Terkkarista päivää

Nonni, terkkari kohdattu ja vielä toistaiseksi hyvä mieli. Pelkäsin heti aamusta, että meidän terkkari on kuitenkin joku vanha kääkkä tai kauhea lässyttäjä, mutta lopulta vastassa olikin suht nuori, mutta sopivan symppis ja myötätuntoinen nainen, jonka kanssa oli mukava jutella. Ihan aasiakkaaksi ja vaativaiseksi en kehdannut ryhtyä, mutta mainitsin kuitenkin endo-epäilyistäni ja se kirjattiin myös taustatietoihin lääkärille tiedoksi.

Seuraava etappi onkin sitten näytteidenotto sekä mulla että Miehellä. Ensi viikolla ainakin meikäläinen meinasi suunnata labraan pissimään purkkiin ja antamaan verinäytettä, samaten Mies meinasi toimittaa spermanäytteen Mehiläiseen (joka näin ohimennen sanoen veloittaa kuulemma 160 euroa sperma-analyysista, wtf?!). Lääkäriaika varattiin vasta toukokuun lopulle, että kaikkien näytteiden tulokset ehtii valmistua lekurireissulle mukaan otettaviksi ja analysoitaviksi.

Hieman nauratti vastaanotolla, kun terkkari selitti, mitä kaikkia näytteitä meiltä otetaan ja miksi ja tuntui koko ajan varovan sanojaan, ettei vaan loukkaisi meitä kumpaakaan. Esimerkiksi nyt vaikka se Miehen spermanäyte. Terkkari yritti kovin kauniisti kuvailla koko näytteenantoprosessin ja kysyi vielä Mieheltä, että no miltä tämä näytteenanto nyt susta tuntuu. Mies, joka alkoi yövuoron ja orastavan flunssan jäljiltä olla vähän äreä, tokaisi vaan, että "no ei kai tässä sen kummemmalta tunnu, kyllä mä purkkiin voin kerran sihdata niin saadaan tämäkin pois päiväjärjestyksestä". Että tällainen hälläväliä-asenne meillä tänä aamuna. :D

Vaikka terkkaritäti olikin oikein mukava ja symppis, jäi mulle silti ehkä kuitenkin sellainen tunne, että terkkari vähän ihmetteli meidän suht rentoa asennetta koko lapsettomuusasiaan. Mä vastailin terkkarin kysymyksiin suoran rehellisesti ja sanoin muun muassa, ettei lapsettomuus ole meille mitenkään erityisen kipeä asia tai vaikea aihe, vaan siitä on puhuttu avoimesti sekä keskenämme että muutamille valituille ulkopuolisillekin. Jossain vaiheessa sanoinkin terkalle, etten ainakaan vielä osaa edes olla huolissani meidän lapsettomuuden mahdollisista syistä, vaan haluan vain lähinnä päästä lääkärintarkastukseen ja kartoittaa yleisesti tilannetta. Luultavasti terkkarin yleisimpiä asiakkaita ovatkin ne parit, joille lapsettomuus on todella kipeä ja ahdistava asia ja jotka alkavat olla jo epätoivoisia, ja me "no kunhan nyt joskus jotain tapahtuu" -parit ollaan vähemmistössä.

Näin vielä pienenä lisähuomiona mainittakoon, että lapsettomuushoitoihin hakeutuvaa paria tuskin lämmittää istua odotushuoneessa, jonka lehtihyllyssä ensimmäisenä osuu silmään Vauva-lehti ja Odottavan äidin opas. Liekö ne sitten eksyneet sinne perhesuunnitteluneuvolan hyllyyn vahingossa, mene ja tiedä. Mä kyllä sanoin Miehelle, että "nuo lehdet on tuossa ihan varmasti vittuilumielessä". :P

Vain asia puuttuu

Rikotaanpa hiljaisuutta välillä, vaikkei varsinaista asiaa olekaan.

Huomenna olis se neuvola-aika. Kyllä mieltä lämmittää herätä aamukuudelta, että ehtii terkkariin 8:15, etenkin kun sieltä singahdan aika lailla heti lähtöruudun kautta koululle pakertamaan kurssitöitä ja kotiudun vasta viideltä. Miehen mieltä lämmittää varmasti vielä enemmän tulla yövuorosta kotiin puolen seitsemän aikaan, kun ei pääse heti nukkumaan, aamukahviakaan ei voi juoda ettei unet mene pilalle ja muutenkin Mies inhoaa lääkärikäyