Run, Forrest, run!

Alkuviikon vitutuksesta selvitty, viimeistään tänään loputkin kyrsimiset jäivät kahvikupposen äärelle, kun kokoonnuttiin likkaporukalla lounastamaan ja päiväkaljoittelemaan (tosin allekirjoittanut tyytyi kahviin, kun kapakasta oli Crowmoor loppu eikä lonkero kuulostanut yhtä hyvältä).

Lounasseurana oli siis yliopistoaikaisia opiskelukavereita sekä yksi jo muualle muuttanut kaveri, jonka olin nähnyt viimeksi syksyllä hää-ristiäisissään. Osittain olin myös pelännyt ja arastellut tätä tapaamista, koska elin siinä uskossa, että tämä muualle muuttanut kaveri ottaisi lounaalle mukaan myös puolivuotiaan poikansa ja että keskustelu kuitenkin kääntyisi jatkuvasti lapsiin ja niiden hankkimiseen. Tällä kertaa nuoriherra oli kuitenkin jätetty mummonsa hoiviin, ja keskustelukin kulki enimmäkseen neutraaleissa ja meille tyypillisissä aiheissa: opiskeluissa, töissä, politiikassa, seksissä, häävalmisteluissa  (yksi porukasta on menossa marraskuussa naimisiin)... Toki lapsiaiheita sivuttiin pitkin lounasta ja kaljoittelua, ja lopulta uskaltauduin mainitsemaan mun ja Miehen ongelmista ja lääkäriin hakeutumisesta.

Ihmeen positiivista ja kannustavaa palautetta tuli tytöiltä, ottaen huomioon sen, että suurin osa meidän kaveriporukasta on joko ikisinkkuja ja meneviä naisia tai seurustelevia, joille lasten hankinta on omalla kohdalla aika lailla nounou. Vaikka onkin kaveriporukkansa ainoa, jolle lasten yrittäminen on ajankohtaista, on silti todella helpottavaa tietää, että myös näille vapaaehtoisesti lapsettomille voi välillä purkaa potutustaan ja tunteitaan, vaikka varsinaista vertaistukea ei olekaan tarjolla.

Sitten jotain aivan muuta, nimittäin urheilua. :P Olen tässä nyt kevään mittaan ravannut jumpalla ja venyttelytunneilla ja saanut pikkuhiljaa rapakuntoani kohotettua vain keskivertoa hieman huonommaksi kunnoksi (:D), ja jo aiemmin talvella pyörittelin - jälleen kerran - ajatusta juoksuharrastuksen aloittamisesta. Noh, kahvittelujen jälkeen lähdin sitten huvikseni pyörähtämään urheiluliikkeessä ja tutustuin vähäsen juoksukenkävalikoimaan ja hintoihin. Tarkoituksena ei siis todellakaan ollut ostaa kenkiä vielä, vaan lähinnä kartoittaa valikoimaa, mutta tietenkin paikalle osui avulias myyjä, joka tarjosi apua. Kyselin muutaman tyhmän kysymyksen, joiden jälkeen myyjä alkoikin jo laatia mulle jalka-analyysia ja penkoa lenkkarikasoja, eikä siinä vaiheessa auttanut enää peräytyä. Sovitin valehtelematta ainakin kymmenet kengät, ja lopulta löydettiin myyjän kanssa jopa kahdet kohtuuhintaiset ja tukevan tuntuiset lenkkarit mun lättäjalalle. Ja koska köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa, ostin tietenkin niistä kahdesta parista sen kalliimman. :P

Pistin Miehellekin heti viestiä, että menin hönö ostamaan juoksulenkkarit ja että nyt sen pitää sitten potkia mua lenkille heti, kunhan jalkakäytävät sulaa ja ilmat lämpenee. Näinköhän se luulee sitä aprillipilaksi...

Että sellasta. Onpahan nyt ainakin kunnon motivaattori lenkkeilyharrastukselle: kun kerran on kalliit lenkkarit ostettu, niin pitäähän ne nyt juosta vähintään puhki! Kun nyt vaan vielä tosiaan ilmat paranisi ja lumet sulaisi hus pois.

Edit: Soitin äidille kyselläkseni kuulumisia, ja kysyin sivulauseessa, että onko meidän suvussa endometrioosia ja onkohan se perinnöllistä tms. Äidin siskolla kuulemma on endometrioosi, eli enpä ihmettelisi yhtään, jos se olisi mullakin syynä näihin kipuihin ja lapsensaannin vaikeuteen. Huoh.

Kp 2

Joopa joo. Puna-armeija teki eilen ehkä ennätyksellisen nopean hyökkäyksen, sillä edelliselle kierrolle jäi mittaa huimaavat 25 päivää. Kyllä oli kuulkaa mukavaa rehkiä iltavuorossa, kun teki mieli ennemminkin maata kaksin kerroin jossain nurkassa itkemässä kipuja pois. Buranan voimilla selvisin sentään yön yli. Huomenna soitto lääkäriin, tämän aamun klo 8-9 soittoaika meni ohi nukkuessa.

(Aamun sana-arvoitus! Laadi seuraavista asioista käypä ilmaisu: pieni orava, käpy jäässä, hammas halki. Verbien ja muiden täytesanojen lisäys oman maun mukaan.)

Palaan asiaan, kunhan veri lakkaa pakkautumasta alapäähän ja lähtee kiertämään muuallakin kropassa.

Too much information? :P

Näin tiistai-illan ratoksi ajattelin vihdoin ja viimein vastata kahteen (!) tunnustukseen, jotka Mymmeli mulle jakoi. Aloitetaan vaikka tällä viimeisimmällä:

The versatile blogger -tunnustuksen ideana on kertoa itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustus sitten eteenpäin seitsemälle muulle bloggaajalle.

1. Opiskelen parhaillani kahta eri korkeakoulututkintoa varten, mutta en tiedä vieläkään, teenkö kummallakaan niistä yhtään mitään. Ellen sitten satu ihmeen kaupalla löytämään itselleni työpaikkaa, jossa on hyötyä sekä filosofian maisterin että restonomin tutkinnoista. :P

2. Toisin kuin Mymmeli, olen melkoinen jahkaaja ja venytän pieniä ja suuriakin päätöksiä mahdollisimman pitkälle. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä mainittakoon, että ostin muutama viikko sitten uudet farkut arvottuani ensin melkein puoli vuotta, että raaskisko vai ei. Pakko oli ostaa, kun ei kaapista löytynyt enää yksiäkään ehjiä tai paikkaamattomia housuja!

3. Inhoan puhelimessa puhumista, etenkin jos pitää soitella virallisia asioita kuten lääkärin ajanvarauksia tms. Kaverien kanssa hölötän kyllä tarvittaessa tuntikaupalla, mutta enemmän yhteyttä tulee pidettyä tekstiviestein tai Facebookissa.

4. Aikanaan, kun Miehen kanssa ensimmäistä kertaa tavattiin, asuttiin eri paikkakunnilla ja minä en ollut edes varma, halusinko tavata Miestä uudestaan. Jotain aivoissa (ja sydämessä) kumminkin taisi nyrjähtää, koska nyt yhteistä taivalta on takana yli 6 vuotta, joista naimisissa 1,5v. :)

5. Minä olen tässä parisuhteessa se, joka on tehnyt enemmänkin aloitteita. Minä mm. kosin Miestä, määräsin hääpäivän ja otin ensimmäisenä puheeksi lasten hankinnan. On Miehelläkin kyllä sananvaltaa, minä vaan satun aina avaamaan suuni ensin, eikä Miehellä yleensä ole eriävää mielipidettä. Ja jos on, niin kyllä se sen esiin tuo. :D

6. Haluaisin olla Täydellinen Vaimo ja pitää kodin siistinä, kokkailla ja leipoa usein ja hyvää. Sen sijaan meidän kaksio on aina kaaoksen vallassa, kokkailen vain viikonloppuisin ja silloinkin samoja tuttuja ruokia ja leivontakulhot kaivelen esiin parhaimmillaan kahden kuukauden välein. Toisaalta me ei useinkaan olla pitkiä aikoja yhtä aikaa kotona, joten kummasti huushollaaminen aina lykkääntyy.

