Ikiopiskelijan ahdistus

Ipana on nyt neljättä viikkoa päivähoidossa, ja edelleen eletään kuherruskuukautta. Pph:n kanssa kemiat pelaa sekä äidillä että tyttärellä, mitä nyt armas jälkikasvuni on osoittanut ajoittain mieltään myös hoitajalle. Tytär ei kuulemma arvosta sitä, että hoitaja pyytää olemaan kiljumatta päiväunille mennessä, ettei muiden unet häiriinny. Lisäksi Pimu on ollut vähän näreissään siitä, ettei enää olekaan ryhmän vauva ja joutuu jakamaan juniori-statuksensa toisen ikätoverin kanssa. Eivätköhän nuo ajan mittaan opi talon tavoille.

Pimu joko tekee taas vaihteeksi hampaita tai reagoi uuteen arkeen öisin, koska tissi suussa nukkuminen alkaa tulla jälleen tavaksi. Katselen menoa vielä viikonlopun yli, ja jos ei helpota, niin Gordon taas kehiin ja unikoulu pystyyn. Hampaita ei onneksi enää puutu kuin takimmaiset poskihampaat x4 sekä toinen alakulmahammas.

Pimun kuulumiset onkin aika lailla siinä. Omat kuulumiset puolestaan on aika lailla opintopainotteisia. Oppari on edennyt aika hyvään pisteeseen teorian puolesta, ja odottelen parhaillani neljättä (...) päivää ohjaajan kommentteja aikaansaannoksesta. Seuraava etappi olisikin sitten kenttätutkimuksen teko, mikä hirvittää jo pelkästään siksi, että pitäisi pystyä viettämään tuntitolkulla aikaa toimeksiantajan tiloissa ja haastatella ihmisiä. Kurkkua kuivaa jo ajatuskin, kraah.

Menneet opinnotkin palasivat kesällä kummittelemaan, kun heinäkuussa posti toi kirjeen yliopistolta. Koska en ole kerryttänyt opintoja yliopistolle kolmeen vuoteen (syystä nimeltä AMK-tutkinto), mut on heitetty passiivirekisteriin ja poistettu opiskelijalistoilta toistaiseksi. Mustalta listalta poispääsy edellyttäisi multa seuraavana peliliikkeenä opintosuunnitelman laatimista ja pyhää lupausta siitä, että suoritan opinnot loppuun enkä enää jää lusmuamaan yo:n kirjoille. Laitoinkin pääaineeni opintosihteerille "apua apua, mitä multa puuttuu" -mailin ja sain ystävällisesti tiedon, että "maisteriseminaarin ja gradun kun väsäät, niin se ois siinä".

"Tahdon asiassakin" todettiin aikanaan jotenkin niin, että gradu on tavalliselle ihmiselle ihan piece of cake. Kässärin kirjoittajat ei tainneet ottaa huomioon sitä, että jos pääaine on vieras kieli, se hiivatin gradukin kirjoitetaan sillä samaisella kielellä. Tässä tapauksessa ranskaksi. Mon dieu. Enhän mä varmaan enää osaa koko kieltäkään muutaman vuoden tauon ja yhden raskaus-/imetysdementian jäljiltä.

Vaan ei auta, pakkohan se maisterintutkinto olisi saada aikaiseksi. Tai no, ei mua sentään kukaan aseella uhaten pakota sitä gradua kirjoittamaan. Lähinnä luulen, että mua itseäni jäisi ikuisesti korpeamaan se, että kaikkien niiden vuosien jälkeen mulle jäisi yo:lta käteen vain turhanpäiväinen kandintutkinto ja läjä sekalaisia opintoja, joilla ei tee työelämässä mitään. Eipä sillä, että se maisterintutkintokaan mitään autuutta ja supermahtavaa työpaikkaa toisi, mutta olisi edes jotain kättä pidempää. Eli pitänee pistää mylly pyörimään ja ottaa yliopistolle yhteyttä lähipäivinä. Kääk.

