Eka viikko Pimun päivähoitoa takana, ja päällimmäinen tunne on helpotus ja hyvä mieli: olihan se henkisesti rankkaa, mutta enemmänkin äidille kuin lapselle. Ipana nimittäin on kuulemma hoitajan luona ja muiden lasten seassa kuin kala vedessä. Liekö lapsen temperamentista kiinni vai pehmeästä laskusta, sillä koko alkuviikko käytettiin tutustumiseen ja mentiin rauhallista tahtia. Maanantaina ja tiistaina oltiin Pimun kanssa mukana vain aamupäivän ulkoiluilla, keskiviikkona jätettiin Pimu aamupäiväksi ja lounasajaksi hoitajan luo (sadekeli, joten eivät ulkoilleet) ja haettiin likka kotiin nukkumaan päiväunet. Eilen ja tänään Pimu olikin sitten jo ns. täydet päivät, eli klo 9-15 hoidossa ihan keskenänsä, vaikka mä kyttäsinkin koko ajan puhelinta pelko perssiissä, että kohta tulee tieto hysteerisesti ikäväänsä (ja tissin perään...) itkevästä lapsesta.
Tänään lasta hakiessa varmistin hoitajalta, että onhan tää apina sama, jonka isänsä aamulla sinne vei. Pimu oli säntäillyt pph:n omien muksujen sylistä syliin ja istunut kirjaa lukemassa, veikeillyt pph:n isoimmalle tyttärelle urakalla, syönyt jättiannoksen ruokaa ja nukahtanut päiväunille ihan pelkällä päänsilittelyllä ja jutustelulla. Mokoma oli myös osannut kertoa hoitajalle, että nyt olis kakka vaipassa, tarttis päästä vessaan (ei toki verbaalisesti, vaan oli hakannut persustaan ja ravannut vessan ovelle postaamaan). Siis oikeasti. Ja kotioloissa tää samainen ipana ähertää sonnat vaippaan salaa ja juoksee sitten karkuun jos yrittää viedä pesulle, närppii ruokaa ja päiväunille nukahtaa vain nisä suussa. Varsinainen Jekyll ja Hyde.
Mitäpä minä ja Mies puolestaan ollaan tehty kaikella tällä vapaa-ajalla, jonka päivähoito meille mahdollistaa? Noh, Mies on ottanut omaa aikaa ruhtinaallisesti pyörälenkeillä ja pleikkaria pelaamalla (örkkiräiskintäpelejäkin voi vihdoin pelata kun Pimu ei ole paikalla!), ja mä olen kahtena päivänä parkkeerannut itseni koulun kirjastoon opparia väsäämään. Sain eilen ja tänään varmaan yhteensä enemmän tekstiä aikaiseksi kuin koko viime kuussa.
Miehellä on lomaa vielä ensi viikko, joten ehditään varmaan tottua vielä liian hyvälle, kun ei ole kiirettä eikä stressiä siitä, kumpi vie ja hakee Pimun hoidosta ja ehtiikö lapsi viettää isänsä kanssa aikaa arkena ollenkaan. Syksyn edetessä tilanne voi kyllä muuttua aika reilustikin, kunhan mun harjoittelukuviot vakiintuu ja Miehen vuorotyö alkaa taas rullata. Ja se kuuluisa takapakkikin kuulemma iskee monesti muutaman viikon sisällä päivähoidon aloituksesta, kun uutuudenviehätys karisee ja Pimu tajuaa, että "ei hitto, tätä tää nyt sit OIKEESTI on". Sitä odotellessa taidan kuitenkin henkäistä syvään, nauttia kuuden tunnin vapaudestani keskellä päivää ja oikeasti keskittyä välillä johonkin muuhun kuin vaipparalliin ja kodinhoitoon.
2 kommenttia:
Miten rohkasevaa! Meillä hoito alkaa syyskuun alussa ja jo nyt jännittää. Mutta tää kyllä tosiaankin rohkaisi :)
Eiköhän hoidon aloitus mene teilläkin ihan mallikkaasti. Ainakin sun tekstien perusteella teidän lapsonen on vielä Pimuakin reippaampi ja vauhdikkaampi, eli luulisi hänen hyvin sopeutuvan. :)
Lähetä kommentti