Operaatio Kakkajalka jäi tässä kuussa selvästi ajatuksen tasolle. Meikäläinen painoi opiskelujuttujen kanssa pitkää päivää ja Mies oli sopivasti lähes joka viikko ilta- tai yötyöläisenä, joten yhteinen aika kotona jäi tosi vähäksi. Hyvä jos aamulla ynähdettiin tervehdykset kun mä lähdin kouluun ja iltapäivällä muutama sana vaihdettiin Miehen lähtiessä työmaata kohti.
Nyt ollaan kuitenkin oltu molemmat kotosalla jopa hieman vajaa viikon verran kun Miehelläkin alkoi kolmen viikon joululoma. Ja kuinka ollakaan: minä oon ollut niin väsynyt ja joulutohinoissani, ettei lapsentekoa edes harkittu. Tai no, yritti Mies tuossa yksi ilta ehdottaa, että miten ois, mutta meikäläinen oli vetänyt siinä vaiheessa sellaiset ruokaperseet, että paha olo vaan velloi vatsassa ja pelkkä ajatuskin seksistä nostatti kylmän hien pintaan ja palan kurkkuun. Kyllä joulu on hienoa aikaa.
Huomenna ollaan suuntaamassa anoppilaan jälkijoulun ja uuden vuoden viettoon, ja mulla pitäisi sopivasti alkaa menkatkin huomenna. Eipähän mene arvokasta vauvantekoaikaa hukkaan, kun vuodan sopivasti anoppilareissun ajan.
Kauhulla odotan kyllä ensi viikon reissua. Anoppi ja appi tietävät molemmat, että meillä on yritys päällä, ja appiukko muistaa JOKA puhelun yhteydessä kysellä Mieheltä, että no joko no joko. On raukka niin innoissaan mahdollisesta toisesta lapsenlapsesta: Miehen velihän on jo lapsenlapsi-asiassa "velvollisuutensa suorittanut" ja tulee isäksi ensi kuussa. Tietysti on hyvä, ettei appi suhtaudu meidän mahdolliseen sikiämiseen penseästi, mutta toisaalta noin innokas asenne on myös ahdistavaa ja jollain lailla asettaa paineita meikäläisen harteille: onhan siinä lapsenteossa nyt onnistuttava, ettei appivanhemmat pety.
Näissä tunnelmissa tällä kertaa. Nyt olis varmaan parempi alkaa pakata tavaroita, ettei tarvitse aamulla säntäillä tukka pystyssä äkäisenä etsimässä sukkia ja miettiä, mitä kaikkea melkein viikon mittaisella reissulla tarvitsee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti