Joulua odotellessa

Odotuksen odotus jatkuu edelleen. Viime kierrossa plussasin jo kertaalleen, mutta se olikin väärä hälytys, joko kemiallinen tai varhainen keskenmeno. Tässä meneillään olevassa kierrossa on nyt kp 28/31-32 ja dpo 11 tai 12 (oviksen ajankohdasta en mene täysin takuuseen, kiitos kökköjen liuskaovistestien). Testailemaan pääsee ensi viikolla, jos ei vuotoa kuulu.

Välillä tuntuu, että koko elämä on ihan pysähdyksissä tämän lapsenteon takia. En oikein osaa tehdä mitään päätöksiä esimerkiksi työnhaun tai opintojen jatkamisen suhteen, kun koko ajan olen "entäs jos ja sitten kun" -moodissa. Tälläkin viikolla hain yhtä työpaikkaa, joka olisi määräaikainen sijaisuus tammi-heinäkuuksi - ja heti kun olin hakemuksen lähettänyt, aloin jossitella, että jos nyt tulenkin raskaaksi tässä kierrossa, on laskettu aika elokuun alussa eli en voisi tehdä töitä koko sijaisuuden ajan. Älytöntä miettiä tällaisia, kun en ole vielä edes saanut haastattelukutsua!

Ja ne opinnot. Syksyllä olisi hyvä sauma palata akateemiseen maailmaan, mennä tekemään se vuosikausia roikkunut gradu ja hakea vaikka paria sivuaineoikeutta vielä varmuudeksi, että olisi sitten laaja maisterintutkinto ja paremmat saumat työmarkkinoilla. Paitsi että miten mä mitään gradua lähden tekemään, jos vauva syntyykin silloin loppukesästä.

Joku ratkaisu pitäisi kuitenkin tehdä vähitellen, jo ihan vain siksi, että mua itseäni korpeaa nostaa työttömyystukia ja homehtua kotona samoja duplotorneja päivästä toiseen rakennellen (vilkkaan uhmiksen kanssa kotona olo ei selvästikään ole mun pala kakkua, vaikka lastani kovasti rakastankin). Lapsen kerhokavereiden vanhemmiltakin on tullut jo ihmetteleviä katseita, kun kuulevat mun olevan kotona, vaikkei meillä ole vauvaa talossa tai muutakaan "validia syytä" tälle tilanteelle. Ja joo, eihän se niille muille kuulu, miksi mä olen kotona kohta kolmevuotiaan kanssa, mutta vähän on silti aina semmonen tunne, että joudun selittelemään, miksi näin.

Noh, se siitä avautumisesta. Asiat lutviutuu kyllä aikanaan johonkin suuntaan, turha marista vielä tässä vaiheessa.

Pimu sai muutama päivä sitten päähänsä, että jouluvalot pitää ripustaa. Likka on varmaan nähnyt kerhomatkoilla naapuritalojen parvekkeilla olevia joulukoristeita. Eilen annoin sitten periksi, ja ripustettiin sitten yhdessä yhdet led-valot Pimun huoneeseen ja laitettiin sähkökynttelikkö keittiön ikkunalle. Tontut sentään jätin vielä kaappiin odottamaan joulukuuta, enkä muutenkaan ajatellut hirveästi kotia koristella, koska ollaan joulunpyhiksi menossa anoppilaan. Joululahja-asiatkin on aika hyvässä kuosissa, sukulaisille olen vähitellen antanut vihjeitä tai suoranaisia pyyntöjä Pimun lahjojen suhteen (tietyt lelut käy, ei enää Duploja eikä missään nimessä pehmoleluja, käyttötavara kuten lakanat ja lasten aterimet on ok, vaatteista neuvotellaan erikseen...). Joulukorttiaskartelussa luotan kerhotätien ammattitaitoon ja toivon, että sekä kerhossa että avoimessa perhekahvilassa on korttipajoja lähiviikkoina. Enää pitäisi keksiä Miehelle mahdollisesti jotain, samoin appiksille. Ensi viikolla on paikallisessa Messukeskuksessa joulumarkkinat, jos sieltä löytyisi vaikka jotain ruokaisaa lahjaa. Pari vuotta sitten ainakin maustetut hunajat kelpasivat erinomaisesti appiksille sekä mun isovanhemmille.

