Lomamoodi

Pahoittelen radiohiljaisuutta. Meidän huushollin on vallannut perinteinen kesälomalaisten kiire, kun ei ehdi edes blogia miettiä. Mies on nyt kesälomalla neljättä viikkoa (wtf, vastahan se jäi lomille?!), ja tultiin appisten kesäloman alkamisen kunniaksi täksi viikoksi Karjalan kunnaille ihmettelemään. Varsinainen hermoloma tosiaan: appiukko innokkaana urheilun ystävänä on virittänyt kisastudion kuntoon kolmen (3) telkkarin, tietokoneen näytön ja läppärin voimin, ja metakka on välillä sen mukainen, kun joka toosasta tulee eri lajia. Että se siitä mediatulvan rajoittamisesta meidän Pimulla...

Itse asiassa kesälomailu aloitettiin jo yli viikko sitten, kun vietettiin viikonloppu mun äidin luona. Äiti vaihtoi alkukesästä työpaikkaa ja tokihan siinä lomat paloi, ja kun kerran mummilla oli kerrankin kokonainen vapaa viikonloppu, niin mepä mentiin sinne. Viikonloppu meni lähes kaikilta osin mukavasti: Pimu nukkui ja söi normaaliin tapaan, äidin koirakin otti vauvan vierailun lunkisti ja paikalliselta kirppikseltä löytyi Pimulle muutamia kirjojakin. Ainut kupru oli se, että Pimu vierasti mun äitiä ihan hulluna. Liekö syynä äidin vahvat silmälasien sangat, naisääneksi matalahko altto tai iso koko, mene ja tiedä. Joka tapauksessa aina, kun mummin naama ilmestyi Pimun näköpiiriin, alahuuli meni välittömästi rullalle ja kyynelkanavat aukesivat. Onneksi viikonloppu oli sentään lyhyt ja vierastuskin laantui ajan myötä sen verran, että sunnuntaiaamuna selvittiin jo aamupalasta ilman huutokonserttia.

Tämä viikko tosiaan vietetään anoppilassa, jossa onneksi vaivana ei ole vierastus. Pimu on tähän asti viihtynyt vallan mainiosti, mitä nyt vieraassa paikassa nukkuminen näkyy öisenä levottomuutena, tississä roikkumisena ja aikaisina aamuherätyksinä (tänään klo 6:10, argh!). Eilen käytiin oman perheen kesken kaupungilla ratsaamassa paikallinen lastentarvikekirppis, josta nappasin mukaan kolme vaippaa (kaksi Bumgeniuksen taskua ja yhden äp-Imse-AIO:n) sekä satamassa lihiksillä, ja tänään illalla Pimun kummisetä avokkeineen on tulossa iltaa istumaan ja grillailemaan. Enemmänkin ulkoiluaktiviteetteja olisi kiva harrastaa, mutta harmaa ja välillä sateinenkin sää on liimannut meikäläisen uupuneena sohvannurkkaan. Noh, eipä tästä aktiivilomaa oltu suunniteltu muutenkaan.

Anoppi oli käynyt vaihteeksi ostoksilla ja ratkaisi ainakin osittain mun vaatedilemman: mummo oli pistänyt tuulemaan Reimalla ja hommannut tytölle vk-haalarin, vähän paksumman haalarin, Reimatecin kengät, sukkia, hanskat ja talvihatun sekä bonuksena Tutan potkuhousut, kaikki sopivan reilua kokoa syys- ja talvikautta ajatellen. Katsoin ko. vaateläjää eilen semisti kauhistuneena, kahdestakin syystä. Ensinnäkään en halua ajatella, paljonko mummo on noista pulittanut (ellei sitten ole alerekki osunut kohdalle), ja toisekseen olisin itse valinnut ehkä HIEMAN eri värisiä vaatteita. Haalarit ja muut vermeethän ovat tietenkin mummon mukaan "niin kivan tyttövärisiä": fuksiaa, punaista, marjapuuronpunaista, kukkakuosia, timantteja (!). Ok, pahemminkin olisi voinut käydä ja osa noista väreistä jopa miellyttävät munkin silmää, mutta itse olisin ehkä kumminkin hankkinut jotain vähän enemmän unisex-kamaa. Mulla kun ei edelleenkään ole tarvetta erityisesti korostaa ulkopuolisille, että Pimu on tyttö, vastikään tyydyin kaupungillakin vain nyökyttelemään, kun ruskea-musta-valkoisiin puettu Pimu oli jonkun mummelin mukaan "potra poika".