7. Olen laiska liikkumaan ja urheilemaan ja toisinaan kiroan mielessäni Miestä, joka jaksaa käydä kuntosalilla kolmesti viikossa ja kesäkaudella fillaroida pitkiä lenkkejä ympäri lähikuntia sekä hyvällä ilmalla työmatkatkin (16 km suuntaansa!). Toisaalta, kun Mies joskus ehdotti, että lähtisin salille mukaan, kieltäydyin jyrkästi, koska en halua Miehen katsovan vieressä, kun tuskailen painojen kanssa ja hikoilen kuin pieni porsas. :P

Sitten se edellinen, johon en vielä ehtinyt vastailla:

You are beautiful-tunnustus on tarkoitettu kaikille blogistanian näteille blogikirjoittajille :) Tunnustuksen saaja haastetaan julkaisemaan 3-5 ennen julkaisematonta kuvaa omasta elämästään (oman kameran kätköistä) pienten selitysten kera ja jakamaan tunnustus eteenpäin kolmelle (3) muulle!

Minä ja Mies poistumassa hääjuhlapaikaltamme. Erityisesti kuvassa huvittaa se, kuinka Mies näyttää pyrkivän karkuun. Myös Marimekon laukku kruunaa kokonaisuuden!

Meikäläisen harrastus numero 1. Mies tykkää erityisesti, kun mun projektit valtaa koko olohuoneen. :D

 Suklainen juustokakku toimikoon todistusaineistona siitä, ettei meikäläisestä ole ammattileipuriksi. Tosin kakku maistui kuitenkin epämääräisestä ulkonäöstään huolimatta ihan kelvolliselle!

Että näin. Haasteet näyttää kiertäneen tehokkaasti mun bloggari-"tutut", PAITSI Miraanan! Joten viskaan haasteen nyt ainakin siihen suuntaan. :)

Viuh ja vauh

Haipakkaa on taas menty, kun en ole ehtinyt blogia edes ajatella kuin ohimennen. Ja sillä välin, kun olen mennyt kiitolaukkaa anoppilan, koulun ja työn välillä, Mymmeli on jakanut mulle elämäni toisen blogitunnustuksen. Kiitos, tartun toimeen heti kun löydän kamerani uumenista tarpeeksi edustavan anonyymejä otoksia! ;)

Kp 13:ssa mennään, viimeiset 6 ovistikkutestiä törsätään ylihuomisesta alkaen. Sama fiilis kuin viime kierrossakin: ei huvittaisi tikutella yhtään. Yrittäminenkin on tällä kertaa selvästi ajoitus- ja aikataulutuskysymys, koska Miehen työvuorot menee jälleen täysin ristikkäin ja päällekkäin meikäläisen menojen kanssa. Lisäksi minä pässi sanoin jo aikoja sitten työnantajalle, että maaliskuusta lähtien mulla on vähemmän luentoja ja näin ollen enemmän mahdollisuuksia tehdä töitä, joten nyt niitä työvuoroja sitten tyrkytetään harva se päivä. Tai aamu. Olisin tänäkin aamuna mielelläni nukkunut iltavuoron jälkeen pitkään, mutta eikös vaan Iso Paha Vuokratyöfirma-pomoni soittanut vähän jälkeen aamukahdeksan ja yritti saada mua hyllyttämään tavaraa jonnekin hornan tuuttiin Siwaan. En menny.

Päätin, että katsellaan vielä tämä kierto Miehen kanssa, ja jos sitten ei tärppää, niin soitan perhesuunnitteluneuvolaan ja varaan meille ajan. Siis tosiaankin MINÄ päätin. Miehen kanssa ei olla vieläkään käytyä The Keskustelua asiasta, mutta eiköhän tuo älynnyt ynnätä mielessään kaksi plus kaksi, kun surffasin terveydenhuollon sivuilla ja kirjoitin neuvolan puhelinnumeron kalenteriin valmiiksi. Eiköhän se kissa tule nostettua pöydälle viimeistään siinä vaiheessa, kun ja jos parin viikon päästä puna-armeijan hyökätessä seinäkalenteriin ilmestyy mystinen terkkariaika, jonka perässä lukee meidän kummankin nimi. :P

Muutenkin olen yrittänyt miettiä, miten ottaa asia Miehen kanssa esille sillai hienovaraisesti. Jotenkin luulen, että "kuulehan rakas, musta tuntuu että meissä on jotain vikaa, että eiköhän lähetä lääkäriin?" ei herätä Miehessä kovinkaan positiivisia tunteita. :/

AuauauauauauauAU!