Että kyllä tämä tästä, joulu ja kaikki.

Pääsiäinen ja sen jälkipyykki

Pääsiäinen vierähti tuttuun tapaan reissun päällä, oltiin anoppilassa kiirastorstai-illasta maanantaiaamuun. Ipana viihtyi niin kuin aina, mummo jaksoi viihdyttää tenavaa ja käytiin perheen kesken ulkoilemassa pikkukaupungin ainoassa (?) leikkipuistossa. Säät suosivat ja hiki tuli auringossa välikausivermeissä itse kullakin. Ukin ja mummon hankkima 12-tuumainen fillarikin testattiin mummolan kotikadulla: Pimu ei ihan hoksannut polkemisen ideaa saati yltänyt kunnolla polkemaan, mutta hauskaa tuntui silti olevan. Viikonlopun aikana saatiin myös Pimulle ihan oma fillari kotiin vietäväksi, sillä mun äiti oli saanut työkaveriltaan ihan kotiinkantohintaan kohtuukuntoisen pyörän apupyörineen ja työntöaisoineen. Onhan se fillari käytetty ja vähän kulahtanut (ja vaaleanpunainen...), mutta toimiva peli, joten kyllä sillä likka ajelee vuoden tai pari.

Pimun fillarin hankkiminen taisi olla appiukolle jonkinlainen kynnyskysymys, ja yhden polkupyörän takia on vedetty herneitä nokkaan ihan urakalla. Appikset kyselivät jo joskus talvella, että josko he antaisivat rahat Pimun pyörän ostoon. Minä ja Mies yhdessä tuumin ystävällisesti ilmoitettiin, että katsellaan pyöräasiaa keväämmällä tai ehkä vasta syksyllä, kunhan Pimu vähän kasvaa ja alkaa hoksata pyöräilyn päälle enemmänkin. Noh, tämä oli ok, luvattiin palata asiaan. Sitten mun äiti sanoi, että saisi työkaveriltaan ilmaiseksi tai hyvin edullisesti fillarin (joka nyt siis on meillä kotona), ja sanottiin appiksille, että saadaankin pyörä toista kautta, kiitos vaan tarjouksesta.

Yhtenä päivänä sitten mä huomasin Facebookista appiukon postanneen kuvan upouuden näköisestä tyttöjen 12-tuumaisesta fillarista, kuvatekstissä todettiin jokseenkin, että "tällä on sitten hyvä ajella mummolassa". Mies sitten kysyi äidiltään, että mikäs juttu tämä on, onko ukki sitten mennyt ostamaan omine lupineen tytölle pyörän vaikka vasta oltiin sovittu, että puhutaan asiasta ensin. Anoppikaan ei tiennyt asiasta mitään, ja Mies ehti sitten jo hermostua isälleenkin ja ärähtää fillarin ostosta. Kävi kuitenkin ilmi, että fillari oli käytetty, ei uusi, ja tarkoitettu kaikkien lastenlasten mummolapyöräksi. Todettiin sitten, että ok, hyvä kun on mummolassakin menopeli, ja luultiin, että asia oli sillä hyvä. Appiukko tosin taisi olla toista mieltä ja veti herneen nokkaan koko jupakasta.

Noh, eihän yksi fillarin hankkiminen pelkästään riitä perheriidan aiheeksi. Maaliskuussa appikset vierailivat Pimun synttäreillä, ja silloin tuli puheeksi, että he haluaisivat Pimusta 2-vuotiskuvan, ihan studio-otoksen, ja lupasivat maksaa sen likalle synttärilahjaksi. Mä huomautin silloin, että vastahan tytöstä otettiin marraskuussa päiväkotikuva studiossa, ei kai siinä ole mitään järkeä otattaa toista studio-otosta näin heti perään. Appikset kuitenkin inttivät, että ”no kun serkkutyttö E:llekin maksettiin se kuvaus, niin kyllähän nyt Pimustakin sitten jne”. Lupasin ottaa homman hoitaakseni, mutta kuvausajan varaaminen on nyt venynyt ja vanunut. Ensin mä en vaan ehtinyt vertailla studioiden hintoja, ja sitten Pimu onnistui rymyämään nenänsä ruvelle ja huulensa halki leikkien lomassa. Heitin silloin vitsillä appiksille, että sijoittaisivat studiokuvan sijaan jääkiekkomaskiin tai vastaavaan suojavarustukseen, kun on niin tapaturma-altis tapaus tuo Pimu. Eikös vaan appiukko tästäkin loukkaantunut ja huokailee nyt vähän väliä FB:ssa, että voi voi kun ukin rakkaasta ei nyt ole sitä kuvaa, yhyy.

Kaikkien näiden taustoitusten ja sivupolkujen päätteeksi, lopulta itse asiaan: pääsiäispyhät meni niin, että appiukko paineli aina toiseen huoneeseen kuin missä me oltiin, ei juurikaan leikkinyt Pimun kanssa, äyski kaikille ja ruoka-aikoina ahmi sapuskansa nopeasti päästäkseen pois ruokailutilanteesta. Mies kysyi äidiltään, mikä ukkia riepoo, eikä anoppikaan tiennyt. Appiukolta ei kukaan tietenkään kysynyt mitään, koska eihän suomalainen mies voi perkele ottaa isänsä kanssa mitään puheeksi.

Mullehan se on se ja sama, jos appiukko haluaa vihoitella noin pienten juttujen vuoksi niin fine. Miehen ja Pimun puolesta vaan harmittaa se, että appiukko selvästi arvottaa Miehen veljen perheen meitä "korkeammalle". Lankomies perheineen kävi mummolassa kuun vaihteessa, ja niiden vierailua hehkutettiin Facebookissa monin päivityksin ja kuvin. Meidän pääsiäisvierailusta ei mainittu mitään, mutta sen sijaan kyllä riemuittiin tänä aamuna sitä, kuinka pääsee taas töihin ja normaaliin arkeen pääsiäisen jälkeen. Meidän vierailu oli vissiin kauhea rasite ja pelkkää tuskaa.

Että onpa kiva selvitellä asioita näin aikuismaisesti ja kypsästi. Perkele.

Aina ei ihan jaksais

Terveisiä opinnäytetyöhelvetistä. Pari viime viikkoa allekirjoittanut on viettänyt tiiviisti koululla kirjoittaen, kiroillen, viilaten ja leikkien leikkaa-liimaa-askartele-graafikkoa olemattomilla kuvankäsittelytaidoilla varustettuna. (In case you wondered, verkossa olevan kyselylomakkeen kopioiminen Wordiin muotoiluineen ei ollut ihan pala kakkua...) Nyt on kuitenkin kirjoittamisessa tauko ja opparin tekeminen siirtynyt kenttätyöhön. Tämän viikon olen viettänyt rakennustarvikekirpputorilla haastattelemassa ihmisiä, ja ensi viikko vierähtää vastaavissa duuneissa ihan vaan tavallisella kirpputorilla. Turhauttavaa hommaa yrittää saada 50 ja risat -ikäisiä ukkoja vastaamaan sellaisiin kysymyksiin kuin "koen olevani vihreä kuluttaja" tai "kirpputoreilla asiointi on osa elämäntapaani", vaikka täkynä onkin käytetty lahjakorttiarvontaa. Argh. Olettaisin, että ensi viikolla vastauksia ei tarvitse ihan näin nihkeästi kiskoa asiakkailta. Ellei kirpputoriasiakkaat ole nykyään enimmäkseen vanhoja mummoja, jotka "eivät ymmärrä kysymyksiä enkä oikeastaan just nyt kerkii vastailla, kiitosta vaan".

