Uhmapeikko

Pimun kummitäti kyseli eilen, olenko tehnyt toista raskaustestiä varmistukseksi. En ole, eikä luultavasti tarvitsekaan. Aamukahvi närästää, vatsassa kiertää ja koko ajan pitäisi napostella jotakin. Hammastahna maistuu vehkeelle (piti vaihtaa merkkiä, tää toinen ei onneksi jätä pahaa jälkimakua), pilkin sohvalla jo iltakahdeksan aikoihin ja vuoroin palelee, vuoroin on tolkuttoman kuuma. Hiki haisee aiempaa ällömmälle.

Kaikki tämä, ja viikkoja vasta 4+6. Noin puolet yllä luetelluista oireista on luultavasti psykosomaattisia, mutta siitä huolimatta napsin nytkin rusinoita, ettei huono olo yllätä.

Pimu taitaa vaistota, että äidillä on nyt vähän muuta mielessä. Likka on nimittäin mummolasta paluun jälkeen punkenut jatkuvasti mun syliin, roikkuu lahkeessa ja pusuttelee ja halittelee. Ja vastaavasti isimies on tytölle ihan nounou ja tyhmä tyyppi: Miehelle karjutaan ja kiukutellaan, isi ei meinaa kelvata pyllynpyyhkijäksi eikä lenkkareiden riisujaksi. Jos isi erehtyy yrittämään tytön nukuttamista päikkäreille tai yöunille, seuraa siitä hysteerinen itkuhuuto ja äidin paikalle vaatiminen. (Eipä sillä, että tuo kakara minunkaan kanssa aina nukahtaisi. Harva se päivä painun tytön huoneesta ulos ovet paukkuen, kun menee hermo lapsen pööpöilyyn ja sängyssä härväämiseen.)

Olen huomannut, että nyt, kun Pimun uhma alkaa olla jo tosi pahassa vaiheessa, mun hermo ei yksinkertaisesti kestä. Tyypin höpöttäessä ruokapöydässä kaikkea asiaankuulumatonta mä ärähdän nanosekunnissa, että "nyt lärvä umpeen ja SYÖ!!!". Nukkumaanmenoon kuuluu jo jokailtaisena rutiinina merimiehen lailla kiroilu ja "nyt saatana silmät kiinni" -fraasi. Pimu testaa rajoja jatkuvasti kaikessa, enkä mä jotenkin osaa ottaa vastaan sitä kaikkea kiukkua ja "omaa tahtoa", jota tytöstä löytyy päivä päivältä enemmän. Kateeksi käy niitä äitejä ja isiä, jotka jaksavat joka kerta laskea (kahteen-)kymmeneen uhmapeikon hyökätessä ja pitää oman kielensä kurissa.

Tiukkaa tekee tämän kaiken kanssa ehkä myös siksi, ettei meillä ole lähellä sitä kuuluisaa tukiverkostoa: sukulaiset asuvat kaikki kaukana, isovanhemmat on vielä työelämässä, eikä mun täkäläisissä kavereissa oikein ole ketään sellaista, jota voisin pyytää joskus lapsenvahdiksi. Tai ainakin kynnys pyytää apua on korkea, suuri osa kavereista kun on lapsettomia ja ne lapselliset kaveritkin ovat omien jälkeläistensä kanssa kiireisiä. Mä saan Miehen työvuorojen ja lomien puitteissa kyllä jonkin verran hengähdystaukoja, mutta ei järin lomailulta kyllä tunnu se, että sen pari tuntia, mitä Mies ulkoiluttaa tenavaa, mä a) teen pikaisesti kriittisimmät kotityöt, b) laitan ruokaa ja c) käyn lenkillä tai ruokakaupassa.

Olenkin varannut itselleni junaliput Helsinkiin ja takaisin heinäkuun lopulle. Sanoin Miehelle, että nyt kun Pimu ei syö tissiä, otan ja painun ihan keskenäni pariksi päiväksi reissuun, että saan hetken levätä ja ladata akkuja ilman, että pitää huolehtia kenenkään muun tarpeista. (Tosin luultavasti reissu menee ainakin osittain raskauspahoinvoinnista kärsiessä, mutta sitä murehditaan sitten myöhemmin.) Jospa sen reissun voimin pärjäisi taas hetken arjen raasteessa.

Oma napa lähinnä

Nyt kun Pimun syntymästä on kulunut tasan 8 viikkoa, alkaa meikäläisen kroppakin olla pikku hiljaa ennallaan. Tai no, niin ennallaan kuin se vain voi olla: ihan ilman taisteluarpia ei tästäkään urakasta ole selvitty.

Parina viimeisenä raskausviikkona mulla oli todella tukalat oltavat, ja vaikka kuinka rasvailin ja toivoin parasta, jäi Pimun yksiörempasta silti mojovat jäljet vatsanahkaan. Paitsi navan ympärille, myös alavatsaan ilmestyi loppuvaiheessa reiluja raskausarpia, jotka nyt sitten kaikessa tummanvioletissa komeudessaan takaavat sen, ettei tämä mutsi takuuvarmasti keikistele bikineissä julkisilla uimarannoilla tänä kesänä.

Tilanne rv 40+5. Eikä se pötsi tuosta paljon muuttunut loppuaikana, ei edes laskeutunut.

4 viikkoa synnytyksen jälkeen. Sektioarpi sentään jää alkkareiden alle piiloon.

Mä en vielä oikein tiedä, ällöttääkö tämä kaikki arpinen löysä vatsanahka mua vai ei. Noille arville nyt ei paljon muuta voi kuin antaa aikaa, mutta niille ylimääräisille 5-6 kilolle, jotka raskausajan mässäily mulle jätti, pitäisi kyllä tehdä jotain. Jospa kevään ja kesän edetessä vaunulenkkeily alkaisi innostaa enemmän. Ja viimeistään syksyllähän taas alkaa kaikki uudet vauvajumpparyhmät ja muut harrastusmahdollisuudet, joten nou hätä. Ainut poistumis-deadline, jonka noille läskeille asetan, on joulukuun alku, jolloin pitäisi edustaa ystävän kaasona.

Noin muuten kroppa tuntuu palanneen ennalleen: tissit on kellonajasta ja imetystahdista riippuen isot pallot tai raskaana roikkuvat säkit, jollaiset ne oli raskausaikanakin, selkä- ja hartiavaivat on helpottaneet hieman eturepun kadottua ja nukkumaan käydessä on mukavaa, kun kukaan ei potki virtsarakkoon tai pukkaa päällä palleaan. Raskausajan kummallisuuksista sen sijaan päälle on jäänyt kynsien tolkuton kasvuvauhti ja hiusten nopeampi rasvoittumistahti sekä hikoilu. Kaiken kaikkiaan voin siis pikkuhiljaa tuntea olevani jälleen nainen enkä ryhävalas. :D

Lauantain ristiäisten aiheuttama vaateprobleema sai mut miettimään sitäkin, että onko mun vaatekaapissa enää mulle sopivia vaatteita lainkaan. Tähän asti olen laiskana vetänyt jalkaan joko tuulihousut tai äitiysfarkut, koska tiedän, ettei kummatkaan niistä purista, mutta ehkä pitäisi tsekata myös muut vaatekaappiin marinoituneet vaatekappaleet. Samoin yläosia ja paitoja pitäisi ehkä tarkastella uudemman kerran, lähinnä ajatuksella "voinko imettää tässä ja haittaako, jos se on kohta puklussa/paskassa/tiesmissäeritteessä". Neljällä imetyspaidalla kun ei taida pitkälle pötkiä, jos kerran tarkoitus on imettää Pimua vielä ainakin puoli vuotta tästä eteenpäin...

Nyt keittiön pikasiivous ja lounas, pappi on tulossa kastekeskusteluun puolen tunnin päästä.

Lopun aikoja odotellessa

Nyt kun viikonlopun jäljiltä ei enää vituta niin ettei veri kierrä, voinkin yrittää vaihteeksi postata vähän positiivissävytteisemmissä tunnelmissa. Paino verbillä "yrittää". :P

Eilen kävin jälleen pikareissulla neuvolassa toteamassa, että Pimulla ei tunnu olevan kiire minnekään. Tutkimuspöydällä makoillessani, kun terkkari alkoi tunnustella vatsaa ja kuunnella sydänääniä, supisti kertaalleen aika napakasti, mutta siinä aika lailla kaikki. Mun paino oli vähän tippunut edellisestä reissusta, mikä terkkarin mukaan enteilee hyvää, mutta varattiin kuitenkin vielä yksi käyntikerta torstaille eli ylihuomiselle (tuolloin rv 41+1). Terkkari jälleen väitti, että "et sä tänne enää tule yhtenä kappaleena". Höhöö, niivvarmaan.

Jostain interwebsin syövereistä luin, että sikiön liikkeet yleensä rauhoittuu pari päivää ennen synnytystä, koska vauva alkaa keräillä voimia koetusta varten. Jos näin on, niin siinä tapauksessa meillä on spontaaniin synnytykseen vielä piiiitkä matka: Pimu puskee ja punkee, mikäli mahdollista, aina vaan kovemmin ja tuntuu nyt kohdistavan pääpuskut vasemmalle kyljelle kohti istukkaa. Mun teoria on, että raukka yrittää kääntyä vielä ympäri, muttei mahdu tai taivu, ja siksi tää homma vaan venyy ja venyy. Supistuksiakaan en tunnu huomaavan ollenkaan, kun suurimman osan kivuista aiheuttaa nimenomaan lapsipoloisen venytykset ja voimisteluliikkeet. Tänään kauppareissun jälkeen särki melko lailla juuri tuonne vasempaan kylkeen niille seuduille, jossa istukka majailee, mutta sekin särky loppui, kun istuskelin rauhassa keittiössä lueskelemassa ja maltoin hengitellä. Näinköhän sekin oli Pimun puskemisen "ansiota"...

Surukseni olen huomannut myös, etten sittenkään selvinnyt raskausajasta ilman raskausarpia: navan seutu näyttää tällä hetkellä TODELLA hurjalta violetinkirjavalta läiskältä, vaikka kuinka olenkin lutrannut joulusta asti Vihreän Kosmetiikan sheavoin kanssa. Onneksi damaget näyttäisivät rajoittuvan vain tuohon navan alueelle, ainakaan en ole omin silmin bongannut kyljistä tai rinnoista tiikeriraitoja. Liekö sheavoi auttanut asiaa. Tai sitten mulla ei ole helposti arpeutuva ihotyyppi.

Että tällaista täällä, lopun aikoja tosiaan odotellessa. Onneksi Mies on ollut harvinaisen pitkäpinnainen ja kärsivällinen mun kanssa ja jaksanut halia ja antanut mun itkeä räkä poskella sydämeni kyllyydestä. Ja onneksi Mies on meistä se optimistisempi, kun jaksaa muistuttaa, että sentään nyt on kyse enää päivien, ei viikkojen, odotuksesta... Eli inttitermein: yliaikaiskontrolliin TJ 6!

Kremppa ja kaverit

Vanha ystäväni pahoinvointi on tehnyt paluun. Ja vieläpä siinä ikävässä "ällöttää ja etoo, muttei okseta" -muodossa, ihan tismalleen samalla kaavalla kuin alkuraskaudessakin: silloin, kun suuhunsa mättää jotain, olo on ihan ok, mutta heti kun lopettaa syömisen, alkaa etoa. Jos itsekurini olisi tästä enää yhtään höllempi, pitäisin luultavasti etovaa oloa poissa herkuilla, pullalla, suklaalla, karkeilla jne., mutta osoitin sentään hieman itsehillintää ja nappasin kauppareissulla mukaan rasiallisen viinirypäleitä mutustamisen tarvetta täyttämään. (No okei okei, Mies oli kaupassa hillitsemässä mua ja melkein väkisin raahasi mut kauemmas keksi- ja karkkihyllyistä...)

Muutenkin alkaa tuntua siltä, että loppuraskaus tulee olemaan HYVIN kremppaista aikaa. Hartiat ja selkä on jatkuvasti jumissa, eikä asiaa helpota se, etten ole vieläkään oppinut istumaan sohvalla ryhdikkäästi selkä suorana. Vatsa on pinkeä pallo, koko ajan tiellä ja supistelee nyt myös entistä useammin (ei onneksi vielä kivuliaasti, mutta jokseenkin epämukavasti silti). Hartiajumin takia päätä särkee ja sormet puutuu, ja öisin herään säännöllisesti siihen, että olen kierähtänyt selälleni nukkumaan ja näin ollen voin pahoin, kun kohtu painaa isoja verisuonia. Lisäksi suussa maistuu koko ajan oudon eltaantuneelle, vaikka pesenkin hampaat kahdesti päivässä ja olen alkanut putsata myös hammasvälejä sellaisella hammaslankaimella (joka aina takahampaita putsatessa osuu kitalakeen ja aiheuttaa yökkäysreaktion.

Uutena kummastuksen aiheena mulla on tässä vaiheessa raskautta se, että jatkuvasti janottaa. Voisin lipittää erilaisia (lähinnä kylmiä) juomia litratolkulla pitkin päivää ja yötäkin, mutta joku pieni tolkun ääni alitajunnassani kuitenkin jaksaa muistuttaa, että nestetankkaus johtaa väistämättä vessassa ravaamiseen, joten yritän olla vetämättä vesi- ja mehuövereitä. Mikä tietenkin johtaa myös siihen, että ummettaa, kun ruoasta ei tule tarpeeksi nestettä.

Että kyllähän tämä raskaana olo alkais pikkuhiljaa jo riittää. Olenkin yhdessä Miehen kanssa ottanut tavaksi neuvotella iltaisin Pimun kanssa soveliaasta ulkoistautumisajasta: Mies kertoilee vatsalle, milloin on lomautettuna ja näin ollen joutilas viettämään aikaa synnärillä, ja mä taas muistutan jatkuvasti, montako viikkoa Pimun täysiaikaistumiseen on jäljellä. Tosin uskallan epäillä, että meidän neuvottelut on suht hedelmättömiä: ei arvon vatsalainen ole tähän asti piitannut meidän "käänny nyt oikein päin, perhana!" -neuvoistakaan. :D

Pötsi tänään eli rv 34+5 feat. äidin selvä tappiomieliala. :P

Näillä eväillä uutta viikkoa kohti. Luvassa ainakin patjaostoksia, koulutöitä (ja jopa yksi luento!), virallisen äitiysloman alku, perhevalmennus, neuvola ja retki ihmisten ilmoille kavereiden kanssa. Kiirettä pitää!

Kirppissaaliit ynnä muuta

Luvassa megalomaaninen kuvapostaus, koettakaa kestää! ;) Sain siis vihdoin kuvattua kirppislöytöni, joten isketäänpä ne tänne näytille. Seassa on myös omia tekeleitä sekä uutena ostettuja vaippoja. Valotus kuvissa ei ole erityisen ideaali, mutta klikkaamallahan ne kuvat suurenee kuten Bloggerissa aina.

Toppapussi (?), H&M, 50-56cm, kirpparilta.

Toppapussin yläosa lähempää

Junasukat ja norjalaismyssy, molemmissa lankana Novita Luxus Alpaca. Ja ihan ite nykerretyt.

ImseVimsen sisävaippa (x4) ja Soft-kuori, koko NB, kirpparilta.

TSI-taskuvaippoja, koko M, kirpparilta

Vas. Hilivinksis-PUL-kuori Nallevaipoilta, koko S. Oik. TSI-PUL-kuori, koko M, kirpparilta.

Uutena tilatut Nalle Nöttönen, koko S, ja Muksujen neppitasku, koko S-M.

Lindexin body, koko 68cm, kirpparilta.

Tällä viikolla olin pitkästä aikaa töissä, ja kyllä kolme päivää narikkahommissa oli enemmän kuin tarpeeksi. Selkä ja jalat huusivat työrupeamien jälkeen hoosiannaa, hiki pukkasi pintaan heti kun asiakkaita tuli kerralla useampi kuin muutama ja Pimu protestoi rasitusta potkimalla ja supistuttamalla. Asiakkaat sentään oli ymmärtäväisiä eivätkä avautuneet tai pottuilleet, kun näkivät mun jättimäisen pötsin pilkottavan työliivin alta.

Totesin myös, että pallomaha on kommenttimagneetti: jos olisin saanut vaikkapa euron jokaisesta kommentista tai hymystä, jonka mun maha asiakkaista kirvoitti, olisin tienannut päivän aikana vähintään tuplapalkan! Naisasiakkaita kiinnosti erityisesti, milloin mulla on laskettu aika ja monesko lapsi on tulossa, miehet tyytyivät lähinnä ihmettelemään, että "miten sä jaksat vielä heilua ton mahan kanssa täällä". Sain myös kuulla olleeni ruoka-aikaan kotona... :P

Voi kyllä olla, että mun työura oli tältä erää tässä, ei nimittäin enää hirveästi nappaa rymytä narikkahommissa tuntikaupalla. Pitäisi enää vain soittaa firmaan ja kysellä työtodistusten ja muiden tarpeellisten paperien perään. Jospa vaikka maanantaina.

Joulunalusajan ihanuutta

Kolmatta päivää anoppilassa, ja nyt jo närästää. Eikä pelkästään appivanhempien joulukouhotus: ihan aikuisten oikeasti olen oppinut, miltä tuntuu, kun koko ajan örpättää ja röyhtäysten mukana kurkkuun nousee mahanesteitä. Yrh. Pitänee tehdä vielä kieppi apteekin kautta ja hakea Samarinia ensiavuksi, eilen testasin Rennietä ja ainakaan se ei tuntunut auttavan.

30 viikkoa tiineyttä pärähti täyteen toissapäivänä, ja ihan kuin taikaiskusta kroppa keksi heti uuden kymmenluvun kunniaksi uusia jäyniä. Närästystä, turvotusta (vihkisormus on muuttanut loppuraskauden ajaksi kaulaketjuun roikkumaan, ja iltaisin jalkaterät muistuttaa ankan räpylöitä) ja katkonaisia yöunia mitä erinäisimmistä syistä: hullut unet, selkäsärky, suonenvedot, se saamarin närästys, villinä laukkaava leposyke, jota nostaa luultavasti juurikin närästys ja pinnalliseksi muuttunut hengitys (Pimu painaa palleaa ja lytistää keuhkoja)...

Jos loput noin 10 viikkoa ovat yhtä pottumaisia tai jopa pottumaisempia, alan olla valmis julistamaan raskausajan naisen vittumaisimmaksi elämänvaiheeksi. Seuraavan lapsen voisinkin sitten ihan hyvin adoptoida, ettei vaan tarvitse käydä tätä rumbaa enää uudestaan läpi.

Kaikesta tästä nurinasta huolimatta jaksan vielä uskoa, että nämäkin pyhät vielä tästä iloksi muuttuvat ja joulutunnelma saapuu tänne Karjalan loskakelien keskellekin. Aina kun voi iskeä verhot kiinni, kämpän täyteen kynttilöitä ja lämmitellä anopin kanssa litratolkulla glögiä samalla, kun appiukko katsoo neljättä tuntia putkeen joulupiirrettyjä. :D

Pötsi rv 30+2

Vartalonympärys huimat 105 cm... En halua ajatellakaan, mitä mittanauha näyttää joulun jälkeen!

 Näiden uhkeiden vartalokuvien myötä blogi vaikenee pyhien ajaksi. Antoisaa joulunaikaa kaikille lukijoille! :)

Neuvolassa jälleen

Uusi viikko on alkanut vähän jähmeästi: lauantaina juhlittiin ystävän polttareita, ja vaikka olinkin 8 hengen seurueesta ainut holittomalla linjalla juhlinut, oli seuraavana päivänä jonkin sortin myötätuntokrapula ja tolkuton väsymys. Henkisesti rankkaa kuunnella seitsemän muun rellestystä ja riekkumista. :P Polttarit saatiin kuitenkin juhlittua kunnialla, ja vaikka morsian sammuikin ensimmäisenä (nimenomaan sammui...), oli juhlakalu enemmän kuin tyytyväinen, että sai tilaisuuden nollata häästressiä ystäväporukalla. Kyseisen ystävän häät tanssitaankin jo tänä viikonloppuna: nörttihenkinen pariskunta halusi hääpäiväkseen 111111 (kihlat vaihdettiin 101010), joten virallinen vihkiminen tapahtuu perjantaina ja juhlat pidetään lauantaina.

Tänään oli ohjelmassa neuvolakäynti. Perustutkimusten lisäksi (hemppa 118 - lisärautaa ei kuitenkaan terkkarin mielestä tarvitse aloittaa -, verenpaine 123/60, sf-mitta 20cm, Pimun sydänäänet 160+) juteltiin vähän yleisellä tasolla raskausajasta, käytiin läpi viime kerralla saatu moniste äidiksi tulemisen tunteista ja saatiin Kelan lomakkeet kotiin täyteltäviksi. Oman "lottohakemukseni" täytinkin jo osittain, mutta luultavasti joudun menemään Kelan konttoriin ihan paikan päälle kyselemään, millä perusteella mun äitiysrahat nyt sitten määräytyy ja onko mun mahdollista saada edes vähän enemmän rahaa kuin se minimi, joka opintotuen perusteella mulle kuuluisi. Mullahan nimittäin on se tilanne, että vihoviimeinen opintotukeni kolahti tilille viime perjantaina ja joulu-helmikuun elän täysin Miehen tuloilla ja omilla satunnaisilla palkoillani, joten äitiysrahalaskureilla laskeskelu aiheuttaa melkoista päänraapimista allekirjoittaneelle... Miehellä sentään on selkeät sävelet oman hakemuksensa kanssa: riittää, että Mies hakee isyysrahan ja pitää kolme viikkoa isyyslomaa kunhan Pimu syntyy. Mies ei nimittäin aio käyttää osaa vanhempainvapaasta tai pitää isäkuukautta, vaikka kovasti haluaisikin, koska mun tuet on luultavasti niin pienet, ettei niillä paljon juhlita. :/

Seuraava neuvolakäynti on neuvolalääkäri noin kolmen viikon päästä, ja sitä ennen pitää käydä sokerirasituksessa. Kunnalla on kuulemma nykyään tapana passittaa kaikki 25 vuotta täyttäneet sokerirasitustestiin, joten pääsen minäkin testaamaan sen surullisenkuuluisan litkunjuonnin ja parin tunnin odottelun labrassa. :/ Papereihin kirjattiin myös tieto/toive siitä, että mulle tehtäisiin loppuraskaudesta sikiön painoarvio ultralla, koska mä olen itse ollut syntyessäni niin iso jötkäle (52 cm, 4,2 kg) ja veli vielä isompi. Terkkari käski muutenkin jutella äidin kanssa äipän raskausajoista ja imetyksestä, koska niistä voidaan saada jotain viitteitä siitä, mitä mulla on mahdollisesti odotettavissa.

Tähän asti olen päässyt melko vähällä erilaisten vaivojen kanssa, mutta nyt parin viikon aikana on alkanut ilmetä pientä ränkkää siellä sun täällä. Sekä muutamia "muuten vaan vituttaa" -kategoriaan sijoittuvia raskausoireita.

• Suonikohjut: check. Noin viikko ennen muutoa huomasin toisessa sääressä ihme läikkiä, joita luulin mustelmiksi. Luulin väärin: läikät sen kun laajenivat, ja eilen lähemmässä tarkastelussa päädyin suonikohjudiagnoosiin. Ei stana, tukisukkaostokset kutsuvat. Kiitos tästäkin perintötekijästä, äiti.
• Suonenvedot: check. Jatkuvasti pientä kramppia, 99% oikeassa pohkeessa. Lisäksi polviseisonnassa suoni alkaa hirttää kiinni jalkapohjissa, minkä huomasin äärimmäisen kivuliaasti muuttolaatikoita purkaessa.
• Karvoitus: check. Tämä jos mikä on ällöä: kainalo- ja alapääkarvat tuntuu kasvavan tuplavauhtia entiseen verrattuna. Lisäksi mulla on selvästi enemmän ja näkyvämpiä ihokarvoja käsivarsissa ja vatsassa (!), mikä ällöttää lähinnä itseäni. Onneksi on talvi tulossa ja kaupungin uimahalli rempassa. :D

Lisäksi selkä ja reisilihakset jumittavat harva se päivä, hiki haisee voimakkaammalle (tai sitten mun hajuaisti on herkempi) ja valkovuodon määrä on jotain ennennäkemätöntä. Lisäksi Pimun liikehdintä alkaa olla sen verran vauhdikasta, että Pimu häiritsee mun keskittymistä luennoilla ja kirjanlukua illalla. Toisaalta on kuitenkin hyvä, että Pimu antaa itsestään elonmerkkejä ja monottaa välillä vatsaa hipelöivää Miestäkin. Ei tarvitse ainakaan arpoa, onko vatsassa elämää.

Elonmerkkejä odotellessa

Maanantai näyttää vakiintuneen mun bloggauspäiväksi. Ihme kyllä, ottaen huomioon, että yleensä maanantait mulla kuluu viikonloppuna väisteltyjen rästitehtävien ja muiden velvollisuuksien hoitamiseen. Nytkin pitäisi ahkerasti näpytellä koulutehtäviä, joista osa on roikkunut jo edellisestä viikonlopusta asti... :P

Mies bongasi viikonloppuna netistä, että saman kadun varrella toisessa opiskelija-asuntoyhtiössä olisi vapautumassa kolmio marraskuun alussa. Soitin sitten tänä aamuna vuokravälittäjän toimistolle kysyäkseni, mikä meidän tilanne on asunnonvaihtojonossa, ja hetken aikaa konetta näpyteltyään toisessa päässä ollut aspa totesi, että "kyllä te tuon kolmion saatte jos haluatte, ei tässä jonossa ole teidän edellä ketään muutakaan hakijaa tuohon kohteeseen". Eli toisin sanoen, loka-marraskuun vaihteessa pitäisi pakata roinat banaanilaatikoihin ja kantaa ne 150 metrin (!) päähän uuteen, isompaan kämppään. Yksi stressitekijä vähemmän, huh. :) Nyt kun vielä keksis, että kenet me saadaan värvättyä muutto- ja siivousavuksi, muutto kun voi sattua mukavasti maanantaille tai tiistaille eli appivanhemmat ja mun äiti on hyvin todennäköisesti töissä...

Eilen lueskelin neuvolasta saatuja propaganda-vihkosia, ja Vau.fin opuksessa mainittiin, että sikiön liikkeet alkaisi pikkuhiljaa tuntua lähiviikkojen aikana. Illalla yritinkin nukkumaan mennessä tunnustella ja kuulostella, olisiko navan alla elämää, mutta kovin hiljaiselta tuntui. Tai sitten mä en vaan osaa erottaa tyypin heilumisia suolikaasuista. Muutenkin tuntuu oudolta yrittää bongata, että liikkuuko vatsassa jotain, kun ei ole minkäänlaista hajua siitä, miltä niiden liikkeiden PITÄISI tuntua! Vau-kirjassa kuvaillaan liikkeitä "pienen kalan evän hipaisuiksi" tai "ilmakuplan puhkeamiseksi", ja "jos olet onnekas, pieni perhosesi hipaisee hieman siivillään ja kertoo sinulle missä on". Hrr. Ensinnäkin, Vau-kirjan toisinaan erittäin ällösöpölässykieli nostattaa niskakarvat pystyyn, ja toisekseen, en mä halua kuvitella, että mun vatsassa liikkuu pieni kala tai perhonen. Mieluummin visualisoin sinne sen alienin näköisen mini-ihmisen, kiitos vain.

Joka tapauksessa, luulisi tyypin liikkeiden pikkuhiljaa alkavan tuntua jossain. Etenkin kun istukka on kohdun takaseinässä eikä edessä iskunvaimentimena. Mun äiti myös muisteli tunteneensa kohtalaisen ajoissa mun liikehdinnät kohdussa, ja kun meillä edelleen on se samanlainen eteenpäin kallistunut kohtu, niin luulisi pian alkavan tapahtua. Harmi sinänsä, että alun perin huomiselle varattu neuvola-aika siirtyi viikolla mun koulutuksen takia, neuvolaterkkari olisi voinut ultralla tsekata, että onko tyyppi vielä "alive and kicking".

Vauvan varustelukin etenee: meillä on nyt helistin! :D Varattiin tyypille vauvavakuutus Lähivakuutuksesta, ja asiakaslahjana saatiin helistin. Tosin tuttu vakuutusvirkailija (Miehen parhaan ystävän äiti) sanoi toimittavansa lelun anoppilaan, joten saadaan helistin haltuumme vasta lokakuulla. Lisäksi epäilen mun parhaan ystävän hankkineen jotain vauvaan liittyvää, koska mulle on kuulemma tuliaisia Tallinnan-reissulta. Ellei sitten ystävän huumorintaju ole taas kukkinut ja tuliainen olekin jokin ällömakea likööripullo synnytyksen jälkeistä elämää varten. En ihmettelis yhtään. :P

Lopuksi purnausta ulkoisesta olemuksesta. Muutamaa raskausblogia lueskellessani olen pannut merkille, kuinka pieniä ja sieviä toisten vauvamahat ovat tai ovat olleet näillä viikoilla (16-17). Mun maha taas... noh, kuva kertokoon karun totuuden.

Pötsi rv 16+3. A-PU-VA.

Siis oikeasti. Siinä, missä muiden naisten raskaus näkyy pienenä sievänä pömppänä, mun vauvamaha on a) turvonnut megalomaanisesti ja b) levittäytynyt myös reisiin ja perseeseen. Ja painoa on tullut lisää vasta noin kaksi (2) kiloa. Oliskohan vihdoin ja viimein aika alkaa käyttää sitä hiivatin jumppakorttia ja raahata peräsimensä johonkin aerobiciin?

Pötsikuvia

Yleisön pyynnöstä ja vertaisarvioita hakien: The Pötsi viime lauantaina (11+3)!

Toim. huom: näkyypä muuten rumasti tuo umpparin arpi tässä kuvassa. Jatkossa pötsikuvat taidetaan ottaa paidan kanssa...

Kuvien ottaja eli Mies on näköjään sopivasti heilautellut kameraa zoomaillessaan, joten pikkasen ovat epäselviä, mutta pääasian eli pötsin niistä kyllä erottaa. Jotenkin en vaan itse osaa hahmottaa, että kuvassa olisi muutakin kuin turvotusta ja läskiä, mutta toisaalta olin ennen raskauttakin hieman pyöreähkö (BMI jatkuvasti normaalin ylärajoilla eli 24-24,5) ja vatsan tienoilla viihtyi tiukasti pieni pelastusrengas. Pitää seurailla tilannetta ja ottaa uudet fotot vaikka parin viikon päästä, jos vaikka silloin omakin silmä jo hoksaisi mahan. :D

Tänään tasan 12+0, eli ne maagiset ensimmäiset kolme kuukautta on nyt takanapäin. Näillä viikoilla pitäisi pahoinvoinnin vähentyä tai jopa loppua kokonaan. Hah, niivvarmaan. Ainakin tänä aamuna oli vielä herätessä melkoisen hutera olo ja tuoremehukin potki pikkaisen takaisinpäin. Mies silitteli eilen mun mahaa ja huuteli tyypille, että lopettais jo mun kiusaamisen, mutta tyyppi ei tainnut olla kuulolla. Mokomakin kiusanhenki. :P

Ylihuomenna vihdoin ja viimein np-ultra! Aika on onneksi vasta iltapäivällä, joten Mieskin ehtii nukkua yövuoron jäljiltä useamman tunnin eikä ole ultrassa ihan tööt.

Onko se vai eikö se ole?

Ystävän paripäiväinen vierailu johti meidät naisihmiset keskustaan ostoksille. Ystäväni kyllä tykkää kierrellä kauppoja ja on siinä suhteessa ns. normaali nainen, kun taas meikäläinen inhoaa vaateostoksilla käyntiä ja etenkin sovituskopeissa ähisemistä. Nyt oli kuitenkin pakkorako, sillä mulla on täällä hetkellä tasan yhdet (1) vanhat farkut, jotka mahtuvat päälle JA nappi kiinni. Himahousuissakin alkoi tehdä tiukkaa: vielä keväällä ahkerasti käytössä olleet lempilökärit puristavat ikävästi, enkä jaksa yksissä ja samoissa (työ-)verkkareissakaan hengata kotosalla.

Yksi ostosreissun kohteista oli luonnollisesti H&M, koska sieltä tiesin varmasti löytäväni edes jotain äitiysvaatteita (sattuneesta syystä kun en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota, missä liikkeissä myydään pallomaha-kuteita). Sovituskopissa iski epäusko. Maha oli aivan järkyttävän iso entiseen verrattuna, reilu pinkeä pallo, ja viikkojakin oli ostosreissulla vasta tasan 11+0. Kaveri tuumasi mun pötsiä katsellessaan, että "no ei tuo kaikki kyllä läskiäkään ole". Siellä me sitten kaupassa yhdessä tiirailtiin mun mahaa ja arvottiin, että onko se vauvamahaa vaiko eikö, ja arvonta jatkui kotona, jossa Mieskin osallistui keskusteluun väittämällä mulla olevan jo ihan vauvamahaakin eikä pelkästään läskiä.

Oikeasti, mitä hittoa? Vauvaoppaat, neuvolan esitteet ja nettilähteet väittävät kivenkovaan, ettei ensimmäisessä raskaudessa vatsa näy kun vasta joskus toisella kolmanneksella, mutta meikäläinen näyttää tiineeltä jo nyt, ennen np-ultraa! Tai sitten me kaikki kuvitellaan mun turvotuksen ja läskin olevan vauvamahaa, koska me tiedetään mun olevan raskaana. Pitäis melkein saada ulkopuolisen arvio tilanteesta. Kunhan jaksan joskus aamusella kaivella kameraa esiin, pitää ottaa kuvia pötsistä ja yrittää niistä tarkastella tilannetta kriittisemmin.

Jotenkin nyt kovasti hämmentää ja ihmetyttää tämä mahdollinen pallomahan alku. Tokihan tiesin, että jonnekin sen vauvan on mahduttava ja että pötsi laajenee, mutta olin ajatellut tämän tapahtuvan "sitten joskus". Lisäksi olin toivonut, että maha vaan kasvaisi nätisti ja tasaisesti eteenpäin, eikä levähtäisi tällaiseksi pelastusrenkaaksi ympäri vyötäröä ja lantiota. Reisistä ja tisseistä puhumattakaan. :P Ehkä se seikka, ettei kroppa olekaan enää pelkästään mun oma ja mun käytössä, vaatii hieman totuttautumista.

Ja niin, ostosreissulta tarttui mukaan kahdet äitiyshousut, kummatkin sieltä H&M:ltä. Mustat puuvillalökärit sekä ohutta farkkukangasta olevat löysähköt housut (harmi kyllä näistä ei ollut nettikaupassa kuvia), varsinaisten mammafarkkujen ostoa lykkään myöhemmälle syksyyn kunhan tää pallomaha levähtää laajemmalle. Lisäksi hamstrasin muualta parit isommat rintaliivit, hipstereitä ja sukkia. Kallis reissu, mutta jospa näillä vermeillä selviäisi taas pari kuukautta eteenpäin.

8+0

Viime päivityksestä onkin vierähtänyt jälleen tovi. Olen ollut töissä melko tiiviisti kuluneella viikolla, ja kotona ollessa olen mieluummin nyhjännyt sohvalla lueskellen tai telkkaria katsellen kuin nakottanut tietokoneen äärellä.

Aloitetaan kuulumisten päivittäminen ronskisti ruumiintoiminnoilla. Viime päivien olotilan voisi tiivistää parhaiten onomatopoeettisesti: öörp, barf, glups. Kummallinen etova olo on edelleen riesana, muttei kuitenkaan ole vieläkään yltynyt oksenteluksi asti. Sen sijaan röyhtäilen kyllä välillä hyvinkin miehekkäästi: jostain syystä ilmaa tuntuu kertyvän vatsaan sekä suolistoon ihan järisyttäviä määriä. Aineenvaihdunta vaihtelee päivittäin: ensin muutaman päivän olen aivan tukossa ja ummella, ja sitten seuraavana päivänä ravaankin pytyllä parin tunnin välein. Voin vain kuvitella, millaiseksi tämä yltyy sitä mukaa, kun viikkoja karttuu...

Aikanaan alkuraskauden oireita kuukkeloidessani hymähtelin muun muassa metallin maulle suussa, mutta kah kummaa, niin vain sekin oire on nyt ilmaantunut. Pahinta on aamukahvin jälkeen, eikä välillä edes hampaiden pesu auta: puolen tunnin sisällä suussa maistuu taas ruoste. Myös väsymys hiipii pintaan kummallisina hetkinä: jo kahtena päivänä putkeen olen pilkkinyt sohvalla keskellä päivää (Mies tosin epäilee sen johtuvan siitä, että telkkarissa on päällä Eurosport ja Tour de Francen lähetys :D).

Mies on viime päivinä ahdistellut meikäläistä muun muassa auto- ja asuntoasioilla. Alun perin ajatuksena oli, että perheenlisäyksen ilmoitellessa tulostaan ostettaisiin oma asunto, mutta asuntotarjontaa ja lainoja vertaillessa todettiin, ettei nykyisillä tuloilla ja säästöillä ole varaa ryhtyä velallisiksi. Ja koska mä olen edelleen opiskelija, helpoin ja halvin ratkaisu on hakea opiskelija-asuntoa. Eilen Mies yritti jo saada mua täyttelemään asunnonvaihtohakemusta, mutta mä mieluummin odottelen ensimmäiseen neuvolaan tai jopa np-ultraan asti, ennen kuin alan tehdä suurempia päätöksiä. Ihan vaan siltä varalta, ettei kaikki menekään niin kuin Strömsössä. Auton vaihdosta suurempaan on puhuttu toistaiseksi melko yleisellä tasolla, ja luultavasti autonvaihtorumbaan ryhdytään vasta loppuvuodesta, kunhan saadaan hankittua se isompi kämppä sekä vaunut (pitäähän niitä pystyä mallailemaan takakonttiin, ettei niitä tarvitse katolla rahdata!).

Varusteluista puheen ollen, yllätyin positiivisesti maanantaina, kun oltiin Miehen kanssa kaupungilla tappamassa aikaa ennen Harry Potterin näytöstä. Mies kysyi yks kaks yllättäen, että "onkos tässä keskustassa lastenvaateliikkeitä, voitais käydä vähän kurkkimassa?". Yleensä Mies nimittäin INHOAA shoppailua ja kaupoissa muuten vaan kiertelyä. Käytiin sitten Name Itissä sekä Polarn O Pyretissä pällistelemässä vaatteita, mutta ei sentään vielä ostettu mitään. Miestä nauratti, kun meikäläinen herppaili a) vaatteiden selvistä tyttö-poika-värijaotteluista ja b) newborn-kokojen pienuudesta. Siis oikeasti: vauva, joka mahtuu 50cm bodyyn on ihan HELVETIN pieni tirppana! Pelottavaa.

Vaikka mulla onkin pieni pelko perssiissä kakkajalan suhteen, päätettiin silti, että ensi viikon neuvolan jälkeen kotikonnuilla vieraillessa kerrotaan kummankin vanhemmille raskaudesta. Tai mitä neuvolassa nyt sitten selviääkin. Sekä mun äiti että anoppi työskentelevät molemmat hoitoalalla, joten kovin kauaa ei niiden tarkoilta silmiltä raskausoireita salailla. Varsinkin anoppi hoksaa varmasti jonkin olevan "vialla", kun mun aikaisempi 3-4 kuppia kahvia päivässä onkin vähentynyt yhteen. :P

Tällaista täällä. Neuvolaan tasan viikon päästä, jee!

Aftermath, osa 2

Nyt kun viikko plussauksesta on kulunut, alkaa mieli jo hieman rauhoittua ja ajatus tulevasta vauvasta iskostua pikkuhiljaa päähän. En enää edes tarkista joka vessareissulla, onko paperiin tullut verta, ja vatsanväänteetkin tunnistan joko ilmavaivoiksi tai pikkukrampeiksi enkä heti pelkää pahinta. Toisaalta taas vähän huolestuttaa se, etten OSAA pelätä pahinta tai varautua keskenmenoon...

Eilen illalla saunareissulla vilkaisin pukuhuoneessa peiliin ja hoksasin, että tissit on erinäköiset kuin ennen! Käskin Miestäkin katsomaan rintamusta tarkemmin (minkä Mies teki enemmän kuin mielellään ;D), ja eroa on kuulemma tullut: rintamus on aiempaa hieman turpeampi ja nännipihat laajentuneet. Eron huomaa myös rintsikoissa: vasta muutama kuukausi sitten sopivan kokoisina ostetuista liiveistä tuntuu nyt pursuilevan yli. Toivottavasti ryntäiden kasvu ei ole kovin runsasta raskausaikana: jo raskautta edeltänyt C/D-kuppi tuntui välillä turhan suurelta tähän kroppaan, kun rintakehän ympärys ei kuitenkaan ole kuin pikkasen reilu 70cm. :P

Etova olo ja kuvotus iskee edelleen helposti, etenkin jos en ole syönyt pariin tuntiin. Olen yrittänyt ratkaista jatkuvaa napostelun tarvetta ostamalla hedelmiä ja juomalla vissyä sekä yrittänyt pienentää varsinaisella ruokailulla annoskokoja, ettei paino pompsahtaisi heti uusille lukemille. Ja siitäkin huolimatta mulla on ihan selkeä turvotuspötsi. Mies tuijotteli eilen mun röllykkää kun röhnötin sohvalla ja ihmetteli, että "eihän se vielä voi näkyä?!". Juu ei, kyllä tämä maha on vasta sitä pre-turvotusta. Valitettavasti. Tosin veikkaisin, että Se Oikea Maha ilmaantuu suht ajoissa näkyviin eteenpäin kallistuneen kohdun "ansiosta".

Olen myös liittynyt jo ensimmäiselle vauvapalstalle netissä, ja onneksi taisin valita sen, jolla on täyspäisintä porukkaa. Kaksplussaa ja muita vastaavia lukiessa olen hajoillut jo useaan otteeseen, mutta Vauva.infon foorumilla meininki on aivan toinen: ketään ei morkata tai syyllistetä ja tyhmiinkin kysymyksiin saa asiallisen vastauksen. Etenkin näin alkuvaiheessa netin vertaistuki on tarpeen, kun ei vielä kehtaa kysellä lähipiirin perheellisiltäkään asioita. Mutta kunhan viikkoja kertyy, alan vaivata tuttuja ja kavereitakin tyhmillä kysymyksillä. :P

Nyt pitää vaan yrittää pitää itsensä kuosissa, että jaksan töissä. Ensi viikolla alkaa ruuhkaviikot, joten työvuoroja on tarjolla reilusti ja luultavasti suurimmaksi osaksi yöaikaan. Hyvästi siis, sosiaalinen elämä. :/

Rv 6+4

Aftermath, osa 1

Ajatus vatsan sisäisestä asukkaasta alkaa pikkuhiljaa konkretisoitua, vaikka suurimman osan ajasta onkin sellainen tunne, että eilinen testi oli viallinen ja parin päivän päästä kuitenkin alkaa menkat. Eilen illalla nukkumaan käydessä alavatsaa vihloi vähän menkkakipujen tapaan, ja tänään kaupungilla tallaillessakin välillä nippaisi vatsasta siihen malliin, ettei eilinen plussatulos tainnut kuitenkaan olla pelkkää unta.

Oman neuvolaterkkarini soittoaika oli tänään klo 8-10, joten pakotin itseni aikaisin ylös ja sainkin terkkarin luurin päähän. Ensimmäinen neuvolakäynti sovittiin kolmen viikon päähän, jolloin myös eka ultra. Terkkari vaikutti puhelun perusteella mukavalta vanhemmalta naishenkilöltä, kyseli jo nyt mun vointia ja suositteli raskausvitamiinien aloittamista (check - apteekista tarttui matkaan Multi-Tabsia). Nyt kun vaan sen kolme viikkoa kaikki menisi kuin Strömsössä...

Parhaalle ystävälle oli pakko soittaa eilen illalla ja kertoa tapahtuneesta, muuten olen pitänyt mölyt mahassani. Mies meinasi kertoa ystäville ja vanhemmilleen vasta neuvolakäynnin jälkeen, jolloin viikkoja on kasassa noin 9.Luultavasti itsekin yritän "pysyä kaapissa" mahdollisimman pitkään, ja äiti hoitaa joka tapauksessa uutisen levittämisen muulle suvulle sitten joskus. Juorukello-ystävistä puhumattakaan. :P

Psykosomaattista tai ei, mutta eilen ja tänään on ollut välillä hassun ökkö olo. Ei varsinaisesti okseta, mutta aamukahvi ei uppoa ihan samaan malliin kuin ennen. Nälkä tuntuu kurisevan mahassa tiuhempaan tahtiin, mutta määrällisesti ruokaa ei uppoa entistä enempää. Ja koko ajan pierettää: aamulla pöristiin sohvalla Miehen kanssa kilpaa. :D

Joo-o. Keskity tässä nyt sitten graduntekoon, kun herra Google kutsuu vähän väliä milloin minkäkin tarpeellisen tiedonhaun tiimoilta. Viimeisimpänä hakuna "raskausajan ummetus". Omnom.

Ja kuinkas sitten kävikään?

Kuva kertonee olennaisen.

Ajatuksenjuoksu plussatestin jälkeen: "Apua, missä on allergialääkkeen tuoteseloste, voiko tätä syödä raskaana? Mitenkähän ne juhannuksen 2,5 annosta alkoholia, tai maanantainen viinilasillinen ja yksi siideri, onkohan niistä haittaa vai tuleeko meille FAS-lapsi? Ei perhana, nythän mulla menee ensi vuoden opinnot ihan uusiksi..."

Ehkä se ilo ja riemu iskee sitten parin päivän viiveellä. Nyt on lähinnä pöllämystynyt ja hämmentynyt olo.

Edellisistä menkoista laskien rv 5+4. Huomenna soitto neuvolaan. Lapsettomuuspoliaikaa en vielä peru, ihan kaiken varalta.

Kp 37

Otsikko kertoo olennaisen: pitkä kierto menossa jälleen. Jos vielä huomennakaan ei ala vuoto, ollaan ennätyslukemissa ja apteekin raskaustestihylly saattaa alkaa houkutella meikäläistä ostoksille.

Kropan lisäksi pääkin on sekaisin ku seinäkello. Keskiviikkona painelin elämäni ensimmäiseen yövuoroon, ja koska en ehtinyt nukkua päikkäreitä ennen töihin lähtöä, vuoron loppuessa aamukuudelta olin ihan tillintallin. Eilinen päivä menikin sitten täysin koomassa, ja vielä nytkin on pikkasen hönö olo kun unirytmi on sekaisin. Ja iltavuoroon pitäis mennä vielä töihin. Alan vihdoinkin tajuta, miltä Miehestä tuntuu yövuoroviikoilla, kun valvoo yöt ja yrittää nukkua +30-asteisessa kämpässä päiväsaikaan. Puhumattakaan omasta äidistäni, joka työskentelee hoitoalalla ja vielä viime kesänä teki pelkkää yövuoroa...

Viikonloppuna voisikin käydä vihdoin ja viimein testaamassa läheisen uimarannan veden lämpötilan. Ettei käy niin kuin muutama kesä sitten, jolloin kävin kesän ensimmäisen ja ainoan kerran järvessä uimassa elokuun lopulla. :D

Thanks for nothing

Lääkärikäynti oli sitten vihdoinkin tänä aamuna. En oikein tiedä, oliko mun odotukset liian korkealla vai oliko mulla vaan joku harhaluulo tästä lääkärikäynnistä, mutta jotenkin jäi sellainen olo, että "tässäkö tää nyt oli, eipä ollu kummoista". Mieskin sanoi kotiin tallaillessamme, ettei lääkärikäynnillä tullut ainakaan hälle mitään uutta.

Lääkäri oli ihan mukava vanhempi nainen, joka lueskeli tietokannasta meidän terkkarikäynnin tietoja, kyseli aika lailla samoja kysymyksiä kuin terkkarikin, kävi pikaisesti läpi meidän näytteiden tulokset (Miehen siemennäytetulokset oli lääkärinkin mukaan kondiksessa, eikä mun veriarvoissa ollut mitään hälyyttävää) ja lopulta teki mulle vielä sisätutkimuksen, jossa ei myöskään tullut ilmi mitään ihmeempää. Kohtu on kuulemma hyvänkokoinen ja hieman eteenpäin kallistunut, mutta tämän mä tiesinkin aiempien gynekäyntien perusteella.

Nyt meillä on sit vetämässä lähete lapsettomuuspolille ja odottaminen jatkuu. Lääkäri epäili, että saadaan odotella ehkä jopa elo-syyskuuhun asti yhteydenottoa polilta, koska hoitojonon pituudesta ei ole tietoa ja poli on kesällä osittain kiinni henkilökunnan lomien takia. Lisäksi polia vetävä lääkäri (ylilääkäri?) on kuulemma lopettamassa tai jo lopettanut polilla työskentelyn, joten saas nähdä, miten tämä homma tästä nyt sitten etenee... Ja tietenkin lääkäri sanoi ihan samaa kuin terkkarikin, eli käski meidän ottaa kesän ajan rennosti ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Ja ovulaatiotestien käyttö on kuulemma ihan turhaa, jos kerran kierto on suurin piirtein säännöllinen ja tiedetään, milloin hedelmöittymismahdollisuudet ovat parhaimmillaan.

Endosta lääkäri ei sanonut mitään, vaikka sanoinkin pariin otteeseen sitä suvussa olevan ja kerroin kuukautisten olevan ihan saamarin kivuliaat. Olis varmaan pitäny napakammin sanoa, että epäilen endoa ja haluaisin sitä mahdollisuutta tutkittavan tarkemmin, mutta nyt se sitten jää lapsettomuuspolikäyntiin. Tai sitten painelen kesällä yksityiselle puolelle endoepäilyjeni kanssa. :/

Että näillä mennään sitten. Kp 5 menossa, eli ensi viikolla olisi otolliset päivät tässä kierrossa. Ja tietenkin meikäläinen on ensi viikolla 3 päivää Helsingissä ja viikonlopun tiiviisti töissä. Argh.

Torstai on toivoa täynnä - ja pyh!

Vieläkin ootellaan, mutta enää vain lääkärikäyntiä. Menkat ilahduttivat saapumisellaan tänä aamuna klo 4:30 (ei, en sentään herännyt äkilliseen verenvuotoon, vaan menin aamukuudeksi töihin), ja olen taas viettänyt päivän hammasta purren ja yhden (1) Panadolin voimin, koska enempää ei repussa pyörivästä hätäapupakkauksesta löytynyt. Ja voi että, miten ihana työpäivä siitä tulikaan!

(Disclaimer: seuraava tekstinpätkä sisältää jonkin verran perinteisiä suomalaisia ärräpäitä sekä puhetta ruumiintoiminnoista, mikä voi ällöttää osaa lukijoista. Teitä on varoitettu.)

JumaLAUTA miten voi ihmislasta sattua menkka-aikaan. Ensimmäiset pari tuntia meni ihan kelvollisesti, koska vuoto ei vielä ollut päässyt kunnolla vauhtiin, mutta puolessa välissä työpäivää olin valmis repimään kohtuni omin kätösin irti. Ei voi mitenkään päin olla normaalia, että menkkakivut tuntuu perkele peräsuolessa asti. Kyllä, just siellä, perseessä. Mitä helvettiä?! Ei riitä, että kohdussa tuntuu siltä, kuin joku viiltelisi fileerausveitsellä paloja irti, vaan pitää joka vessareissullakin pelätä, että repeääkö paksusuolikin samassa rytäkässä! Kotonakin epäröin pitkään, laitanko kuukupin vai pelaanko muovisideällötysten kanssa, ja olisi pitänyt päätyä jälkimmäiseen vaihtoehtoon: aiemmin kivuttomasti sujunut persruukun asennus tuotti nyt melkoista tuskaa.

(Ruumiintoimintokuvaelma päättyy tähän. Kiitos ja anteeks.)

Onneksi lääkärikäyntiin on enää muutama päivä, onpahan nyt tuoreessa muistissa nämä menkkakivut niin voin niistäkin avautua samalla reissulla. Jos tuolla vatsaontelossa ei nyt ole endometrioosia tai muita kutsumattomia vieraita, niin ihme on.

Ja nyt kun avautumisen makuun pääsin, niin toteanpa samalla vauhdilla, että Iso Paha Vuokratyöfirma kyllä taas hanskaa homman. Kun ilmoitin olevani kesällä käytettävissä pesulatöihin, mulle kerrottiin, että toukokuulla on sitten pari infoa ja koulutusta, joihin "sun kyllä ehdottomasti kannattaa mennä, vaikka ootkin ollut siellä yrityksessä jo useissa työvuoroissa". Noh. Eilen oli ensimmäinen koulutus, jossa kerrottiin tasan ne faktat firmasta, jotka jo tiesinkin: työajat, palkkaus, työpaikan sijainti, työturvallisuuden tärkeys jne. Joo, eihän siinä, hyvää tietoa niille, jotka eivät pesulalla vielä olleet tehneet töitä. Tänään oli koulutuksen toinen osa, tällä kertaa pesulalla, jonne jäin vielä aamuvuoron jälkeen tunniksi odottelemaan. Ja ihan yhtä tyhjän kanssa tämäkin info: esimiehet kertasi palkkaus- ja työaika-asiat, jonka jälkeen kierrettiin tuotantotilat. Jälleen, varmasti hyödyllistä tietoa, JOS ON ENSIKERTALAINEN.

Voitte uskoa, kuinka paljon olen haaveillut siitä päivästä, jolloin voin soittaa vuokrafirmaan ja sanoa: "Valitettavasti en ole enää käytettävissänne, koska jään äitiyslomalle/sain oikeita töitä/voitin lotossa ja rupean nyt oloneuvokseksi"...

Kp 2

Joopa joo. Puna-armeija teki eilen ehkä ennätyksellisen nopean hyökkäyksen, sillä edelliselle kierrolle jäi mittaa huimaavat 25 päivää. Kyllä oli kuulkaa mukavaa rehkiä iltavuorossa, kun teki mieli ennemminkin maata kaksin kerroin jossain nurkassa itkemässä kipuja pois. Buranan voimilla selvisin sentään yön yli. Huomenna soitto lääkäriin, tämän aamun klo 8-9 soittoaika meni ohi nukkuessa.

(Aamun sana-arvoitus! Laadi seuraavista asioista käypä ilmaisu: pieni orava, käpy jäässä, hammas halki. Verbien ja muiden täytesanojen lisäys oman maun mukaan.)

Palaan asiaan, kunhan veri lakkaa pakkautumasta alapäähän ja lähtee kiertämään muuallakin kropassa.

AuauauauauauauAU!

Meillä kotona on usein heitetty ilmaan (enemmän tai vähemmän läppänä) lause "tätä se mun uneni tiesi", etenkin tilanteissa, joissa sattuu ja tapahtuu jotain sellaista, jota on vähän odotellutkin, vaikkei olisikaan ollut niin väliksi. Samainen lause juolahti mieleen aamulla herätessä: eilen illalla aloin tiputella verta, yöllä näin unta keskenmenosta ja aamulla heräsin hillittömiin vatsakramppeihin ja menkkavuotoon. Yleensä olen ironian ja sarkasmin ystävä, mutta nyt meni kyllä huonon huumorin puolelle. :/

Se, että nainen alkaa vanhemmiten muistuttaa äitiään, on kyllä ihan totta. Valitettavasti. Omalta äitimuoriltani olen elämäni ensimmäisten 25 vuoden aikana perinyt paitsi käsityötaidot ja ruoka-aineallergiat, myös nähtävästi vuosi vuodelta kivuliaammaksi muuttuvat menkat. Aamulla koski ja kramppasi niin paljon, etten uskonut pääseväni sängystä ylös hengissä, ja iltapäivällä, kun luulin pahimman olevan jo ohi, jouduin kesken kahvinkeiton heittäytymään kaksin kerroin, kun näkymätön puukko tuntui viiltelevän alavatsaa. Lisäksi soittivat aamulla töistä ja kysyivät, olisinko päässyt supermarkettiin äkkilähdöllä 7 tunnin työvuoroon. Sain sentään pidettyä enimmät ärräpäät itselläni ja tyydyin toteamaan olevani varattu koko loppupäivän. Sehän tästä olisi vielä puuttunutkin, että olisin kesken työpäivän tipahtanut jostain hyllyvälistä lattialle kramppaamaan säilyketölkkien lennellessä pitkin käytäviä...

Pikku hiljaa olen päästänyt mieleeni sen mahdollisuuden, että olisi syytä käydä gynellä tarkistuttamassa paikat. Tässä on kohta puolitoista vuotta yritetty saada lasta alulle, mutta tulosta ei synny (no pun intended). Ollaan Miehen kanssa perusterveitä, kumpikaan ei tupakoi, Mies ei käytä alkoholia juuri lainkaan ja minäkin tyydyn yleensä yhteen tuopilliseen tai lasiin viiniä, ruokavaliossa ei pitäisi olla mitään suuria puutteita ja pienempiä puutteita paikkailen vitamiineilla, ja ainakin puolitoista vuotta sitten kierukan poisoton yhteydessä lääkäri ultrasi mun paikat ja totesi kaiken olevan kunnossa. Eli jos jotain vikaa systeemissä on, niin tuskin se itseaiheutettua on. Kai. Ehkä. Toivottavasti.

Huoh.

Ei menny niinku Strömsössä

Eilen mulla oli harvinainen vapaapäivä keskellä viikkoa, joten tarkoitus oli olla kerrankin tehokas, herätä ajoissa, huushollata ja tehdä vaikka mitä rästijuttuja. Yleensä kun sellaisille pienille jutuille ei ole aikaa, kun ravaan koulussa, töissä, jumpalla ja niin edelleen. :P

Niinhän siinä sitten kävi, että Strömsö-meininki oli taas kaukana meikäläisen arjesta. Ihan ihmeellinen jumitus päällä heti aamutuimaan. Herätyskello pirisi yhdeksän aikoihin, jotta saisin itseni ajoissa sängystä ylös lukemaan esseekirjallisuutta (henkilöstöjohtamisen essee, 3-4 sivua, palautus lauantaina ja mulla kasassa 0 riviä tekstiä, höhö). Sen sijaan, että olisin ponnahtanut virkeänä sängystä heti ysiltä, torkutin ja kaivauduin yhä syvemmälle peiton alle, kunnes havahduin kaameaan nälkään puoli yhdeltätoista. Aamupuuroa syödessä surffasin netissä ja katsoin digiboksilta hömppää, ja aamukahvikin venähti niin myöhäiseksi, että sain vasta joskus puolen yhden (12:30!) aikaan juotua "aamukahvin" ja vaihdettua päivävaatteet ylle. Sittenkin pitikin jo kiitää bussilla keskustaan, käydä kirjastossa ja lounaalla ennen klo 15 kampaaja-aikaa.

Kampaajalta suoriuduttuani suuntasin kotiin, vakaana aikeenani vihdoin kaivella se esseekirja esiin ja alkaa työstää kirjoitustani, mutta kas kuinka ollakaan, Mies hinkusi itselleenkin hiustenleikkuuta, pyykkivuori oli kasvanut taas megalomaaniseksi ja syödäkin piti ennen jumppaa. Että sellainen vapaapäivä tällä kertaa.

***

Viime päivinä mulla on ollut muuten ihan kummallisia fiiliksiä. Nyt mennään kp24:ssa, eli puna-armeijaa voisi teoriassa odottaa saapuvaksi ensi viikon loppupuolella. Pari päivää sitten alavatsaa kuitenkin kummasti nippaili, ja mikä oudointa, mun teki mieli MAITOA. Viimeksi olen juonut maitoa ihan sellaisenaan joskus yläasteella tai lukiossa, ja sittemmin laktoosivamman takia maito on siirtynyt lähinnä kahvin ja teen laimentajaksi, mutta nyt piti saada juoda maitoa ihan sellaisenaan (=ilman kaakaota :P). Hämmentävää. Toivottavasti tää on merkki jostain muustakin kuin siitä, että urheilun väsyttämä kroppani tarvitsee enemmän proteiinia...