Joulua odotellessa

Odotuksen odotus jatkuu edelleen. Viime kierrossa plussasin jo kertaalleen, mutta se olikin väärä hälytys, joko kemiallinen tai varhainen keskenmeno. Tässä meneillään olevassa kierrossa on nyt kp 28/31-32 ja dpo 11 tai 12 (oviksen ajankohdasta en mene täysin takuuseen, kiitos kökköjen liuskaovistestien). Testailemaan pääsee ensi viikolla, jos ei vuotoa kuulu.

Välillä tuntuu, että koko elämä on ihan pysähdyksissä tämän lapsenteon takia. En oikein osaa tehdä mitään päätöksiä esimerkiksi työnhaun tai opintojen jatkamisen suhteen, kun koko ajan olen "entäs jos ja sitten kun" -moodissa. Tälläkin viikolla hain yhtä työpaikkaa, joka olisi määräaikainen sijaisuus tammi-heinäkuuksi - ja heti kun olin hakemuksen lähettänyt, aloin jossitella, että jos nyt tulenkin raskaaksi tässä kierrossa, on laskettu aika elokuun alussa eli en voisi tehdä töitä koko sijaisuuden ajan. Älytöntä miettiä tällaisia, kun en ole vielä edes saanut haastattelukutsua!

Ja ne opinnot. Syksyllä olisi hyvä sauma palata akateemiseen maailmaan, mennä tekemään se vuosikausia roikkunut gradu ja hakea vaikka paria sivuaineoikeutta vielä varmuudeksi, että olisi sitten laaja maisterintutkinto ja paremmat saumat työmarkkinoilla. Paitsi että miten mä mitään gradua lähden tekemään, jos vauva syntyykin silloin loppukesästä.

Joku ratkaisu pitäisi kuitenkin tehdä vähitellen, jo ihan vain siksi, että mua itseäni korpeaa nostaa työttömyystukia ja homehtua kotona samoja duplotorneja päivästä toiseen rakennellen (vilkkaan uhmiksen kanssa kotona olo ei selvästikään ole mun pala kakkua, vaikka lastani kovasti rakastankin). Lapsen kerhokavereiden vanhemmiltakin on tullut jo ihmetteleviä katseita, kun kuulevat mun olevan kotona, vaikkei meillä ole vauvaa talossa tai muutakaan "validia syytä" tälle tilanteelle. Ja joo, eihän se niille muille kuulu, miksi mä olen kotona kohta kolmevuotiaan kanssa, mutta vähän on silti aina semmonen tunne, että joudun selittelemään, miksi näin.

Noh, se siitä avautumisesta. Asiat lutviutuu kyllä aikanaan johonkin suuntaan, turha marista vielä tässä vaiheessa.

Pimu sai muutama päivä sitten päähänsä, että jouluvalot pitää ripustaa. Likka on varmaan nähnyt kerhomatkoilla naapuritalojen parvekkeilla olevia joulukoristeita. Eilen annoin sitten periksi, ja ripustettiin sitten yhdessä yhdet led-valot Pimun huoneeseen ja laitettiin sähkökynttelikkö keittiön ikkunalle. Tontut sentään jätin vielä kaappiin odottamaan joulukuuta, enkä muutenkaan ajatellut hirveästi kotia koristella, koska ollaan joulunpyhiksi menossa anoppilaan. Joululahja-asiatkin on aika hyvässä kuosissa, sukulaisille olen vähitellen antanut vihjeitä tai suoranaisia pyyntöjä Pimun lahjojen suhteen (tietyt lelut käy, ei enää Duploja eikä missään nimessä pehmoleluja, käyttötavara kuten lakanat ja lasten aterimet on ok, vaatteista neuvotellaan erikseen...). Joulukorttiaskartelussa luotan kerhotätien ammattitaitoon ja toivon, että sekä kerhossa että avoimessa perhekahvilassa on korttipajoja lähiviikkoina. Enää pitäisi keksiä Miehelle mahdollisesti jotain, samoin appiksille. Ensi viikolla on paikallisessa Messukeskuksessa joulumarkkinat, jos sieltä löytyisi vaikka jotain ruokaisaa lahjaa. Pari vuotta sitten ainakin maustetut hunajat kelpasivat erinomaisesti appiksille sekä mun isovanhemmille.