Pimu ja Mies on saaneet tuta nahoissaan meikäläisen turhautumiset ja stressitason, ja paskamutsi-tason suorituksia on nähty lähes päivittäin. Vaikka eihän se ole ipanan vika (saatikka Miehen), että samalla kun äiti stressaa ja nukkuu huonosti, ipana starttailee uhmaikää ja testaa jatkuvasti, missä menee mikäkin raja. Pimu on alkanut myös venkoilla nukkumaanmenon kanssa, nukkuu yöt levottomasti pinniksessä pyörien ja päättää joka toinen aamu, että kello 5:50 on just hyvä heräämisaika. Niin, ja bonuksena likka piti keskiviikkona hakea kotiin hoidosta kesken päivän, koska sille nousi mystisesti kuume. Joka kesti tasan yhden päivän: eilen tytär sinkoili jo pitkin kotia niin kuin ei mitään. Yritin tsekata hammasosaston, josko sieltä olisi löytynyt kuumeen aiheuttaja, mutta uusista leegoista ei ole näköhavaintoa.

Onneksi lapsi osaa vielä ilahduttaakin, ja mä povaan sille uraa stand up -koomikkona. Viime aikojen lempihokemia on ollut "pippelii, pippeliiii, kukkuu, shhh!". (Eli, luonnollisestikin, "Petteri nukkuu, hys!". Pph:n mies tekee vuorotyötä ja nukkuu päiväunia.) Alapääosastoa jatkaa yökkärille lanseerattu nimitys "kikkeli". Näitä kun hokee iltapuuron äärellä, on ainakin äidin pokan pettäminen taattu. Fyysinen komiikka toimii myös: Pimu levittää kirjoja lattialle sikin sokin, kävelee sitten kirjalta kirjalle ja reunimmaiselta syvän kyykyn kautta "pyppää" eli hyppää matolle, tietenkin itselleen kikattaen ja aplodeja antaen. Tasajalkaa vieläpä, ja joskus kolmen loikan sarjoissa.

Ensi viikolla on päivähoidon syysloma, mutta ilmoitin silti Pimun varahoitopaikkaan likan olevan hoidossa ma-ke. Ei muuten pysty mitenkään repeämään opparitutkimuksen pariin, kun Mieskin on aamuvuorossa koko viikon. Ärsyttää ja harmittaa venkslata aikatauluja näin paljon yhden hiivatin opinnäytetyön takia, mutta onneksi koko homma on jouluun mennessä ohi. Tai ainakin tammikuuhun mennessä.

Ikiopiskelijan ahdistus

Ipana on nyt neljättä viikkoa päivähoidossa, ja edelleen eletään kuherruskuukautta. Pph:n kanssa kemiat pelaa sekä äidillä että tyttärellä, mitä nyt armas jälkikasvuni on osoittanut ajoittain mieltään myös hoitajalle. Tytär ei kuulemma arvosta sitä, että hoitaja pyytää olemaan kiljumatta päiväunille mennessä, ettei muiden unet häiriinny. Lisäksi Pimu on ollut vähän näreissään siitä, ettei enää olekaan ryhmän vauva ja joutuu jakamaan juniori-statuksensa toisen ikätoverin kanssa. Eivätköhän nuo ajan mittaan opi talon tavoille.

Pimu joko tekee taas vaihteeksi hampaita tai reagoi uuteen arkeen öisin, koska tissi suussa nukkuminen alkaa tulla jälleen tavaksi. Katselen menoa vielä viikonlopun yli, ja jos ei helpota, niin Gordon taas kehiin ja unikoulu pystyyn. Hampaita ei onneksi enää puutu kuin takimmaiset poskihampaat x4 sekä toinen alakulmahammas.