Noh, ehkä pitäisi olla vain kiitollinen siitä, että anoppi osallistuu Pimun vaatehankintoihin. Ja ainahan mä voin ostaa itse sitten toisen ulkovaatesetin vähän androgyynisemmällä kuosilla. :P

Tällä viikolla pitäisi tulla tieto siitä muskariryhmästäkin, toivottavasti kotona odottaa kirje, joka kertoo meidän päässeen siihen lähempänä kotoa kokoontuvaan ryhmään. Muutkin harrasteet näkyvät palailevan pikkuhiljaa kesätauoilta, MLL:n perhekahvila avaa elokuun lopulla syyskautensa ja parin viikon päästä on ensimmäinen vauvajoogatuntikin (tästä oma postauksensa sitten, kunhan käydään ensin Pimun kanssa testaamassa lajia). Jospa meidän syksystä tulisi vähän toimeliaampi ja sosiaalisempi kuin keväästä ja kesästä.

Nyt takaisin sohvannurkkaan kuuntelemaan lapsen vöyhkäämistä. Onneksi Mies jaksaa lojua lattialla ja leikittää tyttöä, mun selkä ei siihen just nyt taivu.

Vaatedilemma

Useissa blogeissa ja foorumeilla on jo alettu ennakoida tulevaa syksyä ja talvea ja puitu lasten vaatetusta, ja uskaliaimmat (vai kenties fiksuimmat?) ovat jo penkoneet kauppojen alelaarit läpi ja hamstranneet lapsille ensi kaudeksi välikausipukuja, haalareita, villa-asioita ja muuta tarpeellista.

Näin esikoisen äitinä olen tietenkin ihan pihalla koko tästä puolesta vanhemmuutta ja lastenhoitoa. Tähän asti olen ostanut Pimulle vaatteita ajatuksella "tuo saattaisi olla tarpeen lähiaikoina, otanpa sen siitä mukaan", joten neidin vaatekaapin on vallannut läjä lyhythihaisia bodeja ja ohuehkoja housuja ja sukkiksia, joiden turvin ollaan pärjätty tähänastinen epäkesä. Syksyä olen ajatellut lähinnä ohimennen, vaikkakin puikoilla on tällä hetkellä Pimulle villatakki kylmiä ilmoja ajatellen, ja talvi se vasta kaukaista aikaa onkin.

Kaikesta päätellen olen siis kohta auttamattomasti myöhässä, ja siinä vaiheessa, kun Pimu oikeasti tarvitsisi jotain paksumpaa ulkovaatetta, kaupoissa on jäljellä enää ne rumimmat ja vääränkokoiset vermeet. Huoh.

Lisäksi en vaan osaa hahmottaa, mitä tuon ikäinen oikeasti tarvitsee syyskeleillä tai talvella. Pimu tuskin syksyllä vielä liikkuu ulkona muuten kuin vaunuissa, mutta talvella ja viimeistään kevättalvella neitiä varmasti alkaa jo kiinnostaa liikkuminen ja maassa möyriminenkin. Vaan ennustapa tässä nyt sitten, että minkä kokoinen tuo neiti siinä vaiheessa on... Hohhoi.

Noh, onneksi on ensi hätään olemassa tuo äitiyspakkauksen toppahaalari tykötarpeineen. Ja ainahan voi lyhyille ulkopyrähdyksille topata Pimulle sisävaatteita pari kerrosta, jos on tarvis. Tai sulloa sen äp-makuupussiin suojaan.

Kun mikään ei kelpaa

Pimun 4 kk neuvola oli toissapäivänä, tyttö mittautti lukemiksi 66 cm ja 7130 g. Edelleen kasvaa hyvin omalla käyrällään, terkkari kehui Pimun tarkkaavaisuutta ja aktiivisuutta sekä harvinaisen laajaa ääntelyskaalaa. "Tuolla lailla murisee ja kurluttaa yleensä vasta viisikuiset vauvat!" Pimu on siis yltiösosiaalinen mölyapina. :P

