Käytiin torstaina näyttäytymässä neuvolassa 8-kuistarkastuksen tiimoilta. Pimu oli kartuttanut jälleen massaa yllättävän kiitettävästi, vaikka ruokailu tuntuukin olevan välillä vähän niin ja näin. Strategiset mitat tällä hetkellä 70,5 cm ja 8550 g, hattukoko 45 cm. Pituus menee just eikä melkeen ennustekäyrällä (?), pituus-paino-suhde on terkkarin mukaan sopusuhtainen. Syömisestä terkkari ei juuri kysellyt, mainitsin tytön sormiruokailevan ja tissittelevän edelleen ahkerasti. Kuudenkympin ja kuoleman välillä olevan terkkarin ilme oli kyllä hämmentyneen kunnioittava kun tuli puhe imetyksestä: "Ai se sujuu vielä noin hyvin?" Ilmeisesti ko. terkkarin keskivertoasiakkaat ovat tässä vaiheessa jo siirtyneet korvikkeelle tai muuten vain vähentäneet imetystä...
Lääkärintarkastuksessakaan ei ilmennyt mitään ihmeellistä. Pimulta puuttuvat vielä sivuheijasteet eli omin nokin istuminen lattialla ei vielä ole ihan hanskassa, mutta pinsettiote sen sijaan on jo melkein hallussa. Ja vierastaminen sen kun pahenee: ensimmäiset hätäitkut pääsi jo mun sylissä istuessa, kun lääkäri kuunteli keuhkoja ja sydäntä, ja silmitön raivokohtaus pamahti päälle kun lääkäri otti Pimun tutkimuspöydälle niitä heijasteita tutkiakseen. Huoh.
Tässä kun nyt on tullut mainituksi tuo ruokailu ja kiinteiden syöminen useammassa postauksessa, niin otetaanpa sekin aihe nyt vihdoin kunnolla käsittelyyn. Ollaan Pimun kanssa alusta asti pelkästään sormiruokailtu, eli heti kuusikuisesta lähtien likka on saanut syödä ruokansa ihan omin sormin - ainoastaan d-vitamiinin mä tarjoilen tippoina lusikalla. Alkuun likka vähän kummasteli, että mitä hittoa mulle oikein tyrkytetään, kun naaman eteen lätkäistiin tissin sijaan kurkkutikkuja, vesimelonin palasia ja muita kasvikunnan tuotteita. Aika pian Pimu kuitenkin hoksasi jutun jujun, ja vähitellen vaipassakin alkoi näkyä maitokakan seassa porkkananpaloja ja kurkun siemeniä.
Nyt kun sormiruokailua on takana pari kuukautta, Pimu syö jo ihan mallikelpoisesti: motoriikka on kehittynyt, sapuskat pysyy hyvin käsissä ja ruokaa eksyy enemmän suuhun kuin esimerkiksi kulmakarvojen tienoille. Ruoan monipuolisuudesta ja laadusta sen sijaan voidaan olla montaa mieltä... Vaikka mä olen suurella rakkaudella ja antaumuksella kokkaillut likalle uunilohta, omaa makaronilaatikkoa ilman munamaitoa ja pyöritellyt jauheliha-kesäkurpitsakebakoita, Pimu nyrpistelee säännönmukaisesti nenäänsä kaikelle proteiinipitoiselle ja kiskoo sen sijaan edelleen lähinnä hedelmiä ja vihanneksia. Keitetty kananmunakin herättää useimmiten epäilyksiä. Leipä ja viljatuotteet, mukaanlukien puuro, on ihan nou-nou, vaikka mä antaisin lapsen itsensä ottaa puurolla ladatun lusikan käteen.
Pimun kasvusta päätellen tilanne on vielä ihan ok, mutta kieltämättä omaatuntoa kalvaa, kun kuuntelee muiden sormiruokailijoiden äitien kertomuksia kaksin käsin lihapatoja kauhovista herrantertuista ja kiltisti iltapuuronsa lusikoivista vauvoista. Sormiruokailun idea on, että vauva/lapsi itse päättää mitä, milloin ja minkä verran syö, mutta itsestä vaan tuntuu hullulta, että tuon ikäinen ja kokoinen lapsi pärjäisi pelkillä rehuilla. Lisäksi useimmiten päällimmäinen tunne neidin ruokailua katsellessa on turhautuminen, kun suuri osa ruoasta päätyy kuitenkin lattian kautta biojätteeseen. Ei järin ekologista, ja kalliiksikin mokoma tulee.
Pitää jatkossa nyt tyrkyttää entistä useammin noita proteiinipitoisempia eväksiä ja toivoa, että lapsi vielä kokee valaistumisen ruokailun suhteen. Siihen asti kauppalistassa lukee vakiona "kurkku, meloni, satsuma, kesäkurpitsa, porkkana". :P
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lekuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lekuri. Näytä kaikki tekstit
lauantai 17. marraskuuta 2012
perjantai 27. huhtikuuta 2012
6 vk lääkärineuvola
Neuvolareissu heitettiin toissapäivänä, ja kylläpä tuli hyvä mieli, kun Pimu heitettiin puntariin. Tasan kuusiviikkoinen läskipää mittautti pituudeksi 57,2 cm, painoksi 4940 g ja silinterinympärykseksi 38 cm, ja avustamassa ollut terkkari taputti mua hyväksyvästi olkapäälle, kun sanoin Pimun olevan pelkällä rintaruokinnalla. Että hyvä me. :D
Lääkärintarkastuksessa Pimu oli myöskin mallikelpoisesti, eikä lääkäritäti bongannut Pimun kehityksessä mitään erikoista tai poikkeavaa. Pimu kesti lonkkien vääntelyt ja kääntelyt vain pienen kitinän voimin, mutta Moron refleksiä testattaessa tyttö säikähti pirusti ja alkoi huutaa kuuppa punaisena. Enkä yhtään ihmettele, suuttuisin minäkin jos mua säikyteltäisiin.
Pimun tuleva kummitäti avokkeineen on illalla tulossa kylään tervehtimään Pimua. Toivottavasti neiti malttaisi olla vieraskorea ja säästäisi kitinät vaikka huomiselle. Tai jättäisi kitinät vaikka ihan kokonaan väliin. Pari viime yötä on nimittäin menneet niin pätkittäin nukkuen, että mulla alkaa olla aivot ihan muussina ja hermot riekaleina: Pimu ei sentään huuda öisin, mutta heräilee kumminkin touhuamaan sen verran usein, että mun unipätkät ei todellakaan saavuta sitä sopivaa kolmen tunnin mittaa. Ja sitten kun neiti suvaitsee nukahtaa, niin se uni on sen verran levotonta, että äiti saa tosissaan olla väistelemässä vieressä viuhuvia nyrkkejä ja kantapäitä. Perhepeti ajatuksena on kyllä ihana, mutta luultavasti käytännössä meillä siirrytään hyvinkin pian pinnasänkyyn. Kunhan tämä elämänrytmi tästä joskus tasaantuu. Ehkä. Mahdollisesti. Toivottavasti.
Lääkärintarkastuksessa Pimu oli myöskin mallikelpoisesti, eikä lääkäritäti bongannut Pimun kehityksessä mitään erikoista tai poikkeavaa. Pimu kesti lonkkien vääntelyt ja kääntelyt vain pienen kitinän voimin, mutta Moron refleksiä testattaessa tyttö säikähti pirusti ja alkoi huutaa kuuppa punaisena. Enkä yhtään ihmettele, suuttuisin minäkin jos mua säikyteltäisiin.
Pimun tuleva kummitäti avokkeineen on illalla tulossa kylään tervehtimään Pimua. Toivottavasti neiti malttaisi olla vieraskorea ja säästäisi kitinät vaikka huomiselle. Tai jättäisi kitinät vaikka ihan kokonaan väliin. Pari viime yötä on nimittäin menneet niin pätkittäin nukkuen, että mulla alkaa olla aivot ihan muussina ja hermot riekaleina: Pimu ei sentään huuda öisin, mutta heräilee kumminkin touhuamaan sen verran usein, että mun unipätkät ei todellakaan saavuta sitä sopivaa kolmen tunnin mittaa. Ja sitten kun neiti suvaitsee nukahtaa, niin se uni on sen verran levotonta, että äiti saa tosissaan olla väistelemässä vieressä viuhuvia nyrkkejä ja kantapäitä. Perhepeti ajatuksena on kyllä ihana, mutta luultavasti käytännössä meillä siirrytään hyvinkin pian pinnasänkyyn. Kunhan tämä elämänrytmi tästä joskus tasaantuu. Ehkä. Mahdollisesti. Toivottavasti.
maanantai 12. maaliskuuta 2012
Deadline 14.3.2012
Joopa joo. Äitipolilla ultrassa todettiin Pimun painon huitelevan jo neljässä kilossa (painoarvio 4060 g, miten se on muka voinut kahdessa viikossa kasvaa yli puoli kiloa?!) ja kohdunsuu tismalleen samassa jamassa kuin kaksi viikkoa sitten edelliskäynnillä, joten alakautta synnyttäminen on kahdenkin eri lääkärin mielestä liian riskialtista. Eli keskiviikkona klo 6:30 osastolle ja sieltä sitten aamupäivän aikana suunniteltuun sektioon. Eli Pimun syntymäpäiväksi tulee 14.3.2012.
Ensin vitutti, sitten pelotti ja itketti ja nyt on vain turtunut olo. Järki sanoo, että ennemmin suunniteltu leikkaus kuin epätoivoinen yritys pungertaa nelikiloista perätilavauvaa alateitse ja sitten pahimmassa tapauksessa hätäsektioon, mutta silti hirvittää. Lähinnä oman toipumisen puolesta. Onneksi Mies on koko viikon kotona, otti kaksi pekkasta alkuviikoksi ja jää sitten keskiviikkona virallisesti isyysvapaalle, ja mun äiti lupasi tulla viikonlopuksi meille auttelemaan. Mä kotiudun sairaalasta kuitenkin viimeistään sunnuntaina, jos ei mitään komplikaatioita ilmene, joten äidin apu etenkin kodinhoidossa tulee tarpeeseen.
Ei siis ihan mennyt niin kuin Strömsössä. Pääasia kuitenkin on, että Pimulla on kaikki hyvin: ultrassa näkyi edelleen vilkasliikkeinen tyyppi, joka nyt kotonakin tuntuu bilettävän mahassa kuin viimeistä päivää. Taitaa Pimu tietää vuokrasopimuksensa päättyvän ihan lähiaikoina ja ottaa kunnon alivuokralaisena lopun ajoista ilon irti.
Ensin vitutti, sitten pelotti ja itketti ja nyt on vain turtunut olo. Järki sanoo, että ennemmin suunniteltu leikkaus kuin epätoivoinen yritys pungertaa nelikiloista perätilavauvaa alateitse ja sitten pahimmassa tapauksessa hätäsektioon, mutta silti hirvittää. Lähinnä oman toipumisen puolesta. Onneksi Mies on koko viikon kotona, otti kaksi pekkasta alkuviikoksi ja jää sitten keskiviikkona virallisesti isyysvapaalle, ja mun äiti lupasi tulla viikonlopuksi meille auttelemaan. Mä kotiudun sairaalasta kuitenkin viimeistään sunnuntaina, jos ei mitään komplikaatioita ilmene, joten äidin apu etenkin kodinhoidossa tulee tarpeeseen.
Ei siis ihan mennyt niin kuin Strömsössä. Pääasia kuitenkin on, että Pimulla on kaikki hyvin: ultrassa näkyi edelleen vilkasliikkeinen tyyppi, joka nyt kotonakin tuntuu bilettävän mahassa kuin viimeistä päivää. Taitaa Pimu tietää vuokrasopimuksensa päättyvän ihan lähiaikoina ja ottaa kunnon alivuokralaisena lopun ajoista ilon irti.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Rv 41+4 - pikapäivitys
Kyllä, edelleen ollaan yhtenä kappaleena. Huoh. Päivän mittaan ehdin hoksata ja jopa merkitä muistiin muutaman napakan supistuksen, joista muutama tuli jopa vartin välein, mutta silti olo ei ole vielä sellainen, että tänä yönä tulisi lähtö synnärille. Ellei sitten aamuyöstä vielä ihmeitä tapahdu ja Pimu päätä sittenkin syntyä spontaanisti ilman ylimääräistä suostuttelua.