Pimun kuulumiset onkin aika lailla siinä. Omat kuulumiset puolestaan on aika lailla opintopainotteisia. Oppari on edennyt aika hyvään pisteeseen teorian puolesta, ja odottelen parhaillani neljättä (...) päivää ohjaajan kommentteja aikaansaannoksesta. Seuraava etappi olisikin sitten kenttätutkimuksen teko, mikä hirvittää jo pelkästään siksi, että pitäisi pystyä viettämään tuntitolkulla aikaa toimeksiantajan tiloissa ja haastatella ihmisiä. Kurkkua kuivaa jo ajatuskin, kraah.

Menneet opinnotkin palasivat kesällä kummittelemaan, kun heinäkuussa posti toi kirjeen yliopistolta. Koska en ole kerryttänyt opintoja yliopistolle kolmeen vuoteen (syystä nimeltä AMK-tutkinto), mut on heitetty passiivirekisteriin ja poistettu opiskelijalistoilta toistaiseksi. Mustalta listalta poispääsy edellyttäisi multa seuraavana peliliikkeenä opintosuunnitelman laatimista ja pyhää lupausta siitä, että suoritan opinnot loppuun enkä enää jää lusmuamaan yo:n kirjoille. Laitoinkin pääaineeni opintosihteerille "apua apua, mitä multa puuttuu" -mailin ja sain ystävällisesti tiedon, että "maisteriseminaarin ja gradun kun väsäät, niin se ois siinä".

"Tahdon asiassakin" todettiin aikanaan jotenkin niin, että gradu on tavalliselle ihmiselle ihan piece of cake. Kässärin kirjoittajat ei tainneet ottaa huomioon sitä, että jos pääaine on vieras kieli, se hiivatin gradukin kirjoitetaan sillä samaisella kielellä. Tässä tapauksessa ranskaksi. Mon dieu. Enhän mä varmaan enää osaa koko kieltäkään muutaman vuoden tauon ja yhden raskaus-/imetysdementian jäljiltä.

Vaan ei auta, pakkohan se maisterintutkinto olisi saada aikaiseksi. Tai no, ei mua sentään kukaan aseella uhaten pakota sitä gradua kirjoittamaan. Lähinnä luulen, että mua itseäni jäisi ikuisesti korpeamaan se, että kaikkien niiden vuosien jälkeen mulle jäisi yo:lta käteen vain turhanpäiväinen kandintutkinto ja läjä sekalaisia opintoja, joilla ei tee työelämässä mitään. Eipä sillä, että se maisterintutkintokaan mitään autuutta ja supermahtavaa työpaikkaa toisi, mutta olisi edes jotain kättä pidempää. Eli pitänee pistää mylly pyörimään ja ottaa yliopistolle yhteyttä lähipäivinä. Kääk.

Sitä odotellessa välipalaa nassuun ja hakemaan ipanaa hoidosta. Pysyy elämän realiteetit mielessä, kun korkealentoisten opintosuunnitelmien sijaan juoksee uhmaavan taaperon perässä pitkin leikkipuistoja.

Kesähiljaisuus

Taas ollaan saman ongelman ääressä kuin viime vuonnakin: kesän koittaessa ohjatut aktiviteetit vähenee. Muskarin viimeiset tahdit hoilattiin jo kaksi viikkoa sitten, ja seuraavalla viikolla taaperokerhoiltiin viimeistä kertaa. Avoin pk on kuulemma vielä auki johonkin kesäkuun puoleen väliin asti - aamupäivisin, jolloin allekirjoittaneella on yleensä ihan muita intressejä kuin keskustaan karauttaminen känisevän taaperon kera.

Täytyy kyllä ihan ihmetellä, että mikä idea on pistää kesäksi kaikki mahdollinen tauolle. Vauvojen ja taaperoiden äideillä kun luulisi nimenomaan kesällä olevan aikaa tavata muita lapsiperheitä, hengata perhekahviloissa ja häärätä seurassa, mutta nähtävästi seuroissa ja yhdistyksissä ollaan sitä mieltä, että kesäloman kuuluu kestää sen kolme kuukautta ja piste.

