilta yhteistyökumppaneilta (joululahjat, syntymäpäivälahjat). Henkilöstömuutoksiin vuoden aikana ei ole ollut tarvetta.

Kaiken kaikkiaan firman ensimmäinen toimintavuosi on ollut opettavaista aikaa koko henkilöstölle, ja tulosyksikkö suuntaakin katseensa seuraavaan tilikauteen luottavaisin mielin.

Synttärisankari

Vuosi sitten tähän aikaan allekirjoittanut vyöryi vatsansa kanssa pitkin synnyttäneiden vuodeosastoa tippa kädessä odottaen vuoroaan leikkaussaliin. Kello 14:57 se hetki sitten koitti. Sermin takaa tuntui ensin, kuinka tunnotonta alakroppaani veivattiin edestakaisin, sitten joku niistä tusinasta salissa olevasta henkilökunnan jäsenestä sanoi: "Tyttö tuli!", ja hetkeä myöhemmin mulle näytettiin punanaamaista, ruttuista, huutavaa kääröä, jolla oli silmät sikkarassa ja samanlainen leuka kuin mun isoisällä.

Vuotta myöhemmin se ruttunaama on edelleen kiukutessaan huutava ja punanaamainen, mutta avuttoman sätkyttelyn sijaan se istuu polviensa päällä lattialla, soittelee lelupuhelimella ja kasaa duploja torniksi antaen itselleen aplodit aina, kun palikka osuu kohdalleen. Niin iso ja tomera, ja silti niin pieni tissivauva.

"Amalia" armas, Kiukkuperse, Vaippa-apina, Neiti Nöttönen, Terroristi-Riitta, Kiljukaula, mummin muru, äidin ja isän oma rakas Pimu tänään yks vee!

Kiukkuperseperjantai

Taas vaihteeksi sellainen päivä, jonka olisin ihan hyvin voinut jättää elämästäni väliin. Aamulla Pimu potkaisi mut hereille klo 7:15. Potkaisi kylkeen, kieppui hetken, nappasi kipeästi tissistä kiinni ja jatkoi hyväkäs uniaan kasiin asti. Äidin osaksi jäi puoliunissaan kiroilu ja kännykällä facebookaaminen.

Aamupalalla Pimu ei taaskaan ollut syömätuulella, vaan heitteli melonia pitkin poikin ja raivosi heti, kun kielsin tai vein ruoat pois ulottuvilta. Lisäksi posti toi taas tyhmän kirjan Vaukirjalta (joo, itsepä tilasin taas sen kuukaudenpaketin, oma moka) sekä Kelalta tiedonannon kotihoidontuen muutoksista. Kyllä kyrsii: kotihoidontukea kyllä korotettiin melkein 15 eurolla kuussa, MUTTA armas kotikaupunkini on rahapulassaan mennyt puolittamaan kuntalisän 100:sta 50:een euroon. Saan siis jatkossa reilusti vähemmän kotihoidontukea, koska tuosta mokomasta menee vielä verotkin. Olis sille viidellekympille ollut käyttöäkin, perhana.

Lähikirjastossa oli vaihteeksi ruuhka-aamu ja yhden varatun kirjan hakemisessa meni yllättävän pitkään, kun kirjastotäti ensin piilotteli jossain hyllyvälissä minuuttitolkulla ja sitten sähläsi vaihtorahojen kanssa kun rahasti kanssaäidiltä poistomyyntilehtiä. Miehellä ja mulla oli kommunikaatio-ongelmia, joka päättyi jokseenkin turhaan säksätykseen ja nalkutukseen (luulin Miehen ja Pimun odottavan pihalla, että mennään yhtä aikaa kauppaan ja kirjastolle, sen sijaan Mies ja Pimu katosivat pihasta kuin hauki rannasta ja mä olin jo soittamassa poliiseja, että kuka saatana on kaapannu mun perheen). Pimun lounas viivästyi, joten likka oli liian väsynyt syömään ja viskoi lohet pitkin keittiötä, mä hermostuin ja räyhäsin Pimulle turhaan ja lopulta pärähdin itkuun, kun sain vihdoin tytön viereeni nukkumaan päikkäreitä. Ja Mieskin karkasi töihin aikaisin, koska sen nyt vaan piti ehdottomasti päästä pyöräilemään talvikelissä ja 16 kilometrin työmatka on siihen just niin hitsin kätevä matka.