Että kyllä tämä tästä, joulu ja kaikki.

Syyskaa(m)os

Kesä tuli ja meni. Niin myös pikkukakkonen. Ei tule maaliskuussa toista vauvaa tähän talouteen.

Koko kesä meni raskauspahoinvoinnin kanssa kärvistellessä, kunnes elokuun alkupuolella olo alkoi helpottaa. Ihmettelin asiaa jonkin verran, koska Pimusta kärsin oksentelusta aina viikolla 14 asti, mutta tällä kertaa kertaoksu riitti ja sitten alkoi elämä voittaa.

(Tähän väliin pitänee laittaa eritevaroitus, graafista kuvailua luvassa.)

Rv 11 + jotakin alkoi sitten tiputtelu. Alkuun vessakäyntien yhteydessä paperiin jäi muutama verinen viiru, joista en osannut huolestua. Sitten alkoi tulla hyytymiä ja isompia verimönttejä, ja aloin huolestua, vaikkei mihinkään koskenutkaan. Sitten aloin ihmetellä raskausoireiden yhtäkkistä helpottumista pari viikkoa aikaisemmin, ja otin yhteyttä neuvolaan. Sen viikon perjantaina pääsin akuuttiajalla äitiysneuvolaan, jossa terkkari (ei oma, vaan päivystävä) yritti ultralla tutkailla tilannetta. Ilmeisesti istukka oli kuitenkin sen verran edessä, ettei terkkari saanut katkarapua kunnolla näkyviin eikä osannut sanoa, onko sykettä vai ei. Terkkari tyytyi lohduttelemaan, että jos se on kesken mennyt, niin sitten se sieltä tulee itsekseen ilman mitään ongelmia.

Paskan marjat. Lauantai- ja sunnuntaiyöt kärvistelin hervottomien kipujen ja kramppien kanssa, ja verta ja hyytymiä tuli entistä hurjempia määriä niin, että pikkarit meni vaihtoon vähintään kolme kertaa vuorokaudessa. Lauantaiaamuna kävin näytillä keskussairaalan päivystyksessä, jossa sisätutkimuksen jälkeen kehotettiin ottamaan Buranaa ja tulemaan uudestaan, jos ei helpota. Lopulta su-ma-yönä, kun noin kahden aikaan aamuyöllä tärisin kipujeni kanssa sängyssä enkä kyennyt muuhun kuin itkemään ja ulisemaan, soitti Mies taksin ja komensi päivystykseen. Päivystyksen kautta synnytysvastaanotolle, jossa päivystävä lääkäri ultrasi tilanteen. Sikiön koko vastasi noin viikkoa 9, ei sykettä havaittavissa. Sisätutkimus, jonkin verran ronklaamista, jolloin tiukan kohdunsuun ohi saatiin livautettua isoja hyytymiä sekä lapsivettä. Sikiötä ei kuitenkaan vielä saatu poistumaan, joten lääkäri passitti mut osastolle lepäämään ja ottamaan Cytoteciä, että saataisiin kaikki materiaali ulos.

Osastolla sain nukuttua katkonaisesti muutaman tunnin Cytotec-annosten välissä, mutta lääkkeillä ei ollut mitään vaikutusta. Tässä vaiheessa väsytti ja nälätti, koska mulle ei annettu ruokaa kaavinnan mahdollisuuden ja nukutuksen vuoksi. Heiluin siis osastolla tippatelineen kanssa, yritin keskittyä telkkarin katsomiseen ja lehtien lukemiseen ja odotin, lähtisikö Cytoteceillä kuitenkin kohtu tyhjenemään. Iltapäivällä mua hoitavat kätilö ja lääkäri kuitenkin totesivat, että kaavintaan on mentävä, ja noin neljän aikaan mut kärrättiin leikkuriin.

Kaavinnassa ei ollut ongelmia, ja iltapalan jälkeen pääsin kotiin. Seuraavasta viikosta ei olekaan sitten juuri tarkkoja muistikuvia: sain peruttua äitipolin ultrat ja soitettua äitiysneuvolaan omalle terkkarille, ulkoilin Pimun kanssa normaalisti ja hoidin kodin, mutta enimmän aikaa taisin istua lamaantuneena sohvannurkassa itkemässä. Ja silti elämä jatkui: maanantaina olin kaavinnassa, ja saman viikon lauantaina matkasin jo Turkuun serkun häitä juhlimaan. Omasta menetyksestä huolimatta osasin myös riemuita yhdessä parhaan ystäväni kanssa, joka teki positiivisen raskaustestin juuri ennen omaa katastrofiviikonloppuani.

Välillä olen asian kanssa ok: kesken meni, sattuuhan sitä, ei siitä olisi ollut eläjäksi ja niin edelleen. Yritän ikään kuin häivyttää mielestäni sen faktan, että olen ollut toistamiseen raskaana. Ja sitten aina välillä puhkean parkumaan, niin kuin aiemmin tällä viikolla, kun tajusin, että toinen raskaus olisi nyt jo yli puolen välin, jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Uusi yritys on jo alkanut, menossa on ensimmäinen yrityskierto kaavinnan jälkeen. Kierron pituus on täysi mysteeri, mutta yritettiin ajoittaa Miehen kanssa yrittäminen suunnilleen niihin aikoihin, milloin ovulaation olisi pitänyt olla raskautta edeltävän kierron perusteella. Odotellaan siis rauhassa viikko tai pari ennen kuin alan kuulostella menkkojen perään tai ostella raskaustestejä.

Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä Pimu on aloittanut kaupungin päiväkerhossa, käy kahtena aamupäivänä kerhoilemassa ja viihtyy paremmin kuin hyvin. Kotona tyttö puolestaan uhmaa entistä pahemmin ja testailee rajojaan, kirkuu ja karjuu ja vänkkää vastaan joka asiasta ihan periaatteen vuoksi. Välillä jaksan pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena, välillä taas karjun takaisin ja paiskon ovia purkaakseni turhautumistani.

Miehen seuraava loma on vasta jouluna, ja pari viikkoa ennen joulua saan pienen irtioton lähtemällä ystävän kanssa minilomalle yhdeksi yöksi. Siihen asti pitää vain purra hammasta ja hengittää välillä syvään. Vähintään kolmesti.

Ja taas mennään

Joo-o. Ei tarvinnut odottaa ihan kahta vuotta tällä kertaa. Toisella yrityskierrolla Clearbluen digitesti heitti ruutuun viikkoja 1-2, menkkojen mukaan mennään tasan rv 4+0. Laskettu aika 2.3.2015.

Enkä voi edes kihistä ja tihistä ääneen riemuissani, koska ollaan anoppilassa juhannuksen vietossa. Plussatestin roskatkin jemmasin olkalaukkuuni hävitettäviksi huomisella kotiinpaluureissulla.

Voi pojat. Tästä tää taas lähtee. Lisää tarinaa, kunhan päästään kotiin ja oikean näppiksen äärelle (edelleen, kosketusnäytöllä kirjoittaminen on ahterista).

Tissibaari suljettu

Huoh. Näin siinä käy, kun surffaa netissä nykyään vain tabletilla/kännykällä eikä kosketusnäytöllä pitkien tekstien kirjoittaminen suju tahi nappaa: blogitauot venyy ja paukkuu kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta. *pyörittelee silmiään*

On montakin aihetta, joista olisi pitänyt kirjoittaa tässä kuluneiden kuukausien aikana. Pimun alkava (ja nyt täysillä päällä oleva...) uhma, imetys ja sen loppuminen, perhe-elämä noin yleensä, omat opiskelu- ja työkuviot ja ties mitkä. Nyt kun jälkeen päin miettii noita kaikkia asioita, ei enää muista kaikkea, mitä aiheesta piti sanoa. Yritetään nyt kumminkin kirjata edes jotain muistiin, että jää jälkipolvillekin mustaa valkoisella.