Pimu oppi puolitoista viikkoa sitten kääntymään selältä mahalleen, ja siitähän se "riemu" onkin revennyt. Selällään olo on tylsää ja ikävää, mutta mahallaan ollessakaan ei ole kivaa, kun pitäisi päästä jo liikkumaan eteenpäin, vaikkei voimat vielä riitä. Ja kun mahaltaan ei osata kääntyä takaisin selälleen, niin sitten alkaa kiukkuaminen ja itku. Muutenkin Pimusta tuntuu kuoriutuneen pieni Raivo-Riitta: tyttö ottaa nykyään paljon helpommin pultteja, jos tilanne ei miellytä Hänen Korkeuttaan. Ja kun se raivokohtaus iskee päälle, niin sitten on yleensä äidillä hermot riekaleina ja konstit vähissä, kun vaunuissa hytkyttely ja välillä myös rinnan tarjoaminen vaan kiihdyttävät itkukohtausta entisestään. Eilen, kun yritin lähteä tytön kanssa vaunulenkille, että neiti malttaisi nukkua edes hetken, pääsin etenemään kotoa noin 700 metriä - ja jouduin nostamaan tuolla matkalla selkä kaarella kirkuvan lapsen syliini rauhoittumaan ainakin viidesti. Lienee sanomattakin selvää, että vaunulenkki vaihtui suuttumustaan ja väsymystään itkevään parivaljakkoon ja sohvalle lysähtämiseen...

Neuvolatäti oli sitä mieltä, että Pimun levottomuus johtuu ihan vaan siitä, että tytön aistit ovat herkemmässä, kun aistiherkkyys kehittyy (tai jotain sinne päin, en muista enää sanatarkasti) ja uusi kääntymisen ja liikkumisen taito väsyttää ja hermostuttaa neitiä. Voi olla, minen sano mittään kun ei ole aiempaa kokemusta vauvoista. Voihan neitiä vaivata myös uudet vatsalle huonommin sopivat D-tipat (merkki vaihtui, kun mun äiti osti meille uuden putelin). Tai yleinen vitutus ja kasvukivut. Tai kuun asento taivaalla. Mistä helvetistä senkin nyt voi tietää. Oli syy mikä hyvänsä, tuntuu, ettei pikkuneidille kelpaa tällä hetkellä yhtään mikään, vaikka kuinka päällään seisois ja kaikkensa tekis.

Uuden kääntymistempun myötä myös Pimun päiväunet ovat entistä lyhyemmät ja pinnallisemmat, eikä vaunuihin nukahtaminen tunnu onnistuvan enää ollenkaan. Parhaiten tyttö saa tällä hetkellä unen päästä kiinni sohvalla tai sängyssä mun vieressä tissi suussa. Tosin unijakson pituus on suoraan verrannollinen siihen, kuinka pitkään se tissi ON suussa, joten mun on tätä nykyä ihan turha haaveilla touhuavani omiani Pimun päikkäriaikaan. Onneksi Miehen kesäloma alkoi maanantaina, mulla on seuraavat 5,5 viikkoa sentään kotona joku, jolle nakittaa pyykkien ripustaminen, kaupassa käynti ja ruoan lämmittäminen mikrossa.

Miehen lomassa on sekin hyvä puoli, että mulla on ainakin teoreettinen mahdollisuus päästä välillä asunnosta ulos ilman Pimua. Tänään hyödynsin kyseistä mahdollisuutta karkaamalla kaupungille ostoksille (olin poissa peräti tunnin, vau...), ja huomenna painun vihdoin ja viimein kampaajalle siistimään tätä takkupesäkettä. Saas nähdä, miten Mies ja Pimu pärjäävät huomenna melkein kolme tuntia keskenään, kun maagiset lapsen tainnuttavat tissit ovat poissa.

Vuosi sitten...

3. heinäkuuta 2011 oli sunnuntai, hellekesä parhaimmillaan ja allekirjoittaneella heti aamusta tuskanhiki. Edellisenä päivänä olin käynyt apteekissa asioimassa, ja kesän ensimmäisellä (ja ainoalla...) lähirantareissulla oltiin käyty Miehen kanssa heittämässä talviturkit Päijänteeseen. Samalla reissulla ihmettelin ja hermoilin, kuinka pitkä aika oli kulunut edellisistä menkoista. "Näinköhän helle on pistänyt kropan sekaisin, ei kai nyt sentään vaan..."

