Kyllä Pimu niin mielensä pahoitti

Nettipalstoilta bongasin vinkkivinkkinä tulevaa varten jo jokin aika sitten Uhmakirjan, ja kun sattumoisin kirjastoreissulla opus majaili hyllyssä, nappasin sen mukaan iltalukemiseksi. Jo heti ensimmäisessä luvussa oikein tunsin, kuinka hehkulamppu syttyi pään päällä ja ajatus kirkastui: jumankauta, ne kuuluisat Vaiheet ei olekaan olemassa äidin ja isän kiusaamiseksi! (Project Mama muuten kirjoitti aiheesta vastikään, postaus täällä.)

Pimu on koko ensimmäisen vuotensa ajan ollut vanhempiaan temperamenttisempi tapaus ja ilmaissut kiukkunsa ja muut tunteensa varsin kantavalla äänellä ja painokkaasti. Kiukkuvaiheita on ollut tasaiseen tahtiin, ja säännöllisin väliajoin mä olen repinyt hiuksiani päästä, kun "ei sille taas kelpaa mikään ja voi jumanperkele mä olen huono äiti kun tuo muksu vihaa mua". Noh, jos Uhmakirjaa on uskominen, niin jo pelkästään vauvavuoden aikana lapsella on seitsemän (7!) etappia, joihin kaikkiin liittyy uhmaa ja kiukkua. Etappien keskimääräisiä ajankohtia ja blogimerkintöjä tai omaa kalenteria vertailemalla se valaistuminen sitten koitti: Pimu on pistänyt parastaan kutakuinkin kirjassa mainittujen etappien aikoihin.

Jälkiviisaus tunnetusti on sitä parasta lajia, niin tälläkin kertaa. Luettuani (ja luetutettuani Miehelläkin) pari ensimmäistä kappaletta teki mieli läiskiä itseään kädellä otsaan. Kaikki ne illalla Pimun nukahdettua valutetut kiukunkyyneleet, kaikki se riittämättömyyden tunne, kaikki Miehen kanssa käydyt "miksi Pimu tykkää susta enemmän ku musta, byääh" -keskustelut olisi voitu välttää tai ainakin minimoida, jos vaan olisin tiennyt uhmasta ja vauvan näistä(kin) vaiheista enemmän. Onneksi nyt olen kuitenkin tietoinen siitä, mitä tuleman pitää, ja osaan konsultoida Herra Googlen ja Kaksplussan lisäksi myös ainakin Uhmakirjaa.

Tänäkin aamuna Pimu on osoittanut, että uhma ei kuulu vain sinne taaperovaiheeseen. Pitkin aamua on keskusteltu muun muassa siitä, onko pienen ihmisen sopivaa tulla väliin, kun äiti tyhjentää astianpesukonetta, saako lehtitelineen lehtiä repiä tai saako tietokonepöydän laatikoita kaivella, ja yleensä parin kiellon jälkeen keskustelu päättyy siihen, kuinka Neiti Draamakuningatar mielensä pahoittaa ja alkaa valuttaa krokotiilinkyyneleitä. Lisäksi muksu on tehnyt viikonlopun yli hampaita numero 3, 4 ja 5 (kaksi läpi, kolmas siinä hilkulla) ja nukkunut vähän kehnommin särkytropista huolimatta, joten kitapurjeita on tuuletettu viime aikoina koko perheen voimin.

Onneksi kotona kökkiminen on sentään vähentynyt muskarin ja avoimen päiväkodin taaperokerhon myötä. Taaperokerho on ollut positiivinen yllätys: Pimu viihtyy muiden lasten seurassa ja saattaa jopa leikkiä porukassa, mä saan juttuseuraa ja kupin kahvia ja muutaman kilometrin kävelymatka kerhopaikalle takaa kyytiä äidin persläskeille.

Eipä sillä, että tässä mitään persläskiä ehtisi kertyä kotona hengatessakaan. Siitä Pimu, meidän oma pieni hurrikaani ja Terroristi-Riitta, pitää huolen. Nimim. "Minne se taas ehti kadota?!"