Aloitetaan vaikka imetyksestä. Pimun imetystaival kesti kaiken kaikkiaan 2 vuotta ja 2 kuukautta. Suunnilleen vuoden ja 2 kuukautta pidempään kuin alunperin ajattelin. Raskausaikana ainut ajatus ja tavoite imetykselle oli, että jos vaan selviää sen 6 kk täysimetyksellä ja vuoden ikään osittaisimetyksellä, niin hiton hyvä juttu. Sitten kun Pimu syntyikin sektiolla, imetyksen alku takkusi jonkin verran ja imuotteen ja maidon riittämisen kanssa piti tehdä melkeinpä hartiavoimin töitä. Tytön ekana syntymäpäivänä sitten tuulettelin itsekseni, että jes, tänne asti päästiin sittenkin, kaikki tästä eteenpäin on vaan plussaa.

Kaksivuotissynttäreiden lähestyessä alkoi mulla vähitellen innostus ja jaksaminen hiipua. Jäljellä olivat enää päiväuni- ja iltaimetykset, joista päiväuni-imetys tippui ensimmäisenä pois, kun likka siirtyi nukkumaan päiväunensa omaan huoneeseen junnusänkyyn. Iltaimetyksiä jatkettiin vielä tämän jälkeen noin viikon verran, mutta imetystuokiosta tuli lopulta pelkkää tissin raapimista, sylissä pyörimistä ja puremistakin. Kun Pimu sitten siirtyi vajaa kuukausi sitten nukkumaan yöunensakin omaan huoneeseen, loppui iltamaidon anto samalla. Pari ensimmäistä iltaa tyttö kyseli tissimaidon perään, muttei protestoinut, kun vastasin, että tissitkin nukkuvat jo. Eikä tissin perään ole sen jälkeen kyselty.

Kaiken kaikkiaan "vieroitus" sujui paremmin kuin uskoin, ja loppujen lopuksi sopivan lapsentahtisesti. Nyt kun vielä ehtisin joskus kaupoille ostamaan uusia rintaliivejä - ilman klipsejä ja luukkuja, wuhuu!

***

Aiheesta toiseen. Kevään ja kesän aikana on tullut vastaan useampikin Pimun vauva-ajan muskarikaveri tai puistotuttu. Arviolta 80 prosentilla näistä tuttavaperheistä on joko tulossa tai syntynyt bebe numero kakkonen. Hymähdinkin Miehelle joskus helmikuussa, että ollaankohan me jostain universaalista aikataulusta jäljessä, kun toista ei ole vielä tulossa saati suunnitteilla.

Maaliskuussa poistatin kierukan. Huhtikuussa tilasin ovistestejä. Nyt on menossa kakkajalka nro 2:n yrityskierto 2. Kirpputoreilta metsästän pääasiassa nb-koon kestovaippoja ja hypistelen koon 62 bodeja. Totaalinen takinkääntö siis. Jospa tällä kertaa ei tarvitsisi odottaa kahta vuotta.

Kp 37

Otsikko kertoo olennaisen: pitkä kierto menossa jälleen. Jos vielä huomennakaan ei ala vuoto, ollaan ennätyslukemissa ja apteekin raskaustestihylly saattaa alkaa houkutella meikäläistä ostoksille.

Kropan lisäksi pääkin on sekaisin ku seinäkello. Keskiviikkona painelin elämäni ensimmäiseen yövuoroon, ja koska en ehtinyt nukkua päikkäreitä ennen töihin lähtöä, vuoron loppuessa aamukuudelta olin ihan tillintallin. Eilinen päivä menikin sitten täysin koomassa, ja vielä nytkin on pikkasen hönö olo kun unirytmi on sekaisin. Ja iltavuoroon pitäis mennä vielä töihin. Alan vihdoinkin tajuta, miltä Miehestä tuntuu yövuoroviikoilla, kun valvoo yöt ja yrittää nukkua +30-asteisessa kämpässä päiväsaikaan. Puhumattakaan omasta äidistäni, joka työskentelee hoitoalalla ja vielä viime kesänä teki pelkkää yövuoroa...

Viikonloppuna voisikin käydä vihdoin ja viimein testaamassa läheisen uimarannan veden lämpötilan. Ettei käy niin kuin muutama kesä sitten, jolloin kävin kesän ensimmäisen ja ainoan kerran järvessä uimassa elokuun lopulla. :D

Paluu arkeen

Juhannus tuli ja meni tänäkin vuonna anoppilassa, yhtä juoksulenkkiä lukuunottamatta hyvinkin laiskanpulskeissa merkeissä. On se kumma, kuinka aina juhlapyhinä tulee syötyä ihan saakelisti ja sitten ähkitään sohvalla sikiöasennossa maha pinkeänä, eikä siltikään seuraavalla aterialla osaa ottaa ruokaa sopivasti. Noh, onpahan taas kiloja joita pudottaa lenkkeilemällä. :P

Mulla on alkanut elämässäni uusi itsesensuurin aika: appiukko liittyi Facebookiin muutama viikko sitten, ja nyt joudun TAAS miettimään vähintään kolme kertaa ennen kuin postaan FB:iin yhtään mitään. Ei siinä mitään, että appiukko on mukana sosiaalisessa mediassa, onhan mun äitikin naamakirjailija, mutta kyllä apelle olisi joku voinut pitää ensin jonkinlaisen FB for dummies -koulutuksen ennen kuin sen päästi irralleen internetiin. Jos mulla olisi yhtään enempää pokkaa, olisin voinut itse mainita appiukolle ainakin seuraavat pikkuseikat:

a) Statuspäivityksen ei tarvitse olla romaanimittainen tai liian yksityiskohtainen kuvaus päivästä (tämän voisi muuten moni nuorempikin FB-käyttäjä muistaa, toim. huom.). Puujalkavitsitkään ei naurata, jos sellainen on statuspäivityksenä 4 kertaa päivässä.

b) Ihan jokaista kaveripyyntöä EI OLE PAKKO hyväksyä: juhannuksena todistin vierestä, kuinka appi hyväksyi kolme henkilöä FB-kavereikseen ja alkoi sitten miettiä, että "ketähän nämäkin on, jotain tuttuja varmaankin"...

c) Vaikka se oma ja ainut lapsenlapsi (eli Miehen veljentyttö 1,5v) onkin ihana ja rakas ja valokuvauksellinen, niin ei niitä kullanmurun valokuvia tarvitse laittaa nettiin tonnikaupalla. Kyllä ne lapsen vanhemmat osaa sen homman ihan itsekin.

Tuohon viimeiseen pointtiin liittyen käytiin Miehen kanssa aika lailla vakavaakin keskustelua aiheesta lapsen tietojen ja kuvien jakaminen netissä. Appiukon toilailuja seuratessani olen tullut nimittäin siihen tulokseen, että jos/kun meille se kakkajalka tulee, niin MINÄ ja VAIN MINÄ olen se, joka siitä lapsesta laittaa valokuvia nettiin, ja silloinkin hyvin rajoitetusti. Ja jos muut haluavat esim. naamakirjaansa laittaa kuvan, jossa meidän muksu esiintyy, niin kysyköön ensin luvan meikäläiseltä tai Mieheltä. Piste. Mun mielestä ei nimittäin ole mitenkään tarpeellista, että alaikäisestä lapsesta on netissä lukemattomia kuvia kaikkien töllisteltävinä. Varsinkaan sellaisia otoksia, joissa nassikka viipottaa ilman rihman kiertämää tai joissa on kuvattu lapsen vaipansisäisiä tuotoksia lapsen alapään ollessa kuvassa mukana (oi kyllä, em. veljentytöstä on FB:ssa myös tällainen kuva, tosin isänsä postaamana...).

Kakkajalasta puheenollen, täällä mennään harvinaisen pitkällä kierrossa: tänään on jo kp33, vaikka menkkojen piti saapua juhannuksena. En kuitenkaan vielä liputa onnesta, koska oletettuna ovisajankohtana olin reissussa ja lapsentekopuuhat jäi vähälle, joten kyseessä lienee vaihteeksi pitkä kierto.

Nyt arkitouhujen pariin: juhannuspyykit odottaa pesua, kaupassa pitää käydä ja lenkkikään ei tekisi pahaa. Ja jossain välissä pitäisi se gradukin tehdä pois kuljeksimasta. Huoh.

Kp 3. Vissiin kai.

Herra Murphy on aina ollut läheinen ystäväni: kaikki mikä voi mennä pieleen menee pieleen ja niin päin pois. Tällä kertaa herra Murphy ilahdutti vierailemalla mun luona tiistaina, jolloin oli varattu papa-näytteelle aika.

Tiistaiaamuna vatsaa väänteli melko lailla ja olin jo valmistautunut soittamaan labraan, että sori hei, menkat alkoi, lykätään papaa tuonnemmaksi. Vatsanväänteet osoittautuikin sitten tavallista reippaammaksi suoliston toiminnaksi eikä verta näkynyt, joten möngin tyytyväisenä labraan.

Noh. Kun labrassa sitten näytteen ottava hoitaja ja vieressä töllistelevä hoitajaopiskelija (sentään naispuolinen) oli kaivelleet lähetteet ja esitiedot koneelta ja pääsin selälleni laverille, hoitaja tuumasi, että jaaha, täällä näyttäis kyllä vähän veriseltä, eihän sulla menkat ole alkaneet. Tähän totesin ihan tyynenä, että "no jos onkin alkaneet, niin ei ne sitten housuun asti ole ehtineet". (Tässä vaiheessa hoitajaopiskelijaa taisi hieman hihityttää. Hyvä, jos mun aivopieruista on edes jollekin hupia. :D) Hoitaja päätti sitten kuitenkin "vähän putsata" paikkoja ja yrittää näytteenottoa, ja siitä papa-näytteen otosta tulikin sitten elämäni inhottavin sellainen. Kummasti kirvelee ja tuntuu, kun ISOLLA pumpulipuikolla pyöritellään alapäässä niin kuin viemäriä rassattaisiin...

Nyt sitten joudun soittelemaan parin viikon päästä papan tuloksia, että saako näytteestä selkoa vai ei. Piru vie jos joudun uudestaan näytteenottoon, menee nimittäin sitten tiukille, että ehtii saada tulokset ennen toukokuun lopun lääkärikäyntiä...

Paparonklauksen myötä puna-armeijakin sitten iski kunnolla. Tai ainakin mä luulen, että ne oli nyt sit ne menkat. Eilen ainakin särkylääkettä kului siihen malliin, ettei kyseessä ollut mikään hoitajan käsittelyn jälkivuoto. Tai sitten se ronklasi pikkasen liian syvältä ja otti sen näytteen munasarjoista asti. :P Tällä hetkellä nyt kuitenkin elän siinä uskossa, että kierto starttasi tiistaina, ja sen mukaan mennään. Pitääkin katsella, mihin laskurit lykkää hedelmälliset päivät ja oviksen, ovistestit nimittäin loppui enkä uusia osta ennen ku on käyty lääkärissä.

Vappukin on jo parin päivän päästä. Taitaa hiljaista pidellä täällä päässä vapun ajan: säätiedote ei lupaa hyvää, eikä ole edes sen kummemmin juhlafiiliskään. Kaveri lupasi kyllä lämmittää (aitoa puulämmitteistä <3) saunaa aattoaamuna, ja sunnuntaina lupasin käydä kääntymässä entisten opiskelukavereiden piknikillä. Plus huomenna meillä on siivouspäivä. Oon nimittäin kuullut huhuja, että asunnon lattiat kannattaa luututa useammin kuin joka kolmas tai neljäs kuukausi...

Viuh ja vauh

Haipakkaa on taas menty, kun en ole ehtinyt blogia edes ajatella kuin ohimennen. Ja sillä välin, kun olen mennyt kiitolaukkaa anoppilan, koulun ja työn välillä, Mymmeli on jakanut mulle elämäni toisen blogitunnustuksen. Kiitos, tartun toimeen heti kun löydän kamerani uumenista tarpeeksi edustavan anonyymejä otoksia! ;)

Kp 13:ssa mennään, viimeiset 6 ovistikkutestiä törsätään ylihuomisesta alkaen. Sama fiilis kuin viime kierrossakin: ei huvittaisi tikutella yhtään. Yrittäminenkin on tällä kertaa selvästi ajoitus- ja aikataulutuskysymys, koska Miehen työvuorot menee jälleen täysin ristikkäin ja päällekkäin meikäläisen menojen kanssa. Lisäksi minä pässi sanoin jo aikoja sitten työnantajalle, että maaliskuusta lähtien mulla on vähemmän luentoja ja näin ollen enemmän mahdollisuuksia tehdä töitä, joten nyt niitä työvuoroja sitten tyrkytetään harva se päivä. Tai aamu. Olisin tänäkin aamuna mielelläni nukkunut iltavuoron jälkeen pitkään, mutta eikös vaan Iso Paha Vuokratyöfirma-pomoni soittanut vähän jälkeen aamukahdeksan ja yritti saada mua hyllyttämään tavaraa jonnekin hornan tuuttiin Siwaan. En menny.

Päätin, että katsellaan vielä tämä kierto Miehen kanssa, ja jos sitten ei tärppää, niin soitan perhesuunnitteluneuvolaan ja varaan meille ajan. Siis tosiaankin MINÄ päätin. Miehen kanssa ei olla vieläkään käytyä The Keskustelua asiasta, mutta eiköhän tuo älynnyt ynnätä mielessään kaksi plus kaksi, kun surffasin terveydenhuollon sivuilla ja kirjoitin neuvolan puhelinnumeron kalenteriin valmiiksi. Eiköhän se kissa tule nostettua pöydälle viimeistään siinä vaiheessa, kun ja jos parin viikon päästä puna-armeijan hyökätessä seinäkalenteriin ilmestyy mystinen terkkariaika, jonka perässä lukee meidän kummankin nimi. :P

Muutenkin olen yrittänyt miettiä, miten ottaa asia Miehen kanssa esille sillai hienovaraisesti. Jotenkin luulen, että "kuulehan rakas, musta tuntuu että meissä on jotain vikaa, että eiköhän lähetä lääkäriin?" ei herätä Miehessä kovinkaan positiivisia tunteita. :/

Kp 15

Kierto on kivasti taas siinä vaiheessa, että ovistestit pitäisi kaivaa naftaliinista. Niitä saamarin liuskatestejä on vieläkin (!) jäljellä sen verran, että tämä kierto pitäisi saada tikuteltua ihan kepoisesti, mutta kun EI HUVITA. Oikeesti. En vaan jaksaisi arvailla ja pyöritellä liuskoja kolmen eri lampun alla viivan bongaamiseksi. Rahatilanne ei kuitenkaan antaisi periksi digitesteihin investointiin, joten kai se on tyytyminen siihen mitä on.

Mies on tällä viikolla iltavuorossa ja mun koulu ja muut menot painottuu lähinnä aamupäivään, joten saapa nähdä, missä välissä ollaan taas yhtä aikaa kotona. On se ny jumankauta, kun seksikin pitää jo aikatauluttaa. Mä kun luulin, että tähän pisteeseen päädyttäisiin vasta vuosi(kymment)en naimisissaolon jälkeen: seksiä kerran kuussa lauantaina ennen saunaa, synttäripäivänä ja hääpäivänä. Ja silloinkin vain, jos kumpikin on hyvällä tuulella. :D

... sitä tikulla silmään

Jep, ovulaatiotestitikut ovat tehneet paluun meikäläisen arkeen. Koska mun kiertojen pituudet on vaihdelleet niin paljon männäkuukausina, otin varman päälle ja aloitin testailun eilen (kp12), ettei ovis vaan pääse livahtamaan ohi. :P

Testit on edelleen niitä samoja, jotka tilasin viime syksynä. Yllättävän pitkälle 28 kappaleen pakkauksella on pötkitty, olkoonkin, että välillä oli kiertoja, jolloin en testaillut ollenkaan tai sain bongattua oviksen vain käyttämällä pari-kolme testiä. Nyt kuitenkin varasto alkaa tyhjentyä, joten pitäisi kai tilailla lisää.