Näillä näkymin siis huomisaamun kohde on äitipoli ja yliaikaiskontrolli, jossa toivottavasti selviää, mitä jatkossa tapahtuu. Perätilassa tai ei, aion silti kysyä lääkäriltä mielipidettä, josko kuitenkin käynnistäminen olisi mahdollista: tähän asti kun vastaukset on olleet tyyliä "perätiloja ei mielellään käynnistetä", ja haluaisin todellakin tietää, onko perätilavauvan synnyttäminen käynnistettynä niin paljon riskialttiimpi kuin suunniteltu sektio, että sen takia pitäisi mieluummin nöyrtyä ja ottaa vatsaansa jälleen yksi arpi.
Sairaalakassi pakattu valmiiksi, puuttuu enää omat pesuvälineet ja jotain lukemista äitipolille. Siellä kun luultavasti joutuu odottamaan tovin jos toisenkin.
Näillä näkymin siis huomisaamun kohde on äitipoli ja yliaikaiskontrolli, jossa toivottavasti selviää, mitä jatkossa tapahtuu. Perätilassa tai ei, aion silti kysyä lääkäriltä mielipidettä, josko kuitenkin käynnistäminen olisi mahdollista: tähän asti kun vastaukset on olleet tyyliä "perätiloja ei mielellään käynnistetä", ja haluaisin todellakin tietää, onko perätilavauvan synnyttäminen käynnistettynä niin paljon riskialttiimpi kuin suunniteltu sektio, että sen takia pitäisi mieluummin nöyrtyä ja ottaa vatsaansa jälleen yksi arpi.
Sairaalakassi pakattu valmiiksi, puuttuu enää omat pesuvälineet ja jotain lukemista äitipolille. Siellä kun luultavasti joutuu odottamaan tovin jos toisenkin.
tiistai 28. helmikuuta 2012
Odotus jatkuu edelleen
Jälleen yksi äitipolikäynti takana, ja edistystä on ehkä tapahtunut jo jonkin verran: kohdunsuu oli jo noin 1,5cm auki, mutta synnytyskanavaa oli vielä jäljellä. Ennen lääkärin tutkimusta otetun sydän- ja supistuskäyrän aikana tuli kaksi supistusta, mutta kumpikaan ei ollut erityisen kivulias, joten kuitenkin aika hissun kissun tässä edetään. Pimun kokoarvio on tällä hetkellä 3,4 kg ja asento kohdussa oli sellainen, ettei lääkäri nähnyt tarvetta sektiolle ainakaan vielä. Nyt ei kuulemma auta muu kuin odotella synnytyksen käynnistymistä, ja jos Pimu alkaa viivytellä enemmänkin, niin sitten mennään yliaikaiskontrolliin ja siitä sitten käynnistykseen tai sektioon tilanteen mukaan.
Huomenna olisi laskettu aika, mutta mulla on hytinä, että Pimu tekee tuloaan ehkä loppuviikosta. Ehkä. Toivottavasti. Jospa vaikka ottaisi parit ässät käyttöön, siivous, sauna ja suklaa voisi olla hyvä kombo... Seksi ei jostain kumman syystä ole innostanut mua eikä Miestäkään: lähinnä kumpaakin naurattaa ajatus siitä, millaista äheltämistä ja säätämistä se olisi, kun tämän pötsin kanssa saisi olla aika luova asentoja etsiessä. :D
Miestä nauratti viikonloppuna tämä muinainen Kummelin sketsi "Suomalainen mies", etenkin kun viikonloppuna oli sopivasti lentomäen MM-kisat. Jos vaan hoksaan, niin pistän tämän kyllä ehdottomasti omalle FB-seinälle kun lähtö synnärille tulee. :P
Ylihuomenna neuvolaan, oma alkuperäinen terkkarikin on palannut lomilta. Luultavasti käynti on jälleen kohtalaisen turha, mutta tuleepahan päivitettyä omaterkallekin kuulumiset vielä ennen synnytystä.
Ai niin, Miehen veli kävi lauantaina ja toi tuliaisina kolme pahvilaatikollista vauvan vaatteita, pari pussillista vauvaleluja ja vielä muutaman nyssäkän erinäisiä tarvikkeita, kuten hyppykiikun, kylpytuen ammeeseen ja tuttipulloja. Kävin pikaisesti läpi ne vaatelaatikot, ja ensisilmäyksellä suurin osa vaatteista ei kyllä iskenyt meikäläisen makuun: paljon vaaleanpunaista ja hörhelöä, ällösöpöjä pupukuvia ja ties mitä. Yrh. Pitää katsoa ne vielä kunnolla läpi ja karsia suorilta käsin kirpparille ne kauheimmat viritykset, vaatteita kun kuulemma ei tarvitse palauttaa. Ilmeisesti Miehen veljentyttö on jäämässä Pimun ainoaksi serkuksi. :P
Huomenna olisi laskettu aika, mutta mulla on hytinä, että Pimu tekee tuloaan ehkä loppuviikosta. Ehkä. Toivottavasti. Jospa vaikka ottaisi parit ässät käyttöön, siivous, sauna ja suklaa voisi olla hyvä kombo... Seksi ei jostain kumman syystä ole innostanut mua eikä Miestäkään: lähinnä kumpaakin naurattaa ajatus siitä, millaista äheltämistä ja säätämistä se olisi, kun tämän pötsin kanssa saisi olla aika luova asentoja etsiessä. :D
Miestä nauratti viikonloppuna tämä muinainen Kummelin sketsi "Suomalainen mies", etenkin kun viikonloppuna oli sopivasti lentomäen MM-kisat. Jos vaan hoksaan, niin pistän tämän kyllä ehdottomasti omalle FB-seinälle kun lähtö synnärille tulee. :P
Ylihuomenna neuvolaan, oma alkuperäinen terkkarikin on palannut lomilta. Luultavasti käynti on jälleen kohtalaisen turha, mutta tuleepahan päivitettyä omaterkallekin kuulumiset vielä ennen synnytystä.
Ai niin, Miehen veli kävi lauantaina ja toi tuliaisina kolme pahvilaatikollista vauvan vaatteita, pari pussillista vauvaleluja ja vielä muutaman nyssäkän erinäisiä tarvikkeita, kuten hyppykiikun, kylpytuen ammeeseen ja tuttipulloja. Kävin pikaisesti läpi ne vaatelaatikot, ja ensisilmäyksellä suurin osa vaatteista ei kyllä iskenyt meikäläisen makuun: paljon vaaleanpunaista ja hörhelöä, ällösöpöjä pupukuvia ja ties mitä. Yrh. Pitää katsoa ne vielä kunnolla läpi ja karsia suorilta käsin kirpparille ne kauheimmat viritykset, vaatteita kun kuulemma ei tarvitse palauttaa. Ilmeisesti Miehen veljentyttö on jäämässä Pimun ainoaksi serkuksi. :P
torstai 9. helmikuuta 2012
Se mahtuu sittenkin!
Bileet ja jänisräikkä: polilta soitettiin hyviä uutisia! Pelvimetrian mukaan mun lantiosta mahtuu tulemaan "teidän noinkin siro" (suora lainaus lääkäriltä, toim. huom.!) perätilavauva oikein mainiosti, joten nyt vaan odotellaan synnytyksen käynnistymistä omin nokin. Odotellessa joudun käymään vielä kertaalleen kokoarviossa äitipolilla ja neuvolassa kuulemma kannattaa myös tarkkailla mahdollisuuksien mukaan Pimun tarjontaa, mutta noin muuten kaikki on oikein mallillaan.
Ai että, kylläpä on nyt hyvä mieli. Eli Myylle vastauksena edellisen postauksen kysymykseen: kyllä, motivaatio on kova nimenomaan alatiesynnytykseen. ;) Jotenkin ajatus sektiosta on pelottanut koko ajan paljon enemmän kuin perätilasynnytys, vaikka molemmissa on luonnollisestikin omat riskinsä. Sektio on kuitenkin iso leikkaus, eikä mulla ole edellisestä leikkurireissusta jäänyt kovin lämpimiä muistoja: vuonna 2001 jouduin umpilisäkkeenpoistoon, leikkaushaava oli iso ja kipeä todella pitkään ja sairaalareissu venähti lopulta puoleentoista viikkoon, koska sain vuodeosastolla jälkitautina keuhkokuumeen. Lisäksi umpparin leikannut kirurgi oli ensin konsultaatiota odotellessa monta tuntia tavoittamattomissa (oli ilmeisesti hoitelemassa jotain omia asioitaan työaikana...), ja venähtäneen diagnoosin vuoksi oli hilkulla, ettei umppari puhjennut päivystyksessä... Noh, eipä siitä sen enempää. Todettakoon vain, että ko. leikkauksen jälkeen olen jokseenkin karsastanut ajatusta minkäänlaiseen leikkaukseen joutumisesta, eli ei ihme, että stressikäyrä oli koholla sektiopelotteen takia.
Nyt sitten vaan pitää ottaa rennosti ja odotella rauhassa Pimun tuloa. Harmi, että olen ehtinyt katsoa digiboksilta jo melkein kaikki sinne kertyneet hömppäsarjat. Jospa jollain kaverilla olisi lainata vaikka Täykkäri-bokseja tai läjä leffoja?
Ai että, kylläpä on nyt hyvä mieli. Eli Myylle vastauksena edellisen postauksen kysymykseen: kyllä, motivaatio on kova nimenomaan alatiesynnytykseen. ;) Jotenkin ajatus sektiosta on pelottanut koko ajan paljon enemmän kuin perätilasynnytys, vaikka molemmissa on luonnollisestikin omat riskinsä. Sektio on kuitenkin iso leikkaus, eikä mulla ole edellisestä leikkurireissusta jäänyt kovin lämpimiä muistoja: vuonna 2001 jouduin umpilisäkkeenpoistoon, leikkaushaava oli iso ja kipeä todella pitkään ja sairaalareissu venähti lopulta puoleentoista viikkoon, koska sain vuodeosastolla jälkitautina keuhkokuumeen. Lisäksi umpparin leikannut kirurgi oli ensin konsultaatiota odotellessa monta tuntia tavoittamattomissa (oli ilmeisesti hoitelemassa jotain omia asioitaan työaikana...), ja venähtäneen diagnoosin vuoksi oli hilkulla, ettei umppari puhjennut päivystyksessä... Noh, eipä siitä sen enempää. Todettakoon vain, että ko. leikkauksen jälkeen olen jokseenkin karsastanut ajatusta minkäänlaiseen leikkaukseen joutumisesta, eli ei ihme, että stressikäyrä oli koholla sektiopelotteen takia.
Nyt sitten vaan pitää ottaa rennosti ja odotella rauhassa Pimun tuloa. Harmi, että olen ehtinyt katsoa digiboksilta jo melkein kaikki sinne kertyneet hömppäsarjat. Jospa jollain kaverilla olisi lainata vaikka Täykkäri-bokseja tai läjä leffoja?
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Terveisiä keskussairaalalta
Ei kääntynyt Pimu: perätilassa ollaan ja pysytään. :/ Lyhyesti polireissun sisältö: 9:45 vastaanottoaika, sydänkäyrillä ensin vartti ja sitten ultraamaan. Ultrassa lääkäri tsuumailee pitkään ja hartaasti, mittailee Pimua ja saa kokoarvioksi karvan verran alle 3kg. Lapsivettä on normaali määrä, joten mun suostumuksella lähdetään yrittämään ulkokäännöstä, johon soitetaan paikan päälle myös ylilääkäri (?) ja tämän peesissä seuraava harjoittelija. Ylilääkäri ultraa, ensimmäinen (erikoistuva) lääkäri kääntelee Pimua ja harjoittelija, kätilö ja Mies seuraa vierestä.
Pimu on myötämielinen noin puoleen matkaan asti, kunnes iskee jarrut päälle eikä suostu pyörähtämään perille asti. Muutaman yrityksen jälkeen lääkäri luovuttaa ja toteaa, että ei yritetä väkisin, kun näköjään siellä ei ole sittenkään tarpeeksi tilaa (istukka kohdun vasemmassa seinustassa tukkona kenties?), ja aletaan puhua jatkosta. Mä ilmoitan haluavani lantiosta mitat mahdollista alatiesynnytystä varten, joten lääkäri pistää saman tien päivystyslähetteen röntgenosastolle ja tekee sitten vielä sisätutkimuksen, joka sattuu ihan hiivatisti. Käsikopelolla lääkäri toteaa, että kohdunsuu on vielä tiukasti kiinni ja lantio vaikuttaisi riittävän tilavalta. Sitten mennään puoleksi tunniksi takaisin sydänkäyrille, ja sillä välin kätilö soittelee röntgeniin ja saa ujutettua mut saman tien magneettikuvaan pelvimetriaan. Käyriä mittaillessa Pimu melskaa tuttuun tapaan hulluna ja laite mittaa yhden supistuksenkin, jota tosin itse en hoksaa ollenkaan. Sitten paukataan vielä Miehen kanssa röntgenosastolle, mä pääsen magneettikuvaan pienen odottelun jälkeen ja sitten karautetaan kotiin, josta Mies lähtee melkein saman tien iltavuoroon töihin. Huomenna pitäisi äitipolilta tulla soitto pelvimetrian tuloksista, ja niiden perusteella tehdään päätös, saanko yrittää synnyttää alakautta vai varataanko suoraan sektioaika.
Nyt kirjaston ja kaupan kautta postiin Kimperin pakettia hakemaan ja loppupäiväksi sohvalle torkkumaan. Heräsin nimittäin viime yönä jo neljän aikaan, valvoin jonnekin puoli seitsemään ja torkuin lopun aamua, kunnes piti yhdeksältä nousta ja alkaa tehdä lähtöä...
Pimu on myötämielinen noin puoleen matkaan asti, kunnes iskee jarrut päälle eikä suostu pyörähtämään perille asti. Muutaman yrityksen jälkeen lääkäri luovuttaa ja toteaa, että ei yritetä väkisin, kun näköjään siellä ei ole sittenkään tarpeeksi tilaa (istukka kohdun vasemmassa seinustassa tukkona kenties?), ja aletaan puhua jatkosta. Mä ilmoitan haluavani lantiosta mitat mahdollista alatiesynnytystä varten, joten lääkäri pistää saman tien päivystyslähetteen röntgenosastolle ja tekee sitten vielä sisätutkimuksen, joka sattuu ihan hiivatisti. Käsikopelolla lääkäri toteaa, että kohdunsuu on vielä tiukasti kiinni ja lantio vaikuttaisi riittävän tilavalta. Sitten mennään puoleksi tunniksi takaisin sydänkäyrille, ja sillä välin kätilö soittelee röntgeniin ja saa ujutettua mut saman tien magneettikuvaan pelvimetriaan. Käyriä mittaillessa Pimu melskaa tuttuun tapaan hulluna ja laite mittaa yhden supistuksenkin, jota tosin itse en hoksaa ollenkaan. Sitten paukataan vielä Miehen kanssa röntgenosastolle, mä pääsen magneettikuvaan pienen odottelun jälkeen ja sitten karautetaan kotiin, josta Mies lähtee melkein saman tien iltavuoroon töihin. Huomenna pitäisi äitipolilta tulla soitto pelvimetrian tuloksista, ja niiden perusteella tehdään päätös, saanko yrittää synnyttää alakautta vai varataanko suoraan sektioaika.
Nyt kirjaston ja kaupan kautta postiin Kimperin pakettia hakemaan ja loppupäiväksi sohvalle torkkumaan. Heräsin nimittäin viime yönä jo neljän aikaan, valvoin jonnekin puoli seitsemään ja torkuin lopun aamua, kunnes piti yhdeksältä nousta ja alkaa tehdä lähtöä...
perjantai 3. helmikuuta 2012
Polikutsu
Posti toi tänään odotetun kirjeen: äippäpoli kutsuu ensi keskiviikkoaamuna klo 9:45, jolloin tasan rv 37. Onneksi aika on suht aikaisin aamusta, vaikkakin se tarkoittaa sitä, etten saa aamulla syödä mitään, potilasohjeissa kun käskettiin olla syömättä 6 tuntia ennen polille tuloa ulkokäännöksen varalta. Tuskin mä kuitenkaan jaksan aamuyöllä herätä aterioimaan vaan siksi, ettei maha murise heti herätessä... Aamuaika on myös sikäli hyvä, ettei Miehen välttämättä tarvitse ottaa töistä vapaata polireissun takia, koska iltavuoro alkaa vasta klo 14. Pitääpä kysellä Miehen mielipidettä vielä asiaan, kunhan tuo heräilee yövuoron jäljiltä.
Noh, onneksi tässä on viikolla sattunut vähän mukavampiakin juttuja kuin tää Pimun takapakki ja perätilastressi. Eilen posti kantoi tupaan Royalkestoista tilaamani kestoliivinsuojat ja parit kangaspalat vaippojen kuivaliinoja varten, ja tänään puolestaan postilaatikossa odottivat kahdet Carriwellin imetysliivit. Liivien tilaaminen olikin asteen verran hankalampi juttu, koska en osaa yhtään arvioida, millaiseksi nämä mun dollypartonit tästä vielä turpoavat synnytyksen jälkeen, mutta onneksi Carriwellit ilmeisesti antavat aika hyvin periksi. Toisissa liiveissä oli lisäksi mukana jatkopala ympärysmitan lisäämistä varten, joten luulis noilla pärjäävän ainakin ensi alkuun.
Nyt alkaisi näyttää siltä, että kaikki olennainen on hankittu Pimun saapumista varten. Ostoslistalla kummittelevat oikeastaan enää tuttipullo, tutti ja paketti kertisvaippoja, ja nekin voi hankkia vasta sitten kun niille on tarve. Niin ja mulle yösiteet jälkivuotoa varten, mutta ne pistin jo kauppalistaan seuraavaa ruokakauppareissua varten. Eli nyt vaan sitten odotellaan Pimua saapuvaksi.
Noh, onneksi tässä on viikolla sattunut vähän mukavampiakin juttuja kuin tää Pimun takapakki ja perätilastressi. Eilen posti kantoi tupaan Royalkestoista tilaamani kestoliivinsuojat ja parit kangaspalat vaippojen kuivaliinoja varten, ja tänään puolestaan postilaatikossa odottivat kahdet Carriwellin imetysliivit. Liivien tilaaminen olikin asteen verran hankalampi juttu, koska en osaa yhtään arvioida, millaiseksi nämä mun dollypartonit tästä vielä turpoavat synnytyksen jälkeen, mutta onneksi Carriwellit ilmeisesti antavat aika hyvin periksi. Toisissa liiveissä oli lisäksi mukana jatkopala ympärysmitan lisäämistä varten, joten luulis noilla pärjäävän ainakin ensi alkuun.
Nyt alkaisi näyttää siltä, että kaikki olennainen on hankittu Pimun saapumista varten. Ostoslistalla kummittelevat oikeastaan enää tuttipullo, tutti ja paketti kertisvaippoja, ja nekin voi hankkia vasta sitten kun niille on tarve. Niin ja mulle yösiteet jälkivuotoa varten, mutta ne pistin jo kauppalistaan seuraavaa ruokakauppareissua varten. Eli nyt vaan sitten odotellaan Pimua saapuvaksi.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Takapakkia
Voihan [insert here valitsemasi voimasanat]. Pimu on kääntynyt takaisin perätilaan, joten nyt on vetämässä lähete äitipolille ja odotellaan polilta aikaa. Terkkari käski alkaa henkisesti varautua ulkokäännökseen, koska lapsivettä ja tilaa kohdussa on sen verran reilusti, että käännös on ainakin teoriassa vielä mahdollinen.
Kyllä nyt ottaa päähän, ei saatana. Oltiin Miehen kanssa jo niin varmoja, että Pimu olisi hoksannut kääntyä oikein päin, mutta ei, pää on ja pysyttelee mun vasemmalla ylävatsalla. Alkaa pikkuhiljaa stressata tosissaan koko tilanne, eikä asiaa yhtään helpota se, että kaikki lähipiirin äidit tai raskaana olevat kertovat "kannustavia" tarinoita serkun tutun kummin kaimoista, joilla myös oli vauva perätilassa ja ulkokäännös sattui ihan saatanasti eikä vauva siltikään kääntynyt ja sitten mentiinkin hätäsektioon ja voi että miten paska mäihä sulle on sattunut. Ja tietenkin jokainen tarina aloitetaan sanoilla "en nyt haluu pelotella tai mitään mutta". Tähän mennessä olen kuullut tasan yhden tarinan onnistuneesta ulkokäännöksestä, ja siinäkin tapauksessa vauva oli valmiiksi jo poikittain ja synnytys käynnistettiin heti seuraavana päivänä, koska viikkoja oli jo yli 40 kasassa.
Äitipolikäynti sijoittunee jonnekin ensi viikolle, joten neuvolaan on asiaa seuraavan vasta 13. päivä eli rv 37+5. Toivottavasti polilta tulee pikaisesti tieto ajasta, että Mies ehtii neuvotella töistä itselleen vapaata. Mähän en sinne polille nimittäin yksin mene panikoimaan, prkl.
Kyllä nyt ottaa päähän, ei saatana. Oltiin Miehen kanssa jo niin varmoja, että Pimu olisi hoksannut kääntyä oikein päin, mutta ei, pää on ja pysyttelee mun vasemmalla ylävatsalla. Alkaa pikkuhiljaa stressata tosissaan koko tilanne, eikä asiaa yhtään helpota se, että kaikki lähipiirin äidit tai raskaana olevat kertovat "kannustavia" tarinoita serkun tutun kummin kaimoista, joilla myös oli vauva perätilassa ja ulkokäännös sattui ihan saatanasti eikä vauva siltikään kääntynyt ja sitten mentiinkin hätäsektioon ja voi että miten paska mäihä sulle on sattunut. Ja tietenkin jokainen tarina aloitetaan sanoilla "en nyt haluu pelotella tai mitään mutta". Tähän mennessä olen kuullut tasan yhden tarinan onnistuneesta ulkokäännöksestä, ja siinäkin tapauksessa vauva oli valmiiksi jo poikittain ja synnytys käynnistettiin heti seuraavana päivänä, koska viikkoja oli jo yli 40 kasassa.
Äitipolikäynti sijoittunee jonnekin ensi viikolle, joten neuvolaan on asiaa seuraavan vasta 13. päivä eli rv 37+5. Toivottavasti polilta tulee pikaisesti tieto ajasta, että Mies ehtii neuvotella töistä itselleen vapaata. Mähän en sinne polille nimittäin yksin mene panikoimaan, prkl.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
Lääkkeet!
Pitihän se arvata, että kun tähän asti on mennyt raskauden suhteen kaikki niin mallikkaasti kuin vain olla ja voi, niin tällä käynnillä sitten sattuu yhtä jos toistakin...
Lääkärineuvola oli siis tänään, ja jo terkkarille odotellessa ei homma lähtenyt käyntiin niin kuin Strömsössä. Mulla oli aika tasan klo 9, MUTTA terkkarin edellinen asiakas (joka vatsan koosta päätellen myös oli lääkärineuvolakäynnillä), jolla oli aika 20 vaille, tuli tietenkin myöhässä vastaanotolle. Noh, eihän siinä, tekevälle sattuu ja näin, edellinen asiakas kävi pikaisesti terkkarin luona ennen mua ja jäi sitten odottelemaan lääkärin luokse pääsyä.
Terkkarin huoneessa sitten olikin vakiterkkarin lisäksi kätilöopiskelija, joka hoiti tämänkertaiset mittaukset ja muut toimenpiteet terkkarin vahtiessa vieressä. Kätilöopiskelija itsessään oli ihan mukava naisihminen, ei varmastikaan kovin paljon mua vanhempi, mutta koko visiitti meni vähän epävarmoissa tunnelmissa, kun opiskelijaa selvästi jännitti ja rutiinit ei olleet ihan vielä vakiintuneet. Lisäksi opiskelija onnistui pistämään hemppaa ottaessaan mua sormeen jotenkin oudosti niin, että sitä veritippaa sai kunnolla lypsää näytettä varten.
Tällä reissulla pissa oli jälleen puhdas, verenpaine kohtalainen 126/65 ja sokerirasituksen arvot täydellisesti raja-arvojen puitteissa (jee, ei tarvitse varoa suklaata!), mutta hemoglobiini vieläkin mulle alhainen 119. Painonnoususta ei sanottu juuta eikä jaata, joten olettaisin, että olen vielä kohtalaisissa lukemissa viikkoihin nähden (viikkoja nyt 27 ja painoa tullut tähän mennessä +7,6kg).