Kello on vasta noin viisi iltapäivällä, ja olen tähän mennessä menettänyt hermoni jo ihan liian monta kertaa, enimmäkseen Pimun toimiessa ärinän kohteena. Kylläpä osaa olla paska fiilis. Lapsi tarvitsisi kotona ollessaan leikkiseuraa ja viihdyttäjää ja sen sijaan saakin äidin, joka istuu läppärin äärellä kylmenemään päässyttä teetä litkien ja epätoivoisesti yrittäen raapia kasaan rästissä olevia koulutehtäviä. Pimu tarvitsisi myös äidin, joka ei ottaisi henkilökohtaisena loukkauksena sitä, että muksu viskoo ruoat pitkin keittiötä koska hölmö äiti ei osaa tarjota ruokaa lapsen ollessa oikeasti nälkäinen. Äidin, joka tietokoneelle tai neulomuksen ääreen jumahtamisen sijaan osaisi ja jaksaisi istua lattialla Duploja kasaamassa tai leikkimässä kehittäviä laululeikkejä. Äidin, joka hoksaisi olla läsnä ja nauttia vauvavuoden viime metreistä ilman takaraivossa hakkaavaa "opparin aihe puuttuu mihinköhän menis työharjoitteluun löydänköhän mä koskaan oikeita töitä koskahan tuon lapsen raaskisi laittaa päivähoitoon tätäkö tää elämä nyt sitten on äääk" -luuppia.

Jaffakeksitkin loppui just, eikä uutta pakettiakaan kehtaa hakea, koska söin sen edellisenkin melkein kokonaan yksin. Vaikka eihän se kaupan kassa sitä tiedä...

Sairastuvasta käsityöpajaksi?

Pimu meni ja täytti 11 kuukautta männäviikolla. Lapsosen iän kyselijöille meinaa kuitenkin vieläkin lipsahtaa vastaukseksi "vähän päälle 10 kk", kun jotenkin ei enää meinaa pysyä kartalla siitä, kuinka vanha napero jo onkaan. Eilen illalla myös muistelin huvittuneena niitä ensimmäisiä kuukausia, kun Pimun iän laski viikoissa ja tunnollisesti napsi kuvia lapsesta joka viikko, että "on sitten mistä seurata lapsen kasvua ja kehitystä". Nyt hyvä jos muistan kirjata edes itselle kalenteriin tai vauvakirjaan Pimun tuoreimpia temppuja. Vauvakirjan kohtaan "otin ensiaskeleet" kirjasin epämääräisesti "tuettuna joskus 10-kuisena", koska en enää muistanut, paljonko mittarissa oli, kun ne ensimmäiset tuetut steppiaskeleet otettiin. 11 kuukaudet tilastomitatkin haettiin neuvolasta omatoimisesti vasta eilen, kun 14. päivä ei vaan viitsitty raahautua ulos kämpästä. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin mitat oli 74 cm ja 9340 g.)

Pari viime viikkoa meni meidän huushollissa räkätaudin kourissa. Ensin mies valitti kipeää kurkkuaan ja tunnollisen työntekijän tavoin sairasti viikonlopun kunnolla, jonka jälkeen riekkui puolikuntoisena töissä viikon ja sai palkkioksi poskiontelontulehduksen ja antibiootit. Hillittömästä käsienpesusta ja jopa yhden yön mittaisesta karanteenista huolimatta räkis hyppäsi mulle ja lopulta Pimulle, joka sairastikin pitkän kaavan kautta ja oikein kuumeen kera. Sairastupailun vuoksi jouduttiin tietenkin jättämään väliin viime viikon avoin päiväkoti ja muskari eikä ulkoiltu arvauskeskusreissua ja yhtä kauppareissua lukuunottamatta ollenkaan, joten toisen räkisviikon lopulla alkoi olla jo melkoisen mökkihöperö olo. Sairastelun takia Pimu ei luonnollisestikaan jaksanut tai halunnut syödä hirveästi "oikeaa" ruokaa, joten tissit oli kovilla likan roikkuessa maitobaarilla tavanomaista enemmän. Taisinpa useampanakin päivänä ja iltana uhkailla vieroituksella, jos oikein tympäisi, mistä en näin jälkeenpäin ole järin ylpeä.

Asiasta kuudenteen. Mä olen varmaan menettämässä järkeni, sillä olen useampanakin päivänä miettinyt loikkaavani neulepuikoista ompelukoneen puikkoihin. Tilasin tänään jopa Noshilta paria erilaista kangastakin, kun oli niin söpöjä kuoseja. Siis minä, joka hädin tuskin osaan lyhentää lahkeet ja ommella verhot, suunnittelen vakavissani ompelevani Pimulle vaatteita. :O Samoin takaraivossa on kummitellut Lähiömutsin blogista bongattu idea tuunatusta äp-makuupussista, mutta se projekti hautuu varmaan niin kauan kunnes oikeasti saan aikaiseksi etsiä jostain a) vanhan makuupussin ja b) silmää miellyttävää kangasta tuunausta varten. Ja hihalliset ruokalaputkin olisi käteviä tuon sottapytyn kanssa, niihinkin löytyi kuuklella selväsanaiset ohjeet. Ja vaippoihin tarttis tehdä lisäimuja ja ja ja...