Erityisesti mua harmittaa tänä kesänä tämä aktiviteettien kesähiljaisuus siksi, että Miehen kesäloma on poikkeuksellisesti vasta elokuussa, joten meillä oikeasti olisi Pimun kanssa tarvetta seuralle ja viihdykkeelle kesä-heinäkuun aikana. Tai no, Pimulla nyt ainakin, munhan pitäisi alkaa ahkerasti väsätä opparin teoriaosuutta, että pääsen heti elokuussa tekemään kenttätutkimusta, kun ohjaaja palaa lomilta kommentoimaan ja ohjaamaan työtä...

Mies siirrettiin taas tekemään kolmivuoroa ja oli tällä viikolla pitkästä aikaa yövuorossa. Piinaavin viikko ikinä. Aamupäivisin oli pakko viihdyttää naperoa tai raahata se hiekkalaatikolle tai kauppaan hakemaan yhtä kämäistä maitopurkkia, että Mies saa nukkua edes puolenpäivän tienoille. Kun Mies sitten heräsi, olikin jo Pimulla lounas nenän edessä ja päiväuniaika kolkuttamassa nurkan takana, ja Pimun nukuttua päikkärinsä lyhyissä pätkissä ja satunnaisiin aikoihin, Mies tunki tulpat korviin ja paineli taas nukkumaan. Bonuksena yläkerrassa tehdään remonttia, eli koko Pimun päikkäriajan sai pelätä, että koska se saatanan piikkaaminen taas alkaa ja herääkö vaippa-apina siihen meteliin. Vaunuissa kun ei lapsirakas enää nuku, kun on hyväkäs oppinut siihen, että vaunukyydissä ollaan pystyasennossa.

Ensi viikonloppuna sentään tulee vähän vaihtelua elämään, kun lähdetään Tampereelle koko porukalla ja ollaan kaveriperheen luona yötä. Mies polkee pyörää koko sunnuntain, mä suunnittelin meille tytöille kirppis- ja nähtävyyskierrosta kaverin ja tämän melkein kolmeveen kanssa. Sitä seuraavaksi viikonlopuksi puolestaan meinasin houkutella omaa äitiäni kylään.

Tällaista sillisalaattia meillä tällä hetkellä. Pitäisi kai yrittää taas vähän tihentää postaustahtia ja yrittää edes joskus saada näihin kirjoituksiin jotain punaista lankaa. (Tai ehkä säästän järjenkäytön opparille.)

Välikausiahdistus

Joskus sitä tuntee itsensä vaan niin pirun tyhmäksi ja ärsyttää oma aivottomuus. Tällä kertaa lapsen pukemiseen liittyen. Luulisi hitto vie, että näin Googlen valta-aikana ensikertalaisäitikin hoksaisi kuukkeloida ajoissa, mitä muksulle oikeasti tarvitsee pistää ylle minäkin vuodenaikana. Vaan ei.

Välikausi (tai niin kuin aikuisten kohdalla puhutaan, kevät/syksy...) tuottaa mulle päänvaivaa ihan kiitettävästi jo pelkästään oman pukeutumisen kohdalla. Ikkunasta ulos vilkaisemalla ja lämpömittaria tiiraamalla mun putkiaivot tajuaa ehkä just ja just, että pitääkö ulos lähteä sateenvarjon ja kumppareiden kanssa vai riittääkö tennarit, mutta noin muuten homma onkin ihan arpapeliä. Yleensä tilanteet päättyy siihen, että mulla on joko liikaa tai liian vähän päällä, ja sitten joko viluttaa tai hiottaa ja molemmissa tapauksissa potuttaa. Vaan auta armias, kun yhtälöön lisätään taapero, joka ei vielä osaa kertoa, että onko liian kylmä tai kuuma.