Lääkärin vastaanotto venyi myös sen edellisen asiakkaan myöhästelyn ja ties minkä takia, ja sain odotella aika pitkään ennen kuin pääsin lekurin ronkittavaksi. Lääkäri oli nuori naisihminen, ja mukana oli - kuinka ollakaan - naispuolinen lääketieteen opiskelija, joka oli mukana tutkimushuoneessa ja teki osan tutkimuksista. Mulle tehtiin sisätutkimus, sf-mitta mittailtiin (24cm, keskikäyrällä mennään) ja lopuksi vielä Pimusta tehtiin kokoarvio ultralla. Lääkärin mukaan mittojen perusteella Pimu on "viikkoihin nähden siro ja hoikka sikiö", painoarvioksi heitettiin n. 950g, eli luultavasti meille ei ole tulossa jättivauvaa, vaikka mun perimällä sellaista vähän pelkäsin.
Ikävin yllätys oli kuitenkin pyytämättä ja yllättäen diagnosoitu bakteeritulehdus emättimessä ja 10 päivän antibioottikuuri. Kieltämättä olin ihmetellyt jo jonkin aikaa aiempaa runsaampaa valkovuotoa, mutta kun vuoto ei omaan nenään haissut pahalle eikä paikkoja kutissut, en ollut hoksannut ajatellakaan, että alapäässä voisi olla jotain "vialla". Lääkärin mukaan tulehdus ei kuitenkaan ole vakava tai vaaraksi Pimulle, vaan "tämä bakteerikanta nyt vaan välillä voi villiintyä, oli raskaana tai ei". Että näin tällä kertaa. Apteekista tarttui matkaan antibiootin lisäksi Floradixia, koska terkkari ja se kätilöopiskelija nyt kuorossa oikein suosittelivat lisäraudan aloittamista.
Ihmeteltiin tässä illalla Miehen kanssa vielä yhteen ääneen näitä neuvoloiden ohjeita lisäravinteisiin ja vitamiineihin liittyen. Jollain aiemmalla käynnillä terkkari nimittäin suositteli mulle lisäkalsiumia, "kun sulla on tuo laktoosi-intoleranssi, niin tuleepahan sitten varmasti tarpeeksi kalkkia", eikä tietenkään sanallakaan maininnut, että kalsium voi estää raudan imeytymisen (tämän kuukkeloin jälkeen päin ihan itse). Ja nyt sitten, kun hemoglobiini on tipahtanut, niin alettiin tyrkyttää sitä lisärautaa, vaikka yhtä hyvin mä voisin lopettaa sen lisäkalkin syönnin ja katsoa, mitä tapahtuu. Mä nimittäin syön laktoosivammastani huolimatta ihan reilusti maitotuotteita, eli se lisäkalkki luultavasti on täysin turha valmiste.
Taidankin heti pistää pystyyn kokeilun noiden valmisteiden kanssa, eli heitän kalkkitabuilla vesilintua ja hörpin rautalitkua joka päivä seuraavaan neuvolaan asti. Ja jos sitten vielä on hempat nollissa ja paska olo, niin sit heitän kyllä kaikilla ylimääräisillä valmisteilla sitä samaista vesilintua ja syön just tasan sitä, mitä mieli tekee. Jumalauda.
Lääkärineuvola oli siis tänään, ja jo terkkarille odotellessa ei homma lähtenyt käyntiin niin kuin Strömsössä. Mulla oli aika tasan klo 9, MUTTA terkkarin edellinen asiakas (joka vatsan koosta päätellen myös oli lääkärineuvolakäynnillä), jolla oli aika 20 vaille, tuli tietenkin myöhässä vastaanotolle. Noh, eihän siinä, tekevälle sattuu ja näin, edellinen asiakas kävi pikaisesti terkkarin luona ennen mua ja jäi sitten odottelemaan lääkärin luokse pääsyä.
Terkkarin huoneessa sitten olikin vakiterkkarin lisäksi kätilöopiskelija, joka hoiti tämänkertaiset mittaukset ja muut toimenpiteet terkkarin vahtiessa vieressä. Kätilöopiskelija itsessään oli ihan mukava naisihminen, ei varmastikaan kovin paljon mua vanhempi, mutta koko visiitti meni vähän epävarmoissa tunnelmissa, kun opiskelijaa selvästi jännitti ja rutiinit ei olleet ihan vielä vakiintuneet. Lisäksi opiskelija onnistui pistämään hemppaa ottaessaan mua sormeen jotenkin oudosti niin, että sitä veritippaa sai kunnolla lypsää näytettä varten.
Tällä reissulla pissa oli jälleen puhdas, verenpaine kohtalainen 126/65 ja sokerirasituksen arvot täydellisesti raja-arvojen puitteissa (jee, ei tarvitse varoa suklaata!), mutta hemoglobiini vieläkin mulle alhainen 119. Painonnoususta ei sanottu juuta eikä jaata, joten olettaisin, että olen vielä kohtalaisissa lukemissa viikkoihin nähden (viikkoja nyt 27 ja painoa tullut tähän mennessä +7,6kg).
Lääkärin vastaanotto venyi myös sen edellisen asiakkaan myöhästelyn ja ties minkä takia, ja sain odotella aika pitkään ennen kuin pääsin lekurin ronkittavaksi. Lääkäri oli nuori naisihminen, ja mukana oli - kuinka ollakaan - naispuolinen lääketieteen opiskelija, joka oli mukana tutkimushuoneessa ja teki osan tutkimuksista. Mulle tehtiin sisätutkimus, sf-mitta mittailtiin (24cm, keskikäyrällä mennään) ja lopuksi vielä Pimusta tehtiin kokoarvio ultralla. Lääkärin mukaan mittojen perusteella Pimu on "viikkoihin nähden siro ja hoikka sikiö", painoarvioksi heitettiin n. 950g, eli luultavasti meille ei ole tulossa jättivauvaa, vaikka mun perimällä sellaista vähän pelkäsin.
Ikävin yllätys oli kuitenkin pyytämättä ja yllättäen diagnosoitu bakteeritulehdus emättimessä ja 10 päivän antibioottikuuri. Kieltämättä olin ihmetellyt jo jonkin aikaa aiempaa runsaampaa valkovuotoa, mutta kun vuoto ei omaan nenään haissut pahalle eikä paikkoja kutissut, en ollut hoksannut ajatellakaan, että alapäässä voisi olla jotain "vialla". Lääkärin mukaan tulehdus ei kuitenkaan ole vakava tai vaaraksi Pimulle, vaan "tämä bakteerikanta nyt vaan välillä voi villiintyä, oli raskaana tai ei". Että näin tällä kertaa. Apteekista tarttui matkaan antibiootin lisäksi Floradixia, koska terkkari ja se kätilöopiskelija nyt kuorossa oikein suosittelivat lisäraudan aloittamista.
Ihmeteltiin tässä illalla Miehen kanssa vielä yhteen ääneen näitä neuvoloiden ohjeita lisäravinteisiin ja vitamiineihin liittyen. Jollain aiemmalla käynnillä terkkari nimittäin suositteli mulle lisäkalsiumia, "kun sulla on tuo laktoosi-intoleranssi, niin tuleepahan sitten varmasti tarpeeksi kalkkia", eikä tietenkään sanallakaan maininnut, että kalsium voi estää raudan imeytymisen (tämän kuukkeloin jälkeen päin ihan itse). Ja nyt sitten, kun hemoglobiini on tipahtanut, niin alettiin tyrkyttää sitä lisärautaa, vaikka yhtä hyvin mä voisin lopettaa sen lisäkalkin syönnin ja katsoa, mitä tapahtuu. Mä nimittäin syön laktoosivammastani huolimatta ihan reilusti maitotuotteita, eli se lisäkalkki luultavasti on täysin turha valmiste.
Taidankin heti pistää pystyyn kokeilun noiden valmisteiden kanssa, eli heitän kalkkitabuilla vesilintua ja hörpin rautalitkua joka päivä seuraavaan neuvolaan asti. Ja jos sitten vielä on hempat nollissa ja paska olo, niin sit heitän kyllä kaikilla ylimääräisillä valmisteilla sitä samaista vesilintua ja syön just tasan sitä, mitä mieli tekee. Jumalauda.
torstai 17. marraskuuta 2011
Rasitusta kerrakseen
Nyt, kun navanalus on täynnä riisiä ja kanaa ja jälkkärirahkakin korkattu, voin sanoa, että ei se sokerirasituskoe niin kamalaa ollutkaan. Vaikka aamulla herätessä oli kyllä melko maailmanlopun meininki, kun nälätti ja janotti ja Pimu toiveikkaasti potki kohdussa aamupuuroa odotellen.
Olin etukäteen kuullut tutuilta ja lukenut erinäisistä lähteistä, kuinka karsean makuista se litku on ja kuinka hirvittävän paha ja heikko olo "kaikille" siellä labrassa oli tullut, joten olin suhteellisen positiivisesti yllättynyt koko kokemuksesta. Ensinnäkin, se litku jota mulle juotettiin oli makean sitruunaista, vähän niin kuin reilusti ylikäynyttä Spritea, ja toisekseen, paha olo ei yllättänyt oikeastaan missään vaiheessa. Puoli tuntia litkun lipittämisen jälkeen oli öklö olo ja teki mieli juoda litratolkulla vettä, ja jossain vaiheessa päätä särki, mutta muuten selvisin hommasta ehjin nahoin. Ja koska olin nohevalla tuulella ja labrassa oli influenssarokote tyrkyllä, hain senkin samalla reissulla. Nyt käsivarret on reikäiset kuin vanhalla narkkarilla. :P
Labrassa sanottiin koetulosten valmistuvan huomiseksi, mutta taidan suosiolla odottaa seuraavaan neuvolakäyntiin, jossa tulokset käydään läpi lääkärin kanssa. Ei kai niillä hätä ole, kun tähänkin asti on pissanäytteissä sokerit ollu nollassa eikä yleisvointi ole huonontunut.
Henkistä rasitusta sen sijaan on ollut tällä viikolla jo ihan riittämiin, eikä vieläkään mene niin kuin Strömsössä. Miehen työpaikalla olikin yllättäen jälleen aloitettu yt-neuvottelut, ja tällä hetkellä tiedossa olis vakihenkilöstön lomautuksia joulukuussa 1-4 viikoksi. Eli jos oikein paska nakki viuhahtaa, niin Mies makaa kotona lomautettuna koko joulukuun. Lisäksi kevään puolella on tulossa lisää lomautuksia, mutta niiden aikataulusta ei vielä tässä vaiheessa ole tietoa. Että jippii ja silleen. Kysyin Mieheltä, mitä tää tarkoittaa käytännössä rahantulon kannalta, mutta Mies ei vielä osannut sanoa, miten palkanmaksu tai lomautuskorvaukset käytännössä menee, eli maksaako ammattiliitto vai firma ja kuinka paljon.
Noh, jos jotain positiivista tästä pitää hakea, niin kieltämättä toisaalta on hyvä, että Mies on keväälläkin välillä kotona "ylimääräisillä lomilla" ja mun apukäsinä Pimun hoitajana. Lisäksi näissä yt-neukkareissa ei ole (vielä...) mainittu rumaa sanaa "irtisanomiset", eli työpaikka ei lähde kenenkään alta. Ihme sinänsä, metsäteollisuudesta kun kuitenkin on kyse.
Omista kuvioistani henkistä rasitusta aiheuttaa lähinnä projektityö, jota ollaan väännetty hiki hatussa kaverin kanssa koulun ulkopuoliselle asiakkaalle. Oltiin päästy kaverin kanssa projektissa jo hyvinkin ratkaisevaan vaiheeseen ja pyydettiin asiakkaalta vielä viimeisiä kommentteja ja päätöksiä mm. raha-asioiden suhteen, ja tänään asiakas olikin sitten käytännössä vesittänyt koko homman sanomalla, että "no ihan kiva tuoteidea, mutta ei me sitä kyllä oikeastaan tarvita". Eli parin kuukauden taustaselvitystyö ja hiivatinmoinen pähkäily onkin ollut siis käytännössä ihan turhaa. Voin vain kuvitella, miten riemuissaan meidän projektin ohjaajat AMK:ssa on asioiden saamasta käänteestä...
Noh, mikä ei tapa, se vituttaa. Ja tällä hetkellä eniten vituttaa kaikki. :P Näillä fiiliksillä onkin hyvä mennä venäjän tunneille nuokkumaan illaksi...
EDIT klo 22:15: Mies soitti, kun olin bussissa matkalla venäjän tunneille, ja niinhän siinä kävi, että lomautuksia pukkasi sen 4 viikkoa joulukuulle. Sviddu. Ja heti perään soitti paras ystävä, joka hehkui onnea saatuaan vihdoin töitä uudesta kotikaupungistaan. Yritä siinä sitten vilpittömästi onnitella toista, kun oman ukon tilanne ottaa päähän ihan saatanasti.
Olin etukäteen kuullut tutuilta ja lukenut erinäisistä lähteistä, kuinka karsean makuista se litku on ja kuinka hirvittävän paha ja heikko olo "kaikille" siellä labrassa oli tullut, joten olin suhteellisen positiivisesti yllättynyt koko kokemuksesta. Ensinnäkin, se litku jota mulle juotettiin oli makean sitruunaista, vähän niin kuin reilusti ylikäynyttä Spritea, ja toisekseen, paha olo ei yllättänyt oikeastaan missään vaiheessa. Puoli tuntia litkun lipittämisen jälkeen oli öklö olo ja teki mieli juoda litratolkulla vettä, ja jossain vaiheessa päätä särki, mutta muuten selvisin hommasta ehjin nahoin. Ja koska olin nohevalla tuulella ja labrassa oli influenssarokote tyrkyllä, hain senkin samalla reissulla. Nyt käsivarret on reikäiset kuin vanhalla narkkarilla. :P
Labrassa sanottiin koetulosten valmistuvan huomiseksi, mutta taidan suosiolla odottaa seuraavaan neuvolakäyntiin, jossa tulokset käydään läpi lääkärin kanssa. Ei kai niillä hätä ole, kun tähänkin asti on pissanäytteissä sokerit ollu nollassa eikä yleisvointi ole huonontunut.
Henkistä rasitusta sen sijaan on ollut tällä viikolla jo ihan riittämiin, eikä vieläkään mene niin kuin Strömsössä. Miehen työpaikalla olikin yllättäen jälleen aloitettu yt-neuvottelut, ja tällä hetkellä tiedossa olis vakihenkilöstön lomautuksia joulukuussa 1-4 viikoksi. Eli jos oikein paska nakki viuhahtaa, niin Mies makaa kotona lomautettuna koko joulukuun. Lisäksi kevään puolella on tulossa lisää lomautuksia, mutta niiden aikataulusta ei vielä tässä vaiheessa ole tietoa. Että jippii ja silleen. Kysyin Mieheltä, mitä tää tarkoittaa käytännössä rahantulon kannalta, mutta Mies ei vielä osannut sanoa, miten palkanmaksu tai lomautuskorvaukset käytännössä menee, eli maksaako ammattiliitto vai firma ja kuinka paljon.
Noh, jos jotain positiivista tästä pitää hakea, niin kieltämättä toisaalta on hyvä, että Mies on keväälläkin välillä kotona "ylimääräisillä lomilla" ja mun apukäsinä Pimun hoitajana. Lisäksi näissä yt-neukkareissa ei ole (vielä...) mainittu rumaa sanaa "irtisanomiset", eli työpaikka ei lähde kenenkään alta. Ihme sinänsä, metsäteollisuudesta kun kuitenkin on kyse.
Omista kuvioistani henkistä rasitusta aiheuttaa lähinnä projektityö, jota ollaan väännetty hiki hatussa kaverin kanssa koulun ulkopuoliselle asiakkaalle. Oltiin päästy kaverin kanssa projektissa jo hyvinkin ratkaisevaan vaiheeseen ja pyydettiin asiakkaalta vielä viimeisiä kommentteja ja päätöksiä mm. raha-asioiden suhteen, ja tänään asiakas olikin sitten käytännössä vesittänyt koko homman sanomalla, että "no ihan kiva tuoteidea, mutta ei me sitä kyllä oikeastaan tarvita". Eli parin kuukauden taustaselvitystyö ja hiivatinmoinen pähkäily onkin ollut siis käytännössä ihan turhaa. Voin vain kuvitella, miten riemuissaan meidän projektin ohjaajat AMK:ssa on asioiden saamasta käänteestä...
Noh, mikä ei tapa, se vituttaa. Ja tällä hetkellä eniten vituttaa kaikki. :P Näillä fiiliksillä onkin hyvä mennä venäjän tunneille nuokkumaan illaksi...
EDIT klo 22:15: Mies soitti, kun olin bussissa matkalla venäjän tunneille, ja niinhän siinä kävi, että lomautuksia pukkasi sen 4 viikkoa joulukuulle. Sviddu. Ja heti perään soitti paras ystävä, joka hehkui onnea saatuaan vihdoin töitä uudesta kotikaupungistaan. Yritä siinä sitten vilpittömästi onnitella toista, kun oman ukon tilanne ottaa päähän ihan saatanasti.
tiistai 18. lokakuuta 2011
Rakenneultra
No niin, nyt on käytetty se toinenkin kunnallinen ultra eli rakennesellainen. Ultraava kätilö oli eri kuin edellisellä kerralla, mutta mukavan asiallinen tapaus tämäkin, ja kertoili ultratessaan, mitä missäkin näkyi ja mitä kulloinkin mitattiin.
Rakenteet tyypillä oli kohdallaan ja meno np-ultraakin hurjempaa. Aamupäivän tyyppi oli ollut vielä kovin rauhallinen, mutta varmaan oma jännitys ja kohonnut pulssi pisti tyypin sambaamaan ultrassa niin, että keuhkolaskimoakin (?) metsästettiin yli 10 minuuttia. Tyyppi sai ultrassa myös ensimmäisen hikkakohtauksensa - tai ainakin ensimmäisen sellaisen hikan, jonka minäkin tunsin vatsanahoissani. Kätilökin huokaili ja naureskeli, että onpa vilkas tapaus. Kasvu oli kuitenkin ihan viikkojen mukaista, painoarvio 403 grammaa, joka vastasi viikkoja 21+1 (menossa siis 20+6).
Niin, ja tyypin merkki on... vielä hieman epäselvä. Kätilö tutkaili pitkään ja hartaasti ja metsästi tyypin jalkoväliä, mutta ei nähnyt siellä ainakaan miehekkäitä vehkeitä heilumassa. En sen puoleen kyllä minäkään, vaikka kuinka tihrustin. Joten ainakin tällä hetkellä me ruvetaan Miehen kanssa asennoitumaan siihen, että meille muuttava tyyppi on tyttö.
Jos ihan rehellisiä ollaan, olen tästä uutisesta pikkiriikkisen pettynyt ja suuresti hämmennyksissäni. Mulla oli niiiiiiiiin vahvasti poikaolo jo alkuraskaudesta, ja vatsallekin jutustelin kutsuen tyyppiä välillä jätkäksi. Mies taas taisi olla positiivisesti yllättynyt tyttöveikkauksesta. Ja lisäksi osasi katsoa asiaa miehekkään käytännölliseltä kannalta: "No nyt ainakin voidaan ottaa vastaan niitä veljentytön vanhoja vaatteita, kun ei tarvi miettiä, että voiko niitä pistää pojalle päälle." (Sanoo Mies, jolla on omissa vauvakuvissaan useimmiten päällä 80-luvun äitiyspakkauksen VAALEANPUNAISET velour-potkarit... Buahah.)
Mun ensimmäinen huoli tietenkin oli, mikä nyt tyypille työnimeksi, kun "tyyppi" viittaa niin vahvasti neutraali-maskuliini-linjalle. Kaipa siitä joku Pimu tai Typykkä tulee. Samaten pitää alkaa selailla nimikirjaa ja etsiä tytön nimiä muutama vaihtoehto valmiiksi. Pojalle kun nimi on ollut valmiina jo monta vuotta ja parina eri variaationakin, mutta nehän voi säästää sitten pikkukakkoselle. ;)
Toinen huoli heti nimiasian jälkeen on se, että osaanko mä kasvattaa tyttöä, kun itse olen ollut jo pienestä pitäen niin "epänaisellinen" ja teinivuosina enemmänkin poikatyttö. Mitä jos Pimutyyppi onkin luonteeltaan oikein prinsessa ja rakastaa hörhelöitä ja kimmellystä ja ties mitä, kun mä itse inhoan glitter-roinaa ja kaikkea vaaleanpunaista? Hello Kittystä puhumattakaan, hyi stana. Tai no lapsuusaika nyt ehkä vielä menee, mutta entäs sitten teini-ikä? Apu-VA.
On se hyvä, että raskausaika kestää niin pitkään. Tuleva paskamutsi ehtii ajoissa hepuloida asioista, joille ei kuitenkaan mitään mahda. :D
Rakenteet tyypillä oli kohdallaan ja meno np-ultraakin hurjempaa. Aamupäivän tyyppi oli ollut vielä kovin rauhallinen, mutta varmaan oma jännitys ja kohonnut pulssi pisti tyypin sambaamaan ultrassa niin, että keuhkolaskimoakin (?) metsästettiin yli 10 minuuttia. Tyyppi sai ultrassa myös ensimmäisen hikkakohtauksensa - tai ainakin ensimmäisen sellaisen hikan, jonka minäkin tunsin vatsanahoissani. Kätilökin huokaili ja naureskeli, että onpa vilkas tapaus. Kasvu oli kuitenkin ihan viikkojen mukaista, painoarvio 403 grammaa, joka vastasi viikkoja 21+1 (menossa siis 20+6).
 |
| Toivottavasti tyyppi ei opi huonoille tavoille ja ala pureskella kynsiään, niin kuin äitinsä... |
Niin, ja tyypin merkki on... vielä hieman epäselvä. Kätilö tutkaili pitkään ja hartaasti ja metsästi tyypin jalkoväliä, mutta ei nähnyt siellä ainakaan miehekkäitä vehkeitä heilumassa. En sen puoleen kyllä minäkään, vaikka kuinka tihrustin. Joten ainakin tällä hetkellä me ruvetaan Miehen kanssa asennoitumaan siihen, että meille muuttava tyyppi on tyttö.
Jos ihan rehellisiä ollaan, olen tästä uutisesta pikkiriikkisen pettynyt ja suuresti hämmennyksissäni. Mulla oli niiiiiiiiin vahvasti poikaolo jo alkuraskaudesta, ja vatsallekin jutustelin kutsuen tyyppiä välillä jätkäksi. Mies taas taisi olla positiivisesti yllättynyt tyttöveikkauksesta. Ja lisäksi osasi katsoa asiaa miehekkään käytännölliseltä kannalta: "No nyt ainakin voidaan ottaa vastaan niitä veljentytön vanhoja vaatteita, kun ei tarvi miettiä, että voiko niitä pistää pojalle päälle." (Sanoo Mies, jolla on omissa vauvakuvissaan useimmiten päällä 80-luvun äitiyspakkauksen VAALEANPUNAISET velour-potkarit... Buahah.)
Mun ensimmäinen huoli tietenkin oli, mikä nyt tyypille työnimeksi, kun "tyyppi" viittaa niin vahvasti neutraali-maskuliini-linjalle. Kaipa siitä joku Pimu tai Typykkä tulee. Samaten pitää alkaa selailla nimikirjaa ja etsiä tytön nimiä muutama vaihtoehto valmiiksi. Pojalle kun nimi on ollut valmiina jo monta vuotta ja parina eri variaationakin, mutta nehän voi säästää sitten pikkukakkoselle. ;)
Toinen huoli heti nimiasian jälkeen on se, että osaanko mä kasvattaa tyttöä, kun itse olen ollut jo pienestä pitäen niin "epänaisellinen" ja teinivuosina enemmänkin poikatyttö. Mitä jos Pimutyyppi onkin luonteeltaan oikein prinsessa ja rakastaa hörhelöitä ja kimmellystä ja ties mitä, kun mä itse inhoan glitter-roinaa ja kaikkea vaaleanpunaista? Hello Kittystä puhumattakaan, hyi stana. Tai no lapsuusaika nyt ehkä vielä menee, mutta entäs sitten teini-ikä? Apu-VA.
On se hyvä, että raskausaika kestää niin pitkään. Tuleva paskamutsi ehtii ajoissa hepuloida asioista, joille ei kuitenkaan mitään mahda. :D
perjantai 19. elokuuta 2011
Ultrauutisia
Eilen illalla pohdiskelin vielä ennen nukkumaan menoa tämän päiväistä np-ultraa ja vatsansisäistä tyyppiä enemmänkin, ja ensimmäistä kertaa koko raskausaikana olin oikeasti levoton ja huolissani tyypistä. Tähän asti olen ollut hyvinkin lunkilla asenteella liikenteessä, en ole osannut pelätä pahinta tai edes toisiksi pahinta kauhuskenaariota ja luotin siihen, että kun kerran tyyppi on vielä matkassa pysynyt, kaikki on hyvin. Eilen illalla kuitenkin aloin tosissani miettiä, että entäs jos ultrassa paljastuukin jotain ikävää? Jos tyypillä onkin joku paha sydänvika tai sisäelimet väärillä paikoilla, tai jos vaikka tyyppi on päättänytkin lopettaa kasvamisen sitten neuvolakäynnin ja luovuttanut?
Onneksi pahat aavistukset olivat ihan turhia. Tämän päivän ultran perusteella mun kohdussa asustelee valioyksilö! Ja röyhkeä sellainen: heti, kun ultraava kätilö sai tyypin kuviin, tyyppi ryhtyi yhteistyöhaluttomaksi ja näytti meille persettään. :D Vajaan puolen tunnin ahdistelun jälkeen kätilö sai kuitenkin tyypin kääntyilemään ja liikkumaan sen verran, että kaikki olennaiset mitat saatiin otettua. Pää-perämitta 64,7 mm ja niskaturvotus 0,88 mm, istukka kohdun takaseinämässä ja tyypillä sisäelimet kohdallaan, aivot alkaneet kehittyä ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Veriseulan tuloksetkin oli valmistuneet, ja kätilö laski riskiluvuiksi kaikille kolmelle kromosomihäiriölle 1:100 000. Ultrauksen päätteeksi katseltiin vielä hetken aikaa, kun tyyppi heitti vatsassa volttia ja heilutteli nyrkkejään ultra-anturille. Ihan selkeästi yhtä haluton poseeraamaan kameralle kuin vanhempansakin. :D
Laskettu aika ei tässä ultrassa muuttunut, koska tyyppi vastasi kutakuinkin viikkoja (menkoista laskien 12+2, mittojen mukaan 12+4 tai 12+5), eli karkauspäivään tähdätään edelleen. Rakenneultraan mennään lokakuun lopulla (miten muuten aina sattuukin Miehen yövuoroviikoille nää lääkärit ja ultrat sun muut? Käsittämätöntä.).
Kotiin tullessa olin niin iloinen ultrauutisista, että olin jo hilkulla tulla Facebook-kaapista ja heittää ultrakuvan näkyviin lärväkirjaan. Onneksi Mies pisti hanttiin ja sanoi, että "ei kai sitä ny kaikille tutun tutuille tarvii tiedottaa". Ihan validi pointti, mun fb-kavereissakin on sellaisia semituttuja tai kaverin kavereita, joille on kyllä turha tiedottaa meidän perhetapahtumasta. Taidan siis tyytyä laittamaan kuvat jakoon sähköpostitse tuleville mummoille ja parille muulle läheiselle. Blogilukijoita unohtamatta. ;)
Onneksi pahat aavistukset olivat ihan turhia. Tämän päivän ultran perusteella mun kohdussa asustelee valioyksilö! Ja röyhkeä sellainen: heti, kun ultraava kätilö sai tyypin kuviin, tyyppi ryhtyi yhteistyöhaluttomaksi ja näytti meille persettään. :D Vajaan puolen tunnin ahdistelun jälkeen kätilö sai kuitenkin tyypin kääntyilemään ja liikkumaan sen verran, että kaikki olennaiset mitat saatiin otettua. Pää-perämitta 64,7 mm ja niskaturvotus 0,88 mm, istukka kohdun takaseinämässä ja tyypillä sisäelimet kohdallaan, aivot alkaneet kehittyä ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Veriseulan tuloksetkin oli valmistuneet, ja kätilö laski riskiluvuiksi kaikille kolmelle kromosomihäiriölle 1:100 000. Ultrauksen päätteeksi katseltiin vielä hetken aikaa, kun tyyppi heitti vatsassa volttia ja heilutteli nyrkkejään ultra-anturille. Ihan selkeästi yhtä haluton poseeraamaan kameralle kuin vanhempansakin. :D
Laskettu aika ei tässä ultrassa muuttunut, koska tyyppi vastasi kutakuinkin viikkoja (menkoista laskien 12+2, mittojen mukaan 12+4 tai 12+5), eli karkauspäivään tähdätään edelleen. Rakenneultraan mennään lokakuun lopulla (miten muuten aina sattuukin Miehen yövuoroviikoille nää lääkärit ja ultrat sun muut? Käsittämätöntä.).
Kotiin tullessa olin niin iloinen ultrauutisista, että olin jo hilkulla tulla Facebook-kaapista ja heittää ultrakuvan näkyviin lärväkirjaan. Onneksi Mies pisti hanttiin ja sanoi, että "ei kai sitä ny kaikille tutun tutuille tarvii tiedottaa". Ihan validi pointti, mun fb-kavereissakin on sellaisia semituttuja tai kaverin kavereita, joille on kyllä turha tiedottaa meidän perhetapahtumasta. Taidan siis tyytyä laittamaan kuvat jakoon sähköpostitse tuleville mummoille ja parille muulle läheiselle. Blogilukijoita unohtamatta. ;)
 |
| Huomatkaa erityisen tyylikkäästi Paintilla blurratut nimi- ja hetutiedot! Nimim. Kuka sitä Photoshopia oikein tarvitsee? |
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Lähete ja lämpöhalvaus
Kah kummaa. Sillä välin, kun olin Helsingissä turisteilemassa pari päivää, posti oli kiikuttanut kirjeen naistentautien polilta. Meille on nyt sit varattu eka aika polille 31.8. Pistin Miehen kännykkään jo muistutuksen sekä ylimääräisen hälyn paria viikkoa ennen, että muistaa ottaa sille päivälle vapaan tai puolikkaan vapaan. Tai ainakin olettaisin, että meitä kumpaakin siellä kaivataan, koska mukana tuli esitietolomake myös Miehelle, vaikka lähete olikin vain mun nimellä. Mut jee, onpahan taas mitä odottaa.
Vietin tosiaan muutaman päivän Helsingissä ystävän kanssa turisteilemassa, kävin mm. elämäni ensimmäistä kertaa Suomenlinnassa. Museoihinkin oli tarkoitus mennä, mutta kun päästiin ekan museon ovelle, todettiin sen menneen poikkeuksellisen aikaisin kiinni, eikä jaksettu raahautua seuraavalle museolle, vaan lähdettiin sen sijaan terassille. Noh, kulttuuria se on ravintolakulttuurikin. :P Reissu kyllä rentoutti kummasti, vaikka paluumatkalla verenpainetta nostattikin Pendolinon viisi (5!) ylimääräistä pysähdystä ylikuumentuneiden jarrujen ja vastaantulevan liikenteen takia...
Oviksen pitäisi tapahtua tänään tai huomenna, mutta taidan silti harkita kahdesti ennen kuin alan ehdotella Miehelle petipuuhia. Huonolla tuurilla saataisiin vielä lämpöhalvaus, jos alettaisiin touhuta kämpän sisälämpötilan hipoessa 30 astetta. Ehkä illan viiletessä sitten voi asiaa ajatella uudemman kerran. :P
Vietin tosiaan muutaman päivän Helsingissä ystävän kanssa turisteilemassa, kävin mm. elämäni ensimmäistä kertaa Suomenlinnassa. Museoihinkin oli tarkoitus mennä, mutta kun päästiin ekan museon ovelle, todettiin sen menneen poikkeuksellisen aikaisin kiinni, eikä jaksettu raahautua seuraavalle museolle, vaan lähdettiin sen sijaan terassille. Noh, kulttuuria se on ravintolakulttuurikin. :P Reissu kyllä rentoutti kummasti, vaikka paluumatkalla verenpainetta nostattikin Pendolinon viisi (5!) ylimääräistä pysähdystä ylikuumentuneiden jarrujen ja vastaantulevan liikenteen takia...
Oviksen pitäisi tapahtua tänään tai huomenna, mutta taidan silti harkita kahdesti ennen kuin alan ehdotella Miehelle petipuuhia. Huonolla tuurilla saataisiin vielä lämpöhalvaus, jos alettaisiin touhuta kämpän sisälämpötilan hipoessa 30 astetta. Ehkä illan viiletessä sitten voi asiaa ajatella uudemman kerran. :P
maanantai 30. toukokuuta 2011
Thanks for nothing
Lääkärikäynti oli sitten vihdoinkin tänä aamuna. En oikein tiedä, oliko mun odotukset liian korkealla vai oliko mulla vaan joku harhaluulo tästä lääkärikäynnistä, mutta jotenkin jäi sellainen olo, että "tässäkö tää nyt oli, eipä ollu kummoista". Mieskin sanoi kotiin tallaillessamme, ettei lääkärikäynnillä tullut ainakaan hälle mitään uutta.
Lääkäri oli ihan mukava vanhempi nainen, joka lueskeli tietokannasta meidän terkkarikäynnin tietoja, kyseli aika lailla samoja kysymyksiä kuin terkkarikin, kävi pikaisesti läpi meidän näytteiden tulokset (Miehen siemennäytetulokset oli lääkärinkin mukaan kondiksessa, eikä mun veriarvoissa ollut mitään hälyyttävää) ja lopulta teki mulle vielä sisätutkimuksen, jossa ei myöskään tullut ilmi mitään ihmeempää. Kohtu on kuulemma hyvänkokoinen ja hieman eteenpäin kallistunut, mutta tämän mä tiesinkin aiempien gynekäyntien perusteella.
Nyt meillä on sit vetämässä lähete lapsettomuuspolille ja odottaminen jatkuu. Lääkäri epäili, että saadaan odotella ehkä jopa elo-syyskuuhun asti yhteydenottoa polilta, koska hoitojonon pituudesta ei ole tietoa ja poli on kesällä osittain kiinni henkilökunnan lomien takia. Lisäksi polia vetävä lääkäri (ylilääkäri?) on kuulemma lopettamassa tai jo lopettanut polilla työskentelyn, joten saas nähdä, miten tämä homma tästä nyt sitten etenee... Ja tietenkin lääkäri sanoi ihan samaa kuin terkkarikin, eli käski meidän ottaa kesän ajan rennosti ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Ja ovulaatiotestien käyttö on kuulemma ihan turhaa, jos kerran kierto on suurin piirtein säännöllinen ja tiedetään, milloin hedelmöittymismahdollisuudet ovat parhaimmillaan.
Endosta lääkäri ei sanonut mitään, vaikka sanoinkin pariin otteeseen sitä suvussa olevan ja kerroin kuukautisten olevan ihan saamarin kivuliaat. Olis varmaan pitäny napakammin sanoa, että epäilen endoa ja haluaisin sitä mahdollisuutta tutkittavan tarkemmin, mutta nyt se sitten jää lapsettomuuspolikäyntiin. Tai sitten painelen kesällä yksityiselle puolelle endoepäilyjeni kanssa. :/
Että näillä mennään sitten. Kp 5 menossa, eli ensi viikolla olisi otolliset päivät tässä kierrossa. Ja tietenkin meikäläinen on ensi viikolla 3 päivää Helsingissä ja viikonlopun tiiviisti töissä. Argh.
Lääkäri oli ihan mukava vanhempi nainen, joka lueskeli tietokannasta meidän terkkarikäynnin tietoja, kyseli aika lailla samoja kysymyksiä kuin terkkarikin, kävi pikaisesti läpi meidän näytteiden tulokset (Miehen siemennäytetulokset oli lääkärinkin mukaan kondiksessa, eikä mun veriarvoissa ollut mitään hälyyttävää) ja lopulta teki mulle vielä sisätutkimuksen, jossa ei myöskään tullut ilmi mitään ihmeempää. Kohtu on kuulemma hyvänkokoinen ja hieman eteenpäin kallistunut, mutta tämän mä tiesinkin aiempien gynekäyntien perusteella.
Nyt meillä on sit vetämässä lähete lapsettomuuspolille ja odottaminen jatkuu. Lääkäri epäili, että saadaan odotella ehkä jopa elo-syyskuuhun asti yhteydenottoa polilta, koska hoitojonon pituudesta ei ole tietoa ja poli on kesällä osittain kiinni henkilökunnan lomien takia. Lisäksi polia vetävä lääkäri (ylilääkäri?) on kuulemma lopettamassa tai jo lopettanut polilla työskentelyn, joten saas nähdä, miten tämä homma tästä nyt sitten etenee... Ja tietenkin lääkäri sanoi ihan samaa kuin terkkarikin, eli käski meidän ottaa kesän ajan rennosti ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Ja ovulaatiotestien käyttö on kuulemma ihan turhaa, jos kerran kierto on suurin piirtein säännöllinen ja tiedetään, milloin hedelmöittymismahdollisuudet ovat parhaimmillaan.