Mähän siis olen periaatteessa ihan kätevä käsistäni, mutta mun erikoisalaa on tähän asti olleet enemmänkin tosiaan nuo neuleet ja jossain määrin virkkauksetkin. Ompelukoneilla ja mulla taas on aina ollut viha-rakkaus-suhde: suoraa tikkiä vaativat verhot ja kuluneiden farkunhaarusten paikkaus vielä menettelevät, mutta heti kun työn alla on jotain niinkin vaativaa kuin vetoketjun ompelu, mun avaruudellinen hahmottamiskyky loikkaa saman tien ikkunasta ulos ja simppelistä ompeluhommasta tulee tuntien päänraapimissessio. Kirosanoja unohtamatta. Bodyn tai paidan ompelu Pimulle voi siis olla melkoinen koettelemus niin mulle kuin sille kangasparallekin, jonka mä saatan innostuksissani leikellä ja ommella käyttökelvottomaksi silpuksi - onhan mun motto tähänkin asti ollut "enemmän intoo ku taitoo".

Tai sitten mä luovutan heti kättelyssä, kiikutan tykötarpeet ompelutaitoisemmalle äidilleni ja juon kahvia sillä välin, kun mummi rykäisee lapsenlapselleen uutta vermettä.

Kyllä Pimu niin mielensä pahoitti

Nettipalstoilta bongasin vinkkivinkkinä tulevaa varten jo jokin aika sitten Uhmakirjan, ja kun sattumoisin kirjastoreissulla opus majaili hyllyssä, nappasin sen mukaan iltalukemiseksi. Jo heti ensimmäisessä luvussa oikein tunsin, kuinka hehkulamppu syttyi pään päällä ja ajatus kirkastui: jumankauta, ne kuuluisat Vaiheet ei olekaan olemassa äidin ja isän kiusaamiseksi! (Project Mama muuten kirjoitti aiheesta vastikään, postaus täällä.)

Pimu on koko ensimmäisen vuotensa ajan ollut vanhempiaan temperamenttisempi tapaus ja ilmaissut kiukkunsa ja muut tunteensa varsin kantavalla äänellä ja painokkaasti. Kiukkuvaiheita on ollut tasaiseen tahtiin, ja säännöllisin väliajoin mä olen repinyt hiuksiani päästä, kun "ei sille taas kelpaa mikään ja voi jumanperkele mä olen huono äiti kun tuo muksu vihaa mua". Noh, jos Uhmakirjaa on uskominen, niin jo pelkästään vauvavuoden aikana lapsella on seitsemän (7!) etappia, joihin kaikkiin liittyy uhmaa ja kiukkua. Etappien keskimääräisiä ajankohtia ja blogimerkintöjä tai omaa kalenteria vertailemalla se valaistuminen sitten koitti: Pimu on pistänyt parastaan kutakuinkin kirjassa mainittujen etappien aikoihin.

Jälkiviisaus tunnetusti on sitä parasta lajia, niin tälläkin kertaa. Luettuani (ja luetutettuani Miehelläkin) pari ensimmäistä kappaletta teki mieli läiskiä itseään kädellä otsaan. Kaikki ne illalla Pimun nukahdettua valutetut kiukunkyyneleet, kaikki se riittämättömyyden tunne, kaikki Miehen kanssa käydyt "miksi Pimu tykkää susta enemmän ku musta, byääh" -keskustelut olisi voitu välttää tai ainakin minimoida, jos vaan olisin tiennyt uhmasta ja vauvan näistä(kin) vaiheista enemmän. Onneksi nyt olen kuitenkin tietoinen siitä, mitä tuleman pitää, ja osaan konsultoida Herra Googlen ja Kaksplussan lisäksi myös ainakin Uhmakirjaa.