Alun perin meinasin tilata uudet testit samasta paikasta kuin edellisenkin pakkauksen eli Raskauskeijusta, mutta Miraana listasi Uusissa askelissa joitain hyviä ja halvempia ostopaikkoja, pääasiassa ulkomailta. Kieltämättä halpa hinta houkuttaisi tilaamaan testejä esim. Jenkeistä, mutta mun nykyisellä testien "suurkulutuksella" suomalaisten verkkokauppojen hinnat ei tunnu edes kovin pahalta. Toki jos käyttäisin esim. ovistestejä sen lähemmäs 10 kpl per kierto, etsisin varmasti vaikka mistä maanraosta hinta-laatusuhteeltaan edullisimmat tukkupakkaukset. :P


Taidan kuitenkin jättää vielä pariksi päiväksi hautumaan testitilaukset ja hintavertailut ja keskittyä meneillään olevaan kiertoon. Mieskin on kivasti tällä viikolla iltapäivisin kotona, joten perillisen yrittäminen ei jää vain ajatuksen tasolle. ;) Kun vielä sais tämän hartiajumin ja lievän päänsäryn pois, niin ei olisi lainkaan pöllömpää.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Uuden vuoden kunniaksi päätin uudistaa blogin ulkoasun, vanha vihreä pohja oli kovin synkeä ja synkistelyhän on tunnetusti kivaa vain tiettyyn pisteeseen asti. ;) Voisin myös vihdoin opetella käyttämään teksteissä tunnisteita, jotta tekstien valikointi ja pläräys on edes vähäsen helpompaa.

Joulu vierähti rauhallisesti anoppilassa, Mies ja minä löhöttiin sohvalla ja lepotuoleissa ja hakattiin Miehen joululahja-pleikkarilla Little Big Planetia (ja mies välillä yksin jotain sotapeliä, minen moisiin paukutteluihin rupea). Tokihan omat sukulaiset tuli käytyä läpi ja parit kaveritkin ehdin tavata, mutta noin muuten viihdyttiin kyllä harvinaisen paljon neljän seinän sisällä jääkaapin välittömässä läheisyydessä. Joulusyöpöttely näkyy vieläkin puntarin tuloksessa: elämäni ensimmäistä kertaa rikoin 70 kilon rajan. Hyi helvete. Mies tosin väittää, ettei liikakilot näy meikäläisessä muualla kuin pienenä mahan turvotuksena, ja kieltämättä peiliin katsoessa en itsekään heti bongaa, minne muualle kuin vatsaröllykkään ne kilot on asettuneet. Onneksi on pituutta melkein 170cm, on läskeillä tilaa levittäytyä tasaisesti. :D

Uudeksi vuodeksi palailtiin jo sitten kotiin, koska Mies joutui palaamaan sorvin ääreen ja aloitti kepoisesti yövuoroilla heti 27. päivä. Uutta vuotta ei juhlittu mitenkään erityisesti, olla öllöteltiin vain kotosalla telkkarin ääressä ja puolilta öin käpsittiin raketteja katselemaan.

Mietin pitkään tänäkin uutena vuotena, että lähdenkö lupailemaan mitään vai annanko olla. Kun sitten Miehen kanssa tiirailtiin kaupungin ilotulitusta, keksin viime tingassa luvata, että tänä vuonna tehdään kaikkemme Operaatio Kakkajalan eteen. Sitä perillistä kun ei noin vain voi luvata syntyväksi vuodelle 2011, mutta yritystä voi aina lisätä. :)

Puna-armeijaa odotin tosiaan saapuvaksi jouluksi, mutta verenvuodatus alkoikin vasta uudenvuoden aatonaattona ja kierron pituudeksi tuli tällä kertaa 36 päivää. Tänä syksynä on selvästi ollut havaittavissa kiertojen pituuksissa pitkä-lyhyt-pitkä-lyhyt-kaava, mikä on ehkä vähän outoa, mutta tuskin mitenkään vaarallista tai epätavallista. Yhden ystävän kanssa tuli puheeksi gynekäynnit, ja hokasin, etten muista, milloin multa olisi viimeksi otettu papa-näyte. Varmaankin joskus syksyllä 2007, kun kävin asennuttamassa kuparikierukan, kierukan poiston yhteydessä papaa ei otettu koska poistatin kierukan menkkojen aikaan. Kunhan opiskelijaterveydenhuolto aukeaa ensi viikolla, voisin kysellä, hoituuko sitä kautta myös gynejutut vai pitääkö vinkua aikaa suoraan tk:sta. Tosin koska olen edelleen kirjoilla myös yliopistolla, YTHS:ltä voisi saada ajan myös kohtalaisen helposti... Hmm.

Näillä eväillä uutta vuotta kohti!