Pimulle on olemassa ulkona oloon tällä hetkellä kaksi haalaria, Popin windfleece ja anopin ostama pinkki Reima-haalari. Ok, windfleece on hyvä vaunuillessa, mutta hiekkalaatikolla kuulemma ihan nou nou, ellei halua pilata fleecepintaa heti kättelyssä. Reiman haalari taas on niin pinkin kukertavan kirjava, että mulla sattuu silmiin sitä katsoessa. Ihan first world problem -kamaa: haalari on uusi, ehjä, laadukas ja ilmaiseksi saatu, mutta äidin silmissä ruma. Ja suorastaan kirkuu sitä, että haalarin sisällä on nyt TYTTÖ. Argh.

Enemmän ehkä kuitenkin tuottaa päänvaivaa haalareiden asustaminen ja kengät. Pimulla on kaappi täynnä toppatumppuja ja tälläkin hetkellä ulos mennessä olen pistänyt tytölle päälle paremman puutteessa äitiyspakkauksen haalarin tumput ja töppöset. Kummasti ne vaan alkaa olla näillä +5-10 asteen päivillä turhan kuumia, eivätkä oikein taida soveltua maassa möyrimiseen, koska peukut puuttuu ja töppösissä ei ole pitoa saati vedenpitävyyttä. Tiistaina kävinkin pikaisesti ennen kampaajaa Sokoksella toteamassa, että olen ihan liian myöhään liikkeellä: tarjolla oli enää liian isoja, hempeän vaaleanpunaisia vk-hanskoja. Nettipalstojen gurujen mukaan olisi pitänyt toimia jo tammikuussa ja tilailla silloin vk-vermeet, että saa just oikean väriset ja kokoiset omalle Neutri-Petterilleen. Pipo-osastolla sentään ollaan hyvissä kantimissa, kun hain Kimperistä ja Popilta yhdet sopivat trikoopipot, joita voi nyt jo sisäänajaa kypärämyssyn kanssa, mutta ihanasti ne vihreä-ruskeat sävyt kyllä riitelee tuon kirkkaanpunaisen ja pinkin kanssa.

Ja ne kengät. Voi hyvää päivää, yritä tässä nyt arpoa millaiset kengät tuolle passaisi jalkaan, minkä kokoiset ne popot pitäisi olla etteivät heti jäisi pieniksi, mitkä olisi helpoimmat pukea lapselle... Serkulta kantautuneiden second hand -kenkien seasta löytyivät kyllä koon 21 välikausi-Tepsut (Google kertoi, että ne olis vissiin aika hyvät) ja samankokoiset oranssit Nokian kumpparit, mutta ainakaan pikatestauksella Pimu ei suostunut ottamaan Tepsut jalassa yhtään kävelyaskelta sisällä ja huusi kenkiä pukiessa kuin hyeena. Uutena ensiaskelkengät taas maksaa ihan tajuttomasti. Oikeasti, 70 euroa minimonoista, jotka ovat käytössä muutaman kuukauden? En mä maksa omista kengistänikään yli 50 euroa, ellei ole ihan pakko!

Ehkä pitää tehdä täsmäisku kaupungille kunhan likka herää päiväuniltaan ja yrittää haalia edes jotain välikausirompetta tuolle vaippa-apinalle. Koska onhan lapsen nyt hiekkalaatikolle päästävä, ettei se tylsisty ja kasva kieroon ja laiskistu niin kuin äitinsä. Mistä tulikin mieleeni, että ei sillä raukalla ole hiekkalelujakaan...

Rahanmenoa ei näköjään voi estää, vaikka kuinka yrittäis. Miehenkin useamman sadan voittopalkkiot kuluu auton huoltoon, koska korjaamon apinat eivät osaa kerralla hoitaa kaikkea vaan kutsuvat Miehen ja Volkkarin parin viikon välein takaisin fiksaamaan milloin jarruja, milloin pakoputkea. Saamari.

Kiukkuperseperjantai

Taas vaihteeksi sellainen päivä, jonka olisin ihan hyvin voinut jättää elämästäni väliin. Aamulla Pimu potkaisi mut hereille klo 7:15. Potkaisi kylkeen, kieppui hetken, nappasi kipeästi tissistä kiinni ja jatkoi hyväkäs uniaan kasiin asti. Äidin osaksi jäi puoliunissaan kiroilu ja kännykällä facebookaaminen.

