Joulurauhaa ja hiljaiseloa

Operaatio Kakkajalka jäi tässä kuussa selvästi ajatuksen tasolle. Meikäläinen painoi opiskelujuttujen kanssa pitkää päivää ja Mies oli sopivasti lähes joka viikko ilta- tai yötyöläisenä, joten yhteinen aika kotona jäi tosi vähäksi. Hyvä jos aamulla ynähdettiin tervehdykset kun mä lähdin kouluun ja iltapäivällä muutama sana vaihdettiin Miehen lähtiessä työmaata kohti.

Nyt ollaan kuitenkin oltu molemmat kotosalla jopa hieman vajaa viikon verran kun Miehelläkin alkoi kolmen viikon joululoma. Ja kuinka ollakaan: minä oon ollut niin väsynyt ja joulutohinoissani, ettei lapsentekoa edes harkittu. Tai no, yritti Mies tuossa yksi ilta ehdottaa, että miten ois, mutta meikäläinen oli vetänyt siinä vaiheessa sellaiset ruokaperseet, että paha olo vaan velloi vatsassa ja pelkkä ajatuskin seksistä nostatti kylmän hien pintaan ja palan kurkkuun. Kyllä joulu on hienoa aikaa.

Huomenna ollaan suuntaamassa anoppilaan jälkijoulun ja uuden vuoden viettoon, ja mulla pitäisi sopivasti alkaa menkatkin huomenna. Eipähän mene arvokasta vauvantekoaikaa hukkaan, kun vuodan sopivasti anoppilareissun ajan.

Kauhulla odotan kyllä ensi viikon reissua. Anoppi ja appi tietävät molemmat, että meillä on yritys päällä, ja appiukko muistaa JOKA puhelun yhteydessä kysellä Mieheltä, että no joko no joko. On raukka niin innoissaan mahdollisesta toisesta lapsenlapsesta: Miehen velihän on jo lapsenlapsi-asiassa "velvollisuutensa suorittanut" ja tulee isäksi ensi kuussa. Tietysti on hyvä, ettei appi suhtaudu meidän mahdolliseen sikiämiseen penseästi, mutta toisaalta noin innokas asenne on myös ahdistavaa ja jollain lailla asettaa paineita meikäläisen harteille: onhan siinä lapsenteossa nyt onnistuttava, ettei appivanhemmat pety.

Näissä tunnelmissa tällä kertaa. Nyt olis varmaan parempi alkaa pakata tavaroita, ettei tarvitse aamulla säntäillä tukka pystyssä äkäisenä etsimässä sukkia ja miettiä, mitä kaikkea melkein viikon mittaisella reissulla tarvitsee.

Mitäpä jos ja muut alistuskonjunktiot

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä, viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton, saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin? Mitäpä jos mä sokeudun voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa?

Mp3:n soittolistalle eksynyt Samuli Putron kappale "Mitäpä jos" herätti meikäläisessä tänään mielenkiintoisia pohdintoja, ja havaitsin viime kuukausien olleen ihan silkkaa jossittelua.

"Tarttis ostaa uusia rintaliivejä, nykyiset on ihan kulahtaneita. Ai mutta entäs jos tulenkin raskaaksi, eihän ne sitten mahdu enää päälle... Antaa olla."

"Uusia housujakin pitäisi hommata, kaapissa on enää yhdet ehjät farkut. Paitsi että turhaan mä niitä ostan, jos kohta oonkin raskaana enkä enää mahdu vanhoihin vaatteisiini..."

"Häämatkalle olis kyllä kiva lähteä, vois vaikka katsella ens kesän lähtöjä nyt kun on vielä varaa... Mutta jaksankohan mä reissata jos sitten onkin se The Maha ja hirveän tukala olla."

"Ai, uusia opiskelijatutoreita haetaan taas, pitäisköhän lähteä tutoriksi uusille ensi syksyn opiskelijoille? Mut mitähän siitäkään tulee, jos oonkin raskaana sit ens syksynä."

Tuollaiset ajatukset on aika tehokkaasti vallanut mun pään, ja jotenkin tuntuu siltä, että elämä on ihan lamaantunutta ja pysähtynyttä. Jopa niinkin pieni asia kuin uusien alusvaatteiden osto lykkääntyy jossittelun takia, puhumattakaan suurista päätöksistä kuten siitä, jatkanko opiskeluja vielä ensi syksynä vai ilmoittaudunko poissaolevaksi ja etsin töitä. Ja INHOAN tilannetta sydämeni pohjasta.

Mä olen yleensä aina kunnon stressipeikko ja suunnittelija, ja tykkään siitä, että tiedän tismalleen, mitä milloinkin tapahtuu. Olen tapaamisissa aina etuajassa, koska vihaan myöhästelyä (ja myöhästelijöitä), teen listoja ja aikatauluja (etenkin opiskeluun liittyen) ja pyrin aina tietämään edes suurin piirtein, mihin olen matkalla elämässäni. Nyt, kun raskauden yritys on päällä, inhoan yli kaiken sitä, etten mitenkään pysty vaikuttamaan koko asiaan, vaikka yritänkin olla huoleton ja olla murehtimatta.

Pitäisi kai kuunnella Putroa ja ottaa opikseen: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"

Nimimerkki Peikotus kävi kommentoimassa blogin ensimmäistä tekstiä. Voin sanoa, että täälläkin on puheeseen pesiytynyt "sitten kun" -lausahdukset. Etenkin liittyen lasten kasvatukseen ja siihen, mitä niille meidän tuleville kakkajaloille sitten opetetaan. Ja mitä lasten isä EI saa tehdä. :D

"Sitten kun meillä on lapsia, niin me ei ainakaan käytetä niitä jatkuvasti mäkkärissä tai hesessä. Eikä niille osteta nyky-Barbeja tai Bratzeja tai mitään Pokémon-örkkejä."

"Sitten kun meillä on lapsia, niin et sitten opeta niitä kannustamaan Manchester Unitedia! Etkä pakota niitä aloittamaan jalkapallon pelaamista!" (Ai miten niin Mies on Valioliigan ystävä...)

"Sitten kun meillä on lapsia, niin niille näytetään sitten vaan kunnollisia lastenohjelmia, eikä mitään huonoja trendiohjelmia mitä maikkari näyttää nykyään."

Niinpä niin. Sitten kun.