Tänäkin aamuna Pimu on osoittanut, että uhma ei kuulu vain sinne taaperovaiheeseen. Pitkin aamua on keskusteltu muun muassa siitä, onko pienen ihmisen sopivaa tulla väliin, kun äiti tyhjentää astianpesukonetta, saako lehtitelineen lehtiä repiä tai saako tietokonepöydän laatikoita kaivella, ja yleensä parin kiellon jälkeen keskustelu päättyy siihen, kuinka Neiti Draamakuningatar mielensä pahoittaa ja alkaa valuttaa krokotiilinkyyneleitä. Lisäksi muksu on tehnyt viikonlopun yli hampaita numero 3, 4 ja 5 (kaksi läpi, kolmas siinä hilkulla) ja nukkunut vähän kehnommin särkytropista huolimatta, joten kitapurjeita on tuuletettu viime aikoina koko perheen voimin.

Onneksi kotona kökkiminen on sentään vähentynyt muskarin ja avoimen päiväkodin taaperokerhon myötä. Taaperokerho on ollut positiivinen yllätys: Pimu viihtyy muiden lasten seurassa ja saattaa jopa leikkiä porukassa, mä saan juttuseuraa ja kupin kahvia ja muutaman kilometrin kävelymatka kerhopaikalle takaa kyytiä äidin persläskeille.

Eipä sillä, että tässä mitään persläskiä ehtisi kertyä kotona hengatessakaan. Siitä Pimu, meidän oma pieni hurrikaani ja Terroristi-Riitta, pitää huolen. Nimim. "Minne se taas ehti kadota?!"

Täys kymppi

Eilen Pimu siirtyi uudelle kymmenluvulle, kun ikää karttui kaksinumeroisen luvun verran. Kymmenen täyden kuukauden kunniaksi käytiin neuvolassa toteamassa, että hyvin pyyhkii: mitat 9170 g ja 73 cm, vastaanotolla mukana hyväntuulinen pälpättävä konttailija, joka ei vierastanut neuvolatätiä eikä neuvolatätiopiskelijaa. Tädit kovasti suosittelivat avoimia päiväkoteja ja vauvakerhoja, kun kuulivat, että Pimu jatkaa kotihoidettuna. Luulevat varmaan, että me muhitaan vaan kotona vailla ihmiskontakteja (noh, ei ihan joka päivä, mutta aika usein kuitenkin...). Lisäksi suositeltiin ruoan tyrkyttämistä päiväsaikaan, ettei mun raukan tarvitse imettää enää öisin, ja ruokavalioon lisäykseksi hapanmaitotuotteet. Jääkaapissa onkin sopivasti jauhelihapihveistä yli jäänyttä partaäijää, pitääpä maistattaa Pimulla sitäkin ennen kuin se menee huonoksi.

Mulla jatkui tänään opinnot, eikä kevät näytä ainakaan maaliskuulle asti kovin pahalta rastilta. Tänään alkanut kurssi toteutetaan kokonaan verkossa, eli riittää, että mä varaan pari kertaa viikossa itselleni Pimu-vapaata ja lukittaudun makkariin opiskelemaan sillä välin, kun isimies viihdyttää muksua. Se toinen kurssi sitten vaatiikin mun läsnäoloa, mutta sitä murehdin vasta sitten, kun sen aika on...

Jospa noiden opintojen jatkumisen myötä mä vihdoin löytäisin sen äitiyslomalla kadonneen aivokapasiteettini, kun joudun miettimään muutakin kuin Pimun edellistä syöntiaikaa, kakkavaippojen pesun ajoittamista ja kotitöiden kasautumista.

Lopuksi illan huumoripläjäys, joka osoittaa Pimulla olevan tilannekomiikan tajua. Aiemmin iltapuuroa syöttäessä mulle tuli hikka (sen siitä saa, kun toisella kädellä tunkee omaan suuhun sämpylää...), ja joka hikkauksella Pimu repesi nauramaan niin, että puurot sen kun valui pitkin rinnuksia. Vähän aikaa tytön käkätystä katseltuani muakin alkoi naurattaa, jolloin hikka vaan yltyi ja koveni. Mikä taas johti siihen, että Pimua nauratti entistä enemmän, ja hetken aikaa kumpikin vaan istui höhöttämässä keittiön pöydän ääressä. :D Bonus-punchlinena olohuoneessa iltapalan jälkeen Pimu totesi Salkkareiden Kallen ilmestyessä tv-ruutuun, notta "kakka" ja ihmetteli sitten, kun äitiä nauratti taas. (Joo, ei se sitä kakkaa hokenut tarkoituksenmukaisesti, ihan sattumalta päästi moiset tavut suustaan.)

Huomenna muskarikin palaa joulutauolta. Muuten kiva, mutta se tietää taas keskiviikoiksi aikaisia aamuherätyksiä, että ehditään edes jotenkin hoitaa aamutoimet rauhassa ennen ulos säntäämistä. Hohhoi.