Sitä odotellessa välipalaa nassuun ja hakemaan ipanaa hoidosta. Pysyy elämän realiteetit mielessä, kun korkealentoisten opintosuunnitelmien sijaan juoksee uhmaavan taaperon perässä pitkin leikkipuistoja.

Päivä hoidossa

Eka viikko Pimun päivähoitoa takana, ja päällimmäinen tunne on helpotus ja hyvä mieli: olihan se henkisesti rankkaa, mutta enemmänkin äidille kuin lapselle. Ipana nimittäin on kuulemma hoitajan luona ja muiden lasten seassa kuin kala vedessä. Liekö lapsen temperamentista kiinni vai pehmeästä laskusta, sillä koko alkuviikko käytettiin tutustumiseen ja mentiin rauhallista tahtia. Maanantaina ja tiistaina oltiin Pimun kanssa mukana vain aamupäivän ulkoiluilla, keskiviikkona jätettiin Pimu aamupäiväksi ja lounasajaksi hoitajan luo (sadekeli, joten eivät ulkoilleet) ja haettiin likka kotiin nukkumaan päiväunet. Eilen ja tänään Pimu olikin sitten jo ns. täydet päivät, eli klo 9-15 hoidossa ihan keskenänsä, vaikka mä kyttäsinkin koko ajan puhelinta pelko perssiissä, että kohta tulee tieto hysteerisesti ikäväänsä (ja tissin perään...) itkevästä lapsesta.

Tänään lasta hakiessa varmistin hoitajalta, että onhan tää apina sama, jonka isänsä aamulla sinne vei. Pimu oli säntäillyt pph:n omien muksujen sylistä syliin ja istunut kirjaa lukemassa, veikeillyt pph:n isoimmalle tyttärelle urakalla, syönyt jättiannoksen ruokaa ja nukahtanut päiväunille ihan pelkällä päänsilittelyllä ja jutustelulla. Mokoma oli myös osannut kertoa hoitajalle, että nyt olis kakka vaipassa, tarttis päästä vessaan (ei toki verbaalisesti, vaan oli hakannut persustaan ja ravannut vessan ovelle postaamaan). Siis oikeasti. Ja kotioloissa tää samainen ipana ähertää sonnat vaippaan salaa ja juoksee sitten karkuun jos yrittää viedä pesulle, närppii ruokaa ja päiväunille nukahtaa vain nisä suussa. Varsinainen Jekyll ja Hyde.

Mitäpä minä ja Mies puolestaan ollaan tehty kaikella tällä vapaa-ajalla, jonka päivähoito meille mahdollistaa? Noh, Mies on ottanut omaa aikaa ruhtinaallisesti pyörälenkeillä ja pleikkaria pelaamalla (örkkiräiskintäpelejäkin voi vihdoin pelata kun Pimu ei ole paikalla!), ja mä olen kahtena päivänä parkkeerannut itseni koulun kirjastoon opparia väsäämään. Sain eilen ja tänään varmaan yhteensä enemmän tekstiä aikaiseksi kuin koko viime kuussa.

Miehellä on lomaa vielä ensi viikko, joten ehditään varmaan tottua vielä liian hyvälle, kun ei ole kiirettä eikä stressiä siitä, kumpi vie ja hakee Pimun hoidosta ja ehtiikö lapsi viettää isänsä kanssa aikaa arkena ollenkaan. Syksyn edetessä tilanne voi kyllä muuttua aika reilustikin, kunhan mun harjoittelukuviot vakiintuu ja Miehen vuorotyö alkaa taas rullata. Ja se kuuluisa takapakkikin kuulemma iskee monesti muutaman viikon sisällä päivähoidon aloituksesta, kun uutuudenviehätys karisee ja Pimu tajuaa, että "ei hitto, tätä tää nyt sit OIKEESTI on". Sitä odotellessa taidan kuitenkin henkäistä syvään, nauttia kuuden tunnin vapaudestani keskellä päivää ja oikeasti keskittyä välillä johonkin muuhun kuin vaipparalliin ja kodinhoitoon.