Aamupalalla Pimu ei taaskaan ollut syömätuulella, vaan heitteli melonia pitkin poikin ja raivosi heti, kun kielsin tai vein ruoat pois ulottuvilta. Lisäksi posti toi taas tyhmän kirjan Vaukirjalta (joo, itsepä tilasin taas sen kuukaudenpaketin, oma moka) sekä Kelalta tiedonannon kotihoidontuen muutoksista. Kyllä kyrsii: kotihoidontukea kyllä korotettiin melkein 15 eurolla kuussa, MUTTA armas kotikaupunkini on rahapulassaan mennyt puolittamaan kuntalisän 100:sta 50:een euroon. Saan siis jatkossa reilusti vähemmän kotihoidontukea, koska tuosta mokomasta menee vielä verotkin. Olis sille viidellekympille ollut käyttöäkin, perhana.

Lähikirjastossa oli vaihteeksi ruuhka-aamu ja yhden varatun kirjan hakemisessa meni yllättävän pitkään, kun kirjastotäti ensin piilotteli jossain hyllyvälissä minuuttitolkulla ja sitten sähläsi vaihtorahojen kanssa kun rahasti kanssaäidiltä poistomyyntilehtiä. Miehellä ja mulla oli kommunikaatio-ongelmia, joka päättyi jokseenkin turhaan säksätykseen ja nalkutukseen (luulin Miehen ja Pimun odottavan pihalla, että mennään yhtä aikaa kauppaan ja kirjastolle, sen sijaan Mies ja Pimu katosivat pihasta kuin hauki rannasta ja mä olin jo soittamassa poliiseja, että kuka saatana on kaapannu mun perheen). Pimun lounas viivästyi, joten likka oli liian väsynyt syömään ja viskoi lohet pitkin keittiötä, mä hermostuin ja räyhäsin Pimulle turhaan ja lopulta pärähdin itkuun, kun sain vihdoin tytön viereeni nukkumaan päikkäreitä. Ja Mieskin karkasi töihin aikaisin, koska sen nyt vaan piti ehdottomasti päästä pyöräilemään talvikelissä ja 16 kilometrin työmatka on siihen just niin hitsin kätevä matka.

Kello on vasta noin viisi iltapäivällä, ja olen tähän mennessä menettänyt hermoni jo ihan liian monta kertaa, enimmäkseen Pimun toimiessa ärinän kohteena. Kylläpä osaa olla paska fiilis. Lapsi tarvitsisi kotona ollessaan leikkiseuraa ja viihdyttäjää ja sen sijaan saakin äidin, joka istuu läppärin äärellä kylmenemään päässyttä teetä litkien ja epätoivoisesti yrittäen raapia kasaan rästissä olevia koulutehtäviä. Pimu tarvitsisi myös äidin, joka ei ottaisi henkilökohtaisena loukkauksena sitä, että muksu viskoo ruoat pitkin keittiötä koska hölmö äiti ei osaa tarjota ruokaa lapsen ollessa oikeasti nälkäinen. Äidin, joka tietokoneelle tai neulomuksen ääreen jumahtamisen sijaan osaisi ja jaksaisi istua lattialla Duploja kasaamassa tai leikkimässä kehittäviä laululeikkejä. Äidin, joka hoksaisi olla läsnä ja nauttia vauvavuoden viime metreistä ilman takaraivossa hakkaavaa "opparin aihe puuttuu mihinköhän menis työharjoitteluun löydänköhän mä koskaan oikeita töitä koskahan tuon lapsen raaskisi laittaa päivähoitoon tätäkö tää elämä nyt sitten on äääk" -luuppia.

Jaffakeksitkin loppui just, eikä uutta pakettiakaan kehtaa hakea, koska söin sen edellisenkin melkein kokonaan yksin. Vaikka eihän se kaupan kassa sitä tiedä...