Vauhtia ja ei-niin-vaarallisia tilanteita

Totesin tänä aamuna lapsen touhuja katsellessani, että parhaina päivinä vauvasta on monenlaiseksi viihdykkeeksi. Vähän niin kuin Discovery Channelin, Animal Planetin ja Putouksen sketsihahmokisan yhdistelmä.

Discovery Channel -aspektia kuvastaa tyypin ehdoton kekseliäisyys. Pimu hoksasi eilen, että tavaroita voi paitsi jyystää hampailla, myös raahata mukana ja jopa jemmailla. Olenkin tämän päivän aikana kaivanut Duploja paitsi sohvan alta, myös lelulaatikosta ja pyykkikorista, joihin Pimu niitä tiputtelee hengaillessaan polviseisonnassa korien vierellä. Duploilla osataan myös hakata ja hinkata sohvapöytää ja olohuoneen vitriinien ovia (jotka onneksi eivät ole lasia vaan jotain kirkasta pleksiä...). Marakassia eilen heilutellessaan Pimu puolestaan keksi tunkea rytmilelun mun tissivakoon piiloon. Eläimellistä menoa tarjoavat taasen Pimun erilaiset ääntelyt, joista oudoimmat kuulostavat jonkun merihirviön kohinalta ja kurinalta. Ja osaa tuo lapsi röhkiäkin.

Sketsihahmokisa tuli elävästi mieleen, kun Pimu otti kommunikaatioarsenaaliinsa uutena keinona sormella osoittelun ja "täh, täh, täh" -hokeman. Ihan selvä Mikko Zetterberg siis. Leena Hefneriä Pimu muistuttaa silloin, kun aukoo suutaan äänettömästi ja heiluttelee muutenkin päätään miten sattuu. Ja muutenkin tuo muksu on ihan pelle. Eilen ja tänään se keksi leikkiä piilosta konttaamalla sohvan kulman taakse ja pogosi sieltä ylös-alas käsinojaa vasten, ja joka kerta kun Pimu pääsi ylös ja äiti tai isi sanoi "moi", likka pärähti hervottomaan nauruun. (Lopulta räkänauru kostautui sillä, että riemuissaan Pimu unohti tasapainonsa ja rätvähti ohimo edellä viereistä puulipastoa päin. Suurilta vammoilta onneksi vältyttiin tällä kertaa.)

Pimu kartuttaa uusia taitoja tällä hetkellä huimaa tahtia. Tukea vasten seisoskelu on jo ihan last season ja nyt otetaan jo sivuttaisaskelia tuen kanssa. Enää kaatuessaan Pimu ei heitä suorilta koivilta selälleen, vaan pyrkii kääntymään ja kaatumaan vatsalleen. Pinsettiotetta harjoitellaan jatkuvasti Talk-murujen avulla. Jouluna Pimu oppi antamaan pusuja (eli toisin sanoen syömään äidin ja isän nenää ja kuolaamaan hervottomasti päälle). Istumaan se ei kuitenkaan nouse vieläkään, eikä kyllä pysy lattiallakaan istumassa omineen, vaan pyrkii heti selän kautta kontilleen ja eteenpäin. Näinköhän tuo oppii koskaan istumaan paikallaan, mokomakin neiti elohopea...

***

Mun opintojen piti jatkua tänään. Niin, piti. Opettajalta tuli sähköpostia, että syistä x ja y kurssi alkaakin vasta 15.1. ja on näillä näkymin mahdollista suorittaa kokonaan verkossa (jippii, nyt ei tarvi mulkata Miehen työvuorojen kanssa!). Vähän alkaa jo jännittää, että mitä mun opiskelusta tulee, kun pitäisi kotona pystyä keskittymään.

Otin itseäni niskasta kiinni ja hoidin viime viikolla jo pitkään "pitäis hoitaa" -listalla kummitelleen perhesuunnitteluneuvolakäynnin varauksenkin. Kuparikierukka oli toimiva ehkäisykeino ennen Pimuakin, joten samalla metodilla ehkäistään Pimun sisarustenkin alullepano (pun intended!) ainakin toistaiseksi. Menkkojahan mulla ei ole kuulunut eikä näkynyt Pimun syntymän jälkeen, joten asennuksesta voi tulla varsin kivulias operaatio.

Hmm. Onkohan sektion jälkeen saatu kipulääkeresepti vielä voimassa? Ja mitenkähän paljon Panadolia ja Buranaa sietää syödä imettäessä? Ei kun kuukkeloimaan.