Endosta lääkäri ei sanonut mitään, vaikka sanoinkin pariin otteeseen sitä suvussa olevan ja kerroin kuukautisten olevan ihan saamarin kivuliaat. Olis varmaan pitäny napakammin sanoa, että epäilen endoa ja haluaisin sitä mahdollisuutta tutkittavan tarkemmin, mutta nyt se sitten jää lapsettomuuspolikäyntiin. Tai sitten painelen kesällä yksityiselle puolelle endoepäilyjeni kanssa. :/
Että näillä mennään sitten. Kp 5 menossa, eli ensi viikolla olisi otolliset päivät tässä kierrossa. Ja tietenkin meikäläinen on ensi viikolla 3 päivää Helsingissä ja viikonlopun tiiviisti töissä. Argh.
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Hyviä ja huonoja uutisia
JESJESJES, ei tarvitse mennä uudelleen ronklattavaksi! Soitin aamulla neuvolaan ja kysyin papan tuloksia, ja kaikki hyvin sillä rintamalla. Näyte oli puhdas ja analysoitavissa, eikä minkäänlaisia solumuutoksia näkynyt. Samalla hengenvedolla ehdin tiedustella myös virtsa- ja verinäytteiden perään, ja puhelimeen vastannut täti-ihminen (jolla oli muuten kumman kiire lopettaa puhelu, sikamaista sanon minä!) tiesi sanoa klamydiatestin näyttäneen negaa. Verikokeiden tuloksia puidaan kuulemma sitten vasta lääkärin vastaanotolla muutaman viikon päästä.
Kyllä tipahti taas yksi stressitekijä kivasti harteilta. Olin jo varma, että kuitenkin papa-näyte oli ihan päin helvettiä otettu ja joutuisin taas sumplaamaan viikon aikataulujani, että ehtisin näytteenottoon vielä tälle viikolle, mutta onneksi ei tartte.
Vaan ei jotain hyvää ellei huonoakin: Miehen työpaikalla suunnitellaan uuden työvuorojärjestelmän käyttöönottoa. Tähän asti Mies on tehnyt kolmivuoroa "kolmosviitos"-periaatteella, eli ma-pe yhtä vuoroa ja viikonloput vapaalla. Nyt johtoporras arpoo, ottaako ne käyttöön Miehen porukallakin "kolmoskuutosen", jolloin työrytmi meneekin 2 aamua - 2 iltaa - 2 yötä - 2 vapaata ja Mies joutuu näin ollen töihin myös viikonloppuisin. Ihan perseestä moinen, jos suora puhe sallitaan. Jo nykyiselläänkin tuntuu, että Miehen vuorotyö on yksi iso tekijä, joka hankaloittaa meidän vauvaprojektia, kun meidän työt ja vuorokausirytmit menee kivasti ristiin, ja nyt vielä pitäisi viikonloppuisinkin näpöttää kotona, kun toinen painaa duunissa. Riemulla odotan niitä kesäviikkoja, kun MINÄ teen täyttä viikkoa kolmivuoroduunissa ja Mies puolestaan kesälomailee... Prkl.
Kaksi päivää vielä kontaktiopetusta, sitten jää AMK tauolle kesäksi ja pääsen hetkeksi hengähtämään. Alan olla jo kurkkuani myöten täynnä projektitöitä, liiketoimintasuunnitelmia, verkkotehtäviä ja ties mitä ihanuuksia. Sovittiin tänään kurssikaverin kanssa, että perjantaina viimeisten luentojen ja kaverin tentin jälkeen lähdetään kyllä päiväkaljalle. Tai kahdelle. Me NIIIIIIN ollaan ne ansaittu!
Kyllä tipahti taas yksi stressitekijä kivasti harteilta. Olin jo varma, että kuitenkin papa-näyte oli ihan päin helvettiä otettu ja joutuisin taas sumplaamaan viikon aikataulujani, että ehtisin näytteenottoon vielä tälle viikolle, mutta onneksi ei tartte.
Vaan ei jotain hyvää ellei huonoakin: Miehen työpaikalla suunnitellaan uuden työvuorojärjestelmän käyttöönottoa. Tähän asti Mies on tehnyt kolmivuoroa "kolmosviitos"-periaatteella, eli ma-pe yhtä vuoroa ja viikonloput vapaalla. Nyt johtoporras arpoo, ottaako ne käyttöön Miehen porukallakin "kolmoskuutosen", jolloin työrytmi meneekin 2 aamua - 2 iltaa - 2 yötä - 2 vapaata ja Mies joutuu näin ollen töihin myös viikonloppuisin. Ihan perseestä moinen, jos suora puhe sallitaan. Jo nykyiselläänkin tuntuu, että Miehen vuorotyö on yksi iso tekijä, joka hankaloittaa meidän vauvaprojektia, kun meidän työt ja vuorokausirytmit menee kivasti ristiin, ja nyt vielä pitäisi viikonloppuisinkin näpöttää kotona, kun toinen painaa duunissa. Riemulla odotan niitä kesäviikkoja, kun MINÄ teen täyttä viikkoa kolmivuoroduunissa ja Mies puolestaan kesälomailee... Prkl.
Kaksi päivää vielä kontaktiopetusta, sitten jää AMK tauolle kesäksi ja pääsen hetkeksi hengähtämään. Alan olla jo kurkkuani myöten täynnä projektitöitä, liiketoimintasuunnitelmia, verkkotehtäviä ja ties mitä ihanuuksia. Sovittiin tänään kurssikaverin kanssa, että perjantaina viimeisten luentojen ja kaverin tentin jälkeen lähdetään kyllä päiväkaljalle. Tai kahdelle. Me NIIIIIIN ollaan ne ansaittu!
torstai 5. toukokuuta 2011
Diagnoosi: normospermia
Miehen sperma-analyysin tulokset tipahti tänään postiluukusta, ja oon tässä viimeiset puoli tuntia kryptannut niitä auki herra Googlen ja rouva Wikipedian avulla. Hyvältä näyttää: siittiöiden määrä ja liikkuvuus kohdallaan, vähäistä agglutinaatiota, rakenteessa vähän moittimista (normaaleja vain 46%, kun viitearvo >50%), lääkärin loppulauselman mukaan "hedelmöittämiskyky on normaali". Että ainakaan Miehessä ei tuon yhden näytteen perusteella ole mitään vikaa.
Toisaalta helpottava tieto (ja Mieskin vaikutti tyytyväiseltä saadessaan tietää, ettei hänen miehisyytensä ole vaakalaudalla :D), mutta seuraavaksi herääkin kysymys, että mitähän vikaa minussa sitten on, kun ei tärppää. Koska jossainhan sen vian on oltava, ja kun ei kerran Miehessä, niin...
Papa-näytteen tuloksiakin joudun odottelemaan vielä vajaan viikon, ja lääkärikäyntiinkin on aikaa vielä pieni ikuisuus. Voi kun päivät menisi nopeasti, niin loppuisi tämäkin perhanan kärvistely!
Noh, jotain hyvääkin sentään: Iso Paha Vuokratyöfirma lähestyi tänään ja tarjosi kesälle yhteen asiakasyritykseen pidempiaikaista työpätkää. Tuloja tiedossa kesälle, jee!
Toisaalta helpottava tieto (ja Mieskin vaikutti tyytyväiseltä saadessaan tietää, ettei hänen miehisyytensä ole vaakalaudalla :D), mutta seuraavaksi herääkin kysymys, että mitähän vikaa minussa sitten on, kun ei tärppää. Koska jossainhan sen vian on oltava, ja kun ei kerran Miehessä, niin...
Papa-näytteen tuloksiakin joudun odottelemaan vielä vajaan viikon, ja lääkärikäyntiinkin on aikaa vielä pieni ikuisuus. Voi kun päivät menisi nopeasti, niin loppuisi tämäkin perhanan kärvistely!
Noh, jotain hyvääkin sentään: Iso Paha Vuokratyöfirma lähestyi tänään ja tarjosi kesälle yhteen asiakasyritykseen pidempiaikaista työpätkää. Tuloja tiedossa kesälle, jee!
torstai 28. huhtikuuta 2011
Kp 3. Vissiin kai.
Herra Murphy on aina ollut läheinen ystäväni: kaikki mikä voi mennä pieleen menee pieleen ja niin päin pois. Tällä kertaa herra Murphy ilahdutti vierailemalla mun luona tiistaina, jolloin oli varattu papa-näytteelle aika.
Tiistaiaamuna vatsaa väänteli melko lailla ja olin jo valmistautunut soittamaan labraan, että sori hei, menkat alkoi, lykätään papaa tuonnemmaksi. Vatsanväänteet osoittautuikin sitten tavallista reippaammaksi suoliston toiminnaksi eikä verta näkynyt, joten möngin tyytyväisenä labraan.
Noh. Kun labrassa sitten näytteen ottava hoitaja ja vieressä töllistelevä hoitajaopiskelija (sentään naispuolinen) oli kaivelleet lähetteet ja esitiedot koneelta ja pääsin selälleni laverille, hoitaja tuumasi, että jaaha, täällä näyttäis kyllä vähän veriseltä, eihän sulla menkat ole alkaneet. Tähän totesin ihan tyynenä, että "no jos onkin alkaneet, niin ei ne sitten housuun asti ole ehtineet". (Tässä vaiheessa hoitajaopiskelijaa taisi hieman hihityttää. Hyvä, jos mun aivopieruista on edes jollekin hupia. :D) Hoitaja päätti sitten kuitenkin "vähän putsata" paikkoja ja yrittää näytteenottoa, ja siitä papa-näytteen otosta tulikin sitten elämäni inhottavin sellainen. Kummasti kirvelee ja tuntuu, kun ISOLLA pumpulipuikolla pyöritellään alapäässä niin kuin viemäriä rassattaisiin...
Nyt sitten joudun soittelemaan parin viikon päästä papan tuloksia, että saako näytteestä selkoa vai ei. Piru vie jos joudun uudestaan näytteenottoon, menee nimittäin sitten tiukille, että ehtii saada tulokset ennen toukokuun lopun lääkärikäyntiä...
Paparonklauksen myötä puna-armeijakin sitten iski kunnolla. Tai ainakin mä luulen, että ne oli nyt sit ne menkat. Eilen ainakin särkylääkettä kului siihen malliin, ettei kyseessä ollut mikään hoitajan käsittelyn jälkivuoto. Tai sitten se ronklasi pikkasen liian syvältä ja otti sen näytteen munasarjoista asti. :P Tällä hetkellä nyt kuitenkin elän siinä uskossa, että kierto starttasi tiistaina, ja sen mukaan mennään. Pitääkin katsella, mihin laskurit lykkää hedelmälliset päivät ja oviksen, ovistestit nimittäin loppui enkä uusia osta ennen ku on käyty lääkärissä.
Vappukin on jo parin päivän päästä. Taitaa hiljaista pidellä täällä päässä vapun ajan: säätiedote ei lupaa hyvää, eikä ole edes sen kummemmin juhlafiiliskään. Kaveri lupasi kyllä lämmittää (aitoa puulämmitteistä <3) saunaa aattoaamuna, ja sunnuntaina lupasin käydä kääntymässä entisten opiskelukavereiden piknikillä. Plus huomenna meillä on siivouspäivä. Oon nimittäin kuullut huhuja, että asunnon lattiat kannattaa luututa useammin kuin joka kolmas tai neljäs kuukausi...
Tiistaiaamuna vatsaa väänteli melko lailla ja olin jo valmistautunut soittamaan labraan, että sori hei, menkat alkoi, lykätään papaa tuonnemmaksi. Vatsanväänteet osoittautuikin sitten tavallista reippaammaksi suoliston toiminnaksi eikä verta näkynyt, joten möngin tyytyväisenä labraan.
Noh. Kun labrassa sitten näytteen ottava hoitaja ja vieressä töllistelevä hoitajaopiskelija (sentään naispuolinen) oli kaivelleet lähetteet ja esitiedot koneelta ja pääsin selälleni laverille, hoitaja tuumasi, että jaaha, täällä näyttäis kyllä vähän veriseltä, eihän sulla menkat ole alkaneet. Tähän totesin ihan tyynenä, että "no jos onkin alkaneet, niin ei ne sitten housuun asti ole ehtineet". (Tässä vaiheessa hoitajaopiskelijaa taisi hieman hihityttää. Hyvä, jos mun aivopieruista on edes jollekin hupia. :D) Hoitaja päätti sitten kuitenkin "vähän putsata" paikkoja ja yrittää näytteenottoa, ja siitä papa-näytteen otosta tulikin sitten elämäni inhottavin sellainen. Kummasti kirvelee ja tuntuu, kun ISOLLA pumpulipuikolla pyöritellään alapäässä niin kuin viemäriä rassattaisiin...
Nyt sitten joudun soittelemaan parin viikon päästä papan tuloksia, että saako näytteestä selkoa vai ei. Piru vie jos joudun uudestaan näytteenottoon, menee nimittäin sitten tiukille, että ehtii saada tulokset ennen toukokuun lopun lääkärikäyntiä...
Paparonklauksen myötä puna-armeijakin sitten iski kunnolla. Tai ainakin mä luulen, että ne oli nyt sit ne menkat. Eilen ainakin särkylääkettä kului siihen malliin, ettei kyseessä ollut mikään hoitajan käsittelyn jälkivuoto. Tai sitten se ronklasi pikkasen liian syvältä ja otti sen näytteen munasarjoista asti. :P Tällä hetkellä nyt kuitenkin elän siinä uskossa, että kierto starttasi tiistaina, ja sen mukaan mennään. Pitääkin katsella, mihin laskurit lykkää hedelmälliset päivät ja oviksen, ovistestit nimittäin loppui enkä uusia osta ennen ku on käyty lääkärissä.
Vappukin on jo parin päivän päästä. Taitaa hiljaista pidellä täällä päässä vapun ajan: säätiedote ei lupaa hyvää, eikä ole edes sen kummemmin juhlafiiliskään. Kaveri lupasi kyllä lämmittää (aitoa puulämmitteistä <3) saunaa aattoaamuna, ja sunnuntaina lupasin käydä kääntymässä entisten opiskelukavereiden piknikillä. Plus huomenna meillä on siivouspäivä. Oon nimittäin kuullut huhuja, että asunnon lattiat kannattaa luututa useammin kuin joka kolmas tai neljäs kuukausi...
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Terkkarista päivää
Nonni, terkkari kohdattu ja vielä toistaiseksi hyvä mieli. Pelkäsin heti aamusta, että meidän terkkari on kuitenkin joku vanha kääkkä tai kauhea lässyttäjä, mutta lopulta vastassa olikin suht nuori, mutta sopivan symppis ja myötätuntoinen nainen, jonka kanssa oli mukava jutella. Ihan aasiakkaaksi ja vaativaiseksi en kehdannut ryhtyä, mutta mainitsin kuitenkin endo-epäilyistäni ja se kirjattiin myös taustatietoihin lääkärille tiedoksi.
Seuraava etappi onkin sitten näytteidenotto sekä mulla että Miehellä. Ensi viikolla ainakin meikäläinen meinasi suunnata labraan pissimään purkkiin ja antamaan verinäytettä, samaten Mies meinasi toimittaa spermanäytteen Mehiläiseen (joka näin ohimennen sanoen veloittaa kuulemma 160 euroa sperma-analyysista, wtf?!). Lääkäriaika varattiin vasta toukokuun lopulle, että kaikkien näytteiden tulokset ehtii valmistua lekurireissulle mukaan otettaviksi ja analysoitaviksi.
Hieman nauratti vastaanotolla, kun terkkari selitti, mitä kaikkia näytteitä meiltä otetaan ja miksi ja tuntui koko ajan varovan sanojaan, ettei vaan loukkaisi meitä kumpaakaan. Esimerkiksi nyt vaikka se Miehen spermanäyte. Terkkari yritti kovin kauniisti kuvailla koko näytteenantoprosessin ja kysyi vielä Mieheltä, että no miltä tämä näytteenanto nyt susta tuntuu. Mies, joka alkoi yövuoron ja orastavan flunssan jäljiltä olla vähän äreä, tokaisi vaan, että "no ei kai tässä sen kummemmalta tunnu, kyllä mä purkkiin voin kerran sihdata niin saadaan tämäkin pois päiväjärjestyksestä". Että tällainen hälläväliä-asenne meillä tänä aamuna. :D
Vaikka terkkaritäti olikin oikein mukava ja symppis, jäi mulle silti ehkä kuitenkin sellainen tunne, että terkkari vähän ihmetteli meidän suht rentoa asennetta koko lapsettomuusasiaan. Mä vastailin terkkarin kysymyksiin suoran rehellisesti ja sanoin muun muassa, ettei lapsettomuus ole meille mitenkään erityisen kipeä asia tai vaikea aihe, vaan siitä on puhuttu avoimesti sekä keskenämme että muutamille valituille ulkopuolisillekin. Jossain vaiheessa sanoinkin terkalle, etten ainakaan vielä osaa edes olla huolissani meidän lapsettomuuden mahdollisista syistä, vaan haluan vain lähinnä päästä lääkärintarkastukseen ja kartoittaa yleisesti tilannetta. Luultavasti terkkarin yleisimpiä asiakkaita ovatkin ne parit, joille lapsettomuus on todella kipeä ja ahdistava asia ja jotka alkavat olla jo epätoivoisia, ja me "no kunhan nyt joskus jotain tapahtuu" -parit ollaan vähemmistössä.
Näin vielä pienenä lisähuomiona mainittakoon, että lapsettomuushoitoihin hakeutuvaa paria tuskin lämmittää istua odotushuoneessa, jonka lehtihyllyssä ensimmäisenä osuu silmään Vauva-lehti ja Odottavan äidin opas. Liekö ne sitten eksyneet sinne perhesuunnitteluneuvolan hyllyyn vahingossa, mene ja tiedä. Mä kyllä sanoin Miehelle, että "nuo lehdet on tuossa ihan varmasti vittuilumielessä". :P
Seuraava etappi onkin sitten näytteidenotto sekä mulla että Miehellä. Ensi viikolla ainakin meikäläinen meinasi suunnata labraan pissimään purkkiin ja antamaan verinäytettä, samaten Mies meinasi toimittaa spermanäytteen Mehiläiseen (joka näin ohimennen sanoen veloittaa kuulemma 160 euroa sperma-analyysista, wtf?!). Lääkäriaika varattiin vasta toukokuun lopulle, että kaikkien näytteiden tulokset ehtii valmistua lekurireissulle mukaan otettaviksi ja analysoitaviksi.
Hieman nauratti vastaanotolla, kun terkkari selitti, mitä kaikkia näytteitä meiltä otetaan ja miksi ja tuntui koko ajan varovan sanojaan, ettei vaan loukkaisi meitä kumpaakaan. Esimerkiksi nyt vaikka se Miehen spermanäyte. Terkkari yritti kovin kauniisti kuvailla koko näytteenantoprosessin ja kysyi vielä Mieheltä, että no miltä tämä näytteenanto nyt susta tuntuu. Mies, joka alkoi yövuoron ja orastavan flunssan jäljiltä olla vähän äreä, tokaisi vaan, että "no ei kai tässä sen kummemmalta tunnu, kyllä mä purkkiin voin kerran sihdata niin saadaan tämäkin pois päiväjärjestyksestä". Että tällainen hälläväliä-asenne meillä tänä aamuna. :D
Vaikka terkkaritäti olikin oikein mukava ja symppis, jäi mulle silti ehkä kuitenkin sellainen tunne, että terkkari vähän ihmetteli meidän suht rentoa asennetta koko lapsettomuusasiaan. Mä vastailin terkkarin kysymyksiin suoran rehellisesti ja sanoin muun muassa, ettei lapsettomuus ole meille mitenkään erityisen kipeä asia tai vaikea aihe, vaan siitä on puhuttu avoimesti sekä keskenämme että muutamille valituille ulkopuolisillekin. Jossain vaiheessa sanoinkin terkalle, etten ainakaan vielä osaa edes olla huolissani meidän lapsettomuuden mahdollisista syistä, vaan haluan vain lähinnä päästä lääkärintarkastukseen ja kartoittaa yleisesti tilannetta. Luultavasti terkkarin yleisimpiä asiakkaita ovatkin ne parit, joille lapsettomuus on todella kipeä ja ahdistava asia ja jotka alkavat olla jo epätoivoisia, ja me "no kunhan nyt joskus jotain tapahtuu" -parit ollaan vähemmistössä.
Näin vielä pienenä lisähuomiona mainittakoon, että lapsettomuushoitoihin hakeutuvaa paria tuskin lämmittää istua odotushuoneessa, jonka lehtihyllyssä ensimmäisenä osuu silmään Vauva-lehti ja Odottavan äidin opas. Liekö ne sitten eksyneet sinne perhesuunnitteluneuvolan hyllyyn vahingossa, mene ja tiedä. Mä kyllä sanoin Miehelle, että "nuo lehdet on tuossa ihan varmasti vittuilumielessä". :P
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Vain asia puuttuu
Rikotaanpa hiljaisuutta välillä, vaikkei varsinaista asiaa olekaan.
Huomenna olis se neuvola-aika. Kyllä mieltä lämmittää herätä aamukuudelta, että ehtii terkkariin 8:15, etenkin kun sieltä singahdan aika lailla heti lähtöruudun kautta koululle pakertamaan kurssitöitä ja kotiudun vasta viideltä. Miehen mieltä lämmittää varmasti vielä enemmän tulla yövuorosta kotiin puolen seitsemän aikaan, kun ei pääse heti nukkumaan, aamukahviakaan ei voi juoda ettei unet mene pilalle ja muutenkin Mies inhoaa lääkärikäyntejä. Mä varmaan kuukkeloin puolen iltaa ja yötä kaikkia eri vaivojani, että voin sitten iskeä terkkarille vaatimuslistan kaikista kokeista ja testeistä, joita haluan itselleni tehtävän. Ainaskin sen endon mahdollisuuden haluaisin tutkittavaksi, ja kilpirauhasarvot voisi olla myös ihan hyvä tsekata, kun väsyttää aina ihan simona. Tai sitten oon vaan megaluokan hypokondrikko. :D
Juoksutöppöset on korkattu tälle keväälle, vaikka mun piti odotella vähän lämpimämpiä kelejä. Viikonloppuna kävin ihan vaan käpöttelemässä reilun puoli tuntia, että saan tossuihin tuntumaa, ja eilen tirvaisinkin jo melkein 10 minuuttia juoksua (tosin pienissä erissä ja löntystellen välillä). Palkkiona hyvä mieli ja tunne, että saan ehkä sittenkin jotain aikaiseksi, sekä helevetin kipeät penikat. Kun nyt vielä saan pidettyä kiinni tästä juoksuhommasta pidempään kuin muutaman viikon...
Näillä eväillä eteenpäin. Yritän heti huomenna postailla tunnelmia terkkarikäynnistä.
Huomenna olis se neuvola-aika. Kyllä mieltä lämmittää herätä aamukuudelta, että ehtii terkkariin 8:15, etenkin kun sieltä singahdan aika lailla heti lähtöruudun kautta koululle pakertamaan kurssitöitä ja kotiudun vasta viideltä. Miehen mieltä lämmittää varmasti vielä enemmän tulla yövuorosta kotiin puolen seitsemän aikaan, kun ei pääse heti nukkumaan, aamukahviakaan ei voi juoda ettei unet mene pilalle ja muutenkin Mies inhoaa lääkärikäyntejä. Mä varmaan kuukkeloin puolen iltaa ja yötä kaikkia eri vaivojani, että voin sitten iskeä terkkarille vaatimuslistan kaikista kokeista ja testeistä, joita haluan itselleni tehtävän. Ainaskin sen endon mahdollisuuden haluaisin tutkittavaksi, ja kilpirauhasarvot voisi olla myös ihan hyvä tsekata, kun väsyttää aina ihan simona. Tai sitten oon vaan megaluokan hypokondrikko. :D
Juoksutöppöset on korkattu tälle keväälle, vaikka mun piti odotella vähän lämpimämpiä kelejä. Viikonloppuna kävin ihan vaan käpöttelemässä reilun puoli tuntia, että saan tossuihin tuntumaa, ja eilen tirvaisinkin jo melkein 10 minuuttia juoksua (tosin pienissä erissä ja löntystellen välillä). Palkkiona hyvä mieli ja tunne, että saan ehkä sittenkin jotain aikaiseksi, sekä helevetin kipeät penikat. Kun nyt vielä saan pidettyä kiinni tästä juoksuhommasta pidempään kuin muutaman viikon...
Näillä eväillä eteenpäin. Yritän heti huomenna postailla tunnelmia terkkarikäynnistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)