Sunnuntaina sitten keräsin rohkeuteni ja pissin tikkuun. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Nyt tasan vuotta myöhemmin raskaustesti on muisto vain, mutta testin paljastama salamatkustaja sen sijaan vetää unta palloon vaunuissa, jalassaan ensimmäistä kertaa kestokombo sisävaippa + villahousut ja yllään kummitädin lahjoittama päheä (ja kuolatahrainen) Herra Hakkarainen -shortsipuku. Hurja ajatella, että vuodessa pienestä, parin millin mittaisesta katkaravun näköisestä otuksesta on kasvanut 3,5-kuinen, kovaääninen, kuolaava, piereskelevä, kiukkuperseilevä - ja myös rakas, veikeä ja leveästi hymyilevä - Pimu.

"Jos vähän vielä kurkotan, niin ehkä saatan ihan kohta päästä mahalleen..."

 Mitähän jännää seuraavan vuoden aikana ehtii tapahtua?

Juhannus ja jälkipyykki

Juhannus tuli ja meni samoissa merkeissä kuin viime vuonnakin, tosin sillä erotuksella, että tällä kertaa anoppilaan matkaavassa autossa oli yksi pää punaisena turvakaukalossa huutava ja välillä nuokkuva mini-ihminen. Anoppilassa - tai ehkä pitäisi opetella pikkuhiljaa puhumaan mummolasta - viihdyttiin torstaista sunnuntaihin, ja tällä aikavälillä Pimun ukki ehti näpsiä kahden kameran voimin mimmistä yli 200 valokuvaa (joista joka toisen kohdalla Mies ärähti, että "pistä nyt se saatanan salamavalo pois päältä, kun se käy tytön silmiin"...), me ehdittiin Miehen kanssa saunoa kerran yhdessä (eka kerta Pimun syntymän jälkeen!) ja mä söin ja join kuin pieni porsas, kun kerran anoppi kantoi ruokaa pöytään ja viihdytti Pimua enemmän kuin mielellään sen aikaa, että me saatiin Miehen kanssa syötyä ruoka lämpimänä. Lienee sanomattakin selvää, että sunnuntaina kiroilutti, kun tajuntaan upposi se fakta, että seuraavat kolme viikkoa ruokahuollosta on jälleen huolehdittava itse samalla, kun Hänen Majesteettinsa karjuu huomionkipeänä pitkin päivää...

Pimusta puheenollen, neidillä tuntuu olevan taas menossa joku Vaihe. Imetys on meillä päiväsaikaan melkoista sähellystä, kun Pimua kiinnostaa ulkomaailman meno enemmän kuin ruokailu: tyttö malttaa hyvässä lykyssä ruokailla tiiviisti 5 minuuttia, jonka jälkeen alkaa tauhkaaminen, rimpuilu ja hoomoilasena ympärille pällistely. Touhuamisvaiheeseen kuuluu myös luonnollisestikin äidin tissin, rintakehän ja kaulan raapiminen sekä nännin jyystäminen TO-DEL-LA huonolla imuotteella. Rauhallisen, harmonisen ja symbioottisen imetyshetken sijasta Pimun ruokailu muistuttaa lähinnä pystypainiottelua. Ja koska ruokailuhetki kestää kerrallaan niin vähän aikaa (poislukien ne imetyshetket, jolloin Pimu nukahtaa tissille ja jyystää rintaa sitten unissaan...), niin tuntuu, että saan olla maitobaarina vähän väliä.

Rehellisesti sanottuna odotan kuin kuuta nousevaa sitä aikaa, kun Pimu alkaa syödä kiinteitä ja neidin energiansaanti ei ole enää pelkästään kiinni siitä, onko mun tissit läsnä vai ei. Syyskuussa Pimu täyttää puoli vuotta, eli silloin viimeistään on odotettavissa siirtyminen pöydän muihinkin antimiin.

Ai niin, otin itseäni niskasta kiinni ja ilmoitin Pimun ja itseni seurakunnan muskariin ensi syksyksi. Ei kyllä mennyt sekään niin kuin Strömsössä: ilmoittautumislomake netissä oli todella hankalaksi tehty ja systeemi tökki useassakin kohdassa, ja kun vihdoin sain ilmoittautumisen vahvistusviestin sähköpostiini, seurakunnan vakioviesti ilmoitti, että ryhmävalinnat muskareihin tehdään, kun ilmoittautumisaika päättyy heinäkuun lopussa ja että tieto ryhmään valitsemisesta tulee kirjeitse. Tässä pitää siis odotella yli viisi viikkoa tietoa siitä, päästiinkö Pimun kanssa edes siihen ryhmään mihin haluttiin. Hmph.

3 kk tuloskatsaus

Pimu täyttää tänään 3 kuukautta, ja koska eletään modernissa markkinataloudessa, voidaankin sanoa, että ensimmäinen kvartaali on nyt takanapäin ja on tuloskatsauksen aika.

Pienen neidin ja "perheyksikön toimitusjohtajan" strategiset mitat ovat tämän kvartaalin päättyessä 64/6290/41 (pituus/paino/hattukoko). Vuosineljänneksen aikana on tapahtunut siis lähinnä pituuskasvua, mutta painon kehitykseenkin ollaan varsin tyytyväisiä, etenkin kun ainoana ravinnonlähteenä toimii edelleen hallituksen pj:n (äidin) oma tuotanto. Ravintoa tankataan edelleen vaihtelevasti 1-2 tunnin välein päiväsaikaan ja keskimäärin 2 kertaa yössä, joskin yöaikaan tapahtuvat heräilyt ja hulinat ovat astuneet kuvioon ja jatkunevat seuraavallakin vuosineljänneksellä.

Toimitusjohtajan äänenkäyttö on saanut uusia sävyjä: äänimaailmasta löytyy niin kitinää, murinaa, ärinää, karjuntaa, kiljahtelua kuin kikatustakin. Äänensävyistä on entistä helpompi tulkita toimitusjohtajan mielentiloja, ja toisinaan toimitusjohtaja suvaitsee käydä pitkiäkin keskusteluja hallituksen pj:n tai logistiikkajohtajan (isä) kanssa. Eniten riemua tuottavat toimitusjohtajan ajoittaiset "hööhöhöö"-äännähdystä muistuttavat nauruntapailut, joita usein säestävät ulos työnnetty kieli ja korviin vetäytyvät suupielet. Suupielistä valuu usein myös runsain mitoin kuolaksi tunnistettavaa eritettä, toisinaan ryyditettynä maitokököillä.

Motoriikka- ja logistiikkaosastolla on tapahtunut huomattavaa kehitystä. Neiti toimitusjohtaja on päässyt liiasta ylijäntevyydestä ja viihtyy nyt sylissä sekä leikkimatolla paljon rennommin. Lelukaaressa roikkuviin leluihin osataan jo tarttua, mutta käden ja silmän yhteispelissä on vielä parannettavaa seuraavalla kvartaalilla. Vuosineljänneksen päätöspäivänä toimitusjohtaja myös onnistui vihdoin pitkäaikaisessa pyrkimyksessään pyöriä selällään akselinsa ympäri ja saavutti lähes 360 asteen käännöksen. Nyrkkien ja tiettyjen lelujen jyystäminen suussa on neiti toimitusjohtajan suurta huvia, mutta tuttia tai tuttipulloa toimitusjohtaja paheksuu syvästi. Logistiikkapuolella kantoliinaharjoittelu on unohtunut tyystin johtuen lähinnä hallituksen pj:n laiskuudesta, joten pääsääntöisenä siirtymävälineenä toimivat alaisten sylit tai vaunut. Auton turvaistuin on todettu ikäväksi tavaksi matkustaa, mikä käy selvästi ilmi toimitusjohtajan antamista äänisignaaleista automatkojen aikana.

Ensimmäisen kvartaalin poistoihin merkitään pieneksi käyneitä vaatteita (60 cm tai pienemmät) sekä kestovaippoja (Imsevimsen flanellette). Poistoja korvaamaan hankitaan jatkuvasti vaatteita, mutta vaippahankinnoissa firmassa laahataan perässä, joten lisäinvestointeja on jouduttu tekemään kertakäyttövaippojen muodossa. Asiaan toivotaan parannusta seuraavan neljänneksen aikana.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisen kvartaalin jäljiltä firmassa ollaan yhä hengissä ja jokseenkin tyytyväisiä. Kehityskeskusteluissa alaiset ovat esittäneet toimitusjohtajalle toiveen pidemmistä päiväunista ja rauhallisemmasta liikehdinnästä yöunien aikana, mutta lupausta toiveiden toteuttamisesta ei vielä olla saatu. Jäämme odottamaan, tapahtuuko asioissa uusia käänteitä seuraavan kvartaalin aikana.

Äiti-ihmisen kesäahdistus

Kouluaikana ja vielä pari vuotta sitten opiskelijanplanttunakin kesäloma oli aina tervetullut tauko arjen raatamiseen: kakarana kesäloma tarkoitti pitkiä päiviä rannalla tai muuten vain ulkosalla kavereiden kanssa, opiskeluaikana puolestaan kesätöitä ja tilaisuutta ansaita rahaa, jotka rällätä syksyn tullen.

Tänä vuonna mä en kuitenkaan varsinaisesti ole odottanut kesän tuloa. Näin äitiyslomalaisena päivät ja viikot tuntuu vierivän ohi ihan samanlaisina, näytti keittiön seinäkalenteri mitä kuukautta hyvänsä. Aamulla johonkin aikaan ylös, jossain välissä vaunulenkille tai ruokakauppaan, loppupäivä olohuoneessa imetellen ja telkkaria aneemisesti tuijottaen ja illalla vaipanvaihdon kautta nukkumaan. Näissä arkirutiineissa ei paljon paina, onko ulkona aurinkoinen ja lämmin päivä vai kaatosadetta ja lämpötila hädin tuskin +10 asteessa.

Raskausaikana vielä suunnittelin, että Pimun synnyttyä ja kasvettua hieman etsisin meille jotain yhteistä tekemistä, jotta pääsisin vähän pois kotoa ja tapaamaan mahdollisesti muitakin äiti-ihmisiä. En vain suunnitelmissani osannut ottaa huomioon Pimun syntymän ajankohtaa. Maaliskuussa syntynyt tyttö alkaa näin kesän korvalla olla pikkuhiljaa siinä vaiheessa kasvua ja kehitystä, että joku vauvajumppa tai muskari voisi olla edes teoreettisesti mahdollista ajanvietettä. Mutta kuinka ollakaan: kaikki mahdolliset harrastusryhmät jäävät sopivasti kesätauolle! Läheinen perhekahvila pisti ovensa kesäksi kiinni pari viikkoa sitten, naisvoimisteluseura ei tarjoa kesäaikaan lapsiperheiden jumppia ja jopa seurakunnan kerhot ja vertaisryhmät viettävät kesälomaa. Ja koska lähipiirissä ei juurikaan ole muita äiti-ihmisiä, joilla olisi samanikäisiä lapsia, kotiin jumahtaminen Pimun kanssa on ihan liian helppoa.

Lapsettomien kavereiden kanssa on niin helppo puhua vielä ennen synnytystä, kuinka porukalla voidaan yhä edelleen treffailla ja kahvitella, vaikka vauva siinä ohessa pyöriikin mukana, mutta todellisuudessa se on pelkkää puhetta. Pimun kummien lisäksi mun kaveripiiristä vain kaksi on käynyt meillä kahvilla Pimun syntymän jälkeen, yhtä kaveria käytiin porukalla pikaiseen moikkaamassa kaupunkireissun yhteydessä ja loppujen kavereiden kohdalla tapaamiset on jääneet "jos vaikka joku päivä nähtäis" -puheen tasolle. Näin kesäaikaan kavereiden kanssa treffailu on muutenkin harvemmin tapahtuvaa toimintaa, koska kaikki ne ystävät, jotka paikkakunnalle kesäksi jäävät, tekevät töitä tai gradua tai harrastavat lähinnä iltaisin terassipainotteisia tapaamisia, joihin näin tiiviisti imettävänä äitinä ei juurikaan tule eksyttyä.

Pitäisköhän laatia Facebookiin ilmoitus: "Yksinäinen kotiäiti ja rääkyvä sylivauva etsivät kesäksi kavereita ehkäisemään kotiin homehtumista ja äidin aivotoiminnan näivettymistä. Kriteereinä aikuisen ihmisen seura ja kyky puhua muustakin kuin imettämisestä ja maitokakan koostumuksesta. Lapsen viihdyttämisen taito tervetullut bonus. Vauvakuumeiset älkööt vaivautuko, ellei hakusessa ole kuumetta lieventävä reality check."

Huomenna vihdoin Savoon häitä tanssimaan. Saas nähdä, mitä Pimu tykkää kirkon pauhaavista uruista ja hääjuhlan ihmispaljoudesta...