Meillä kotona on usein heitetty ilmaan (enemmän tai vähemmän läppänä) lause "tätä se mun uneni tiesi", etenkin tilanteissa, joissa sattuu ja tapahtuu jotain sellaista, jota on vähän odotellutkin, vaikkei olisikaan ollut niin väliksi. Samainen lause juolahti mieleen aamulla herätessä: eilen illalla aloin tiputella verta, yöllä näin unta keskenmenosta ja aamulla heräsin hillittömiin vatsakramppeihin ja menkkavuotoon. Yleensä olen ironian ja sarkasmin ystävä, mutta nyt meni kyllä huonon huumorin puolelle. :/

Se, että nainen alkaa vanhemmiten muistuttaa äitiään, on kyllä ihan totta. Valitettavasti. Omalta äitimuoriltani olen elämäni ensimmäisten 25 vuoden aikana perinyt paitsi käsityötaidot ja ruoka-aineallergiat, myös nähtävästi vuosi vuodelta kivuliaammaksi muuttuvat menkat. Aamulla koski ja kramppasi niin paljon, etten uskonut pääseväni sängystä ylös hengissä, ja iltapäivällä, kun luulin pahimman olevan jo ohi, jouduin kesken kahvinkeiton heittäytymään kaksin kerroin, kun näkymätön puukko tuntui viiltelevän alavatsaa. Lisäksi soittivat aamulla töistä ja kysyivät, olisinko päässyt supermarkettiin äkkilähdöllä 7 tunnin työvuoroon. Sain sentään pidettyä enimmät ärräpäät itselläni ja tyydyin toteamaan olevani varattu koko loppupäivän. Sehän tästä olisi vielä puuttunutkin, että olisin kesken työpäivän tipahtanut jostain hyllyvälistä lattialle kramppaamaan säilyketölkkien lennellessä pitkin käytäviä...

Pikku hiljaa olen päästänyt mieleeni sen mahdollisuuden, että olisi syytä käydä gynellä tarkistuttamassa paikat. Tässä on kohta puolitoista vuotta yritetty saada lasta alulle, mutta tulosta ei synny (no pun intended). Ollaan Miehen kanssa perusterveitä, kumpikaan ei tupakoi, Mies ei käytä alkoholia juuri lainkaan ja minäkin tyydyn yleensä yhteen tuopilliseen tai lasiin viiniä, ruokavaliossa ei pitäisi olla mitään suuria puutteita ja pienempiä puutteita paikkailen vitamiineilla, ja ainakin puolitoista vuotta sitten kierukan poisoton yhteydessä lääkäri ultrasi mun paikat ja totesi kaiken olevan kunnossa. Eli jos jotain vikaa systeemissä on, niin tuskin se itseaiheutettua on. Kai. Ehkä. Toivottavasti.

Huoh.

Ei menny niinku Strömsössä

Eilen mulla oli harvinainen vapaapäivä keskellä viikkoa, joten tarkoitus oli olla kerrankin tehokas, herätä ajoissa, huushollata ja tehdä vaikka mitä rästijuttuja. Yleensä kun sellaisille pienille jutuille ei ole aikaa, kun ravaan koulussa, töissä, jumpalla ja niin edelleen. :P

Niinhän siinä sitten kävi, että Strömsö-meininki oli taas kaukana meikäläisen arjesta. Ihan ihmeellinen jumitus päällä heti aamutuimaan. Herätyskello pirisi yhdeksän aikoihin, jotta saisin itseni ajoissa sängystä ylös lukemaan esseekirjallisuutta (henkilöstöjohtamisen essee, 3-4 sivua, palautus lauantaina ja mulla kasassa 0 riviä tekstiä, höhö). Sen sijaan, että olisin ponnahtanut virkeänä sängystä heti ysiltä, torkutin ja kaivauduin yhä syvemmälle peiton alle, kunnes havahduin kaameaan nälkään puoli yhdeltätoista. Aamupuuroa syödessä surffasin netissä ja katsoin digiboksilta hömppää, ja aamukahvikin venähti niin myöhäiseksi, että sain vasta joskus puolen yhden (12:30!) aikaan juotua "aamukahvin" ja vaihdettua päivävaatteet ylle. Sittenkin pitikin jo kiitää bussilla keskustaan, käydä kirjastossa ja lounaalla ennen klo 15 kampaaja-aikaa.

Kampaajalta suoriuduttuani suuntasin kotiin, vakaana aikeenani vihdoin kaivella se esseekirja esiin ja alkaa työstää kirjoitustani, mutta kas kuinka ollakaan, Mies hinkusi itselleenkin hiustenleikkuuta, pyykkivuori oli kasvanut taas megalomaaniseksi ja syödäkin piti ennen jumppaa. Että sellainen vapaapäivä tällä kertaa.

***

Viime päivinä mulla on ollut muuten ihan kummallisia fiiliksiä. Nyt mennään kp24:ssa, eli puna-armeijaa voisi teoriassa odottaa saapuvaksi ensi viikon loppupuolella. Pari päivää sitten alavatsaa kuitenkin kummasti nippaili, ja mikä oudointa, mun teki mieli MAITOA. Viimeksi olen juonut maitoa ihan sellaisenaan joskus yläasteella tai lukiossa, ja sittemmin laktoosivamman takia maito on siirtynyt lähinnä kahvin ja teen laimentajaksi, mutta nyt piti saada juoda maitoa ihan sellaisenaan (=ilman kaakaota :P). Hämmentävää. Toivottavasti tää on merkki jostain muustakin kuin siitä, että urheilun väsyttämä kroppani tarvitsee enemmän proteiinia...

Tunnustan!

Miraana ja Mymmeli ystävällisesti jakoivat mulle tunnustuksen, kiitosta vaan! Elämäni ensimmäinen blogitunnustus, vaikka bloggarina olenkin viihtynyt jo melkein puolitoista vuotta, hih. :)

"The Gorgeous Blogger - palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka mielestään sen ansaitsevat."

Milloin aloitit blogisi:
Piti ihan luntata arkistosta. :P Ensimmäinen blogimerkintäni on marraskuulta 2009.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea blogisi käsittelee:
Pääsääntöisesti raskaaksi tulemisen yrittämisestä, mutta välillä kirjoittelen ihan perusarjesta ja omista tuntemuksista. Vauvakuumeblogiksi en ole koskaan tätä mieltänyt, koska en koe potevani varsinaista vauvakuumetta.

Mikä sai sinut aloittamaan blogisi kirjoittamisen:
No se raskaaksi tulemisen yrittäminen. Tarvitsin jonkin kanavan, jonne purkaa ajatuksia ja tuntemuksia lapsen hankkimiseen ja sen vaikeuteen liittyen, koska en kehdanut kaataa kaikkea Miehen tai kavereiden niskaan. Lisäksi tarvitsin anonyymin avautumiskanavan: kirjoitan toistakin blogia lähinnä opiskelu- ja työkuvioihin liittyen, mutta omalla nimelläni, enkä tätä blogia perustaessa ollut valmis vuodattamaan lapsihaaveitani kaikille tutuille.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi:
Jos blogin ulkoasusta puhutaan, niin en juurikaan mitään. Uudistin vastikään ulkoasun, enkä ole niin nörtti tai pedantti, että jaksaisin sen kummemmin säätää html:n parissa. Sisältö taas...Suurin ja toivotuin muutos olisi tietysti se, että raskaaksi yrittämisen sijaan tuskailisin blogiteksteissäni raskaana olemista, mutta siihen kun ei pelkällä tahdonvoimalla pysty vaikuttamaan. :/ 

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin:
Tätä pitäisi ehkä kysyä ennemmin blogini lukijoilta, itsekriittisenä ihmisenä kun en kuitenkaan osaisi markkinoida tai kehua blogiani sen kummemmin. :D Tosin olen huomannut, että joihinkin raskaus- ja vauvahaaveblogeihin verrattuna omat tekstini eivät juurikaan vilise yksityiskohtia tai kiertojen tunnontarkkaa seurailua, vaan olen tähän asti kuvaillut raskautumisyrityksiämme suhteellisen neutraalisti. Vaikka kirjoitankin mahdollisimman anonyymisti, en silti koe tarpeelliseksi kertoa ihan kaikkea kroppani toiminnasta netissä. :P

Tunnustus näkyi osuneen jo aika monelle seuraamalleni bloggarille, joten sen sijaan, että nimeäisin erikseen viisi bloggaria, jaan tunnustuksen KAIKILLE vakilukijoille ja satunnaisillekin kävijöille. Ottakaa koppi, ja pysykää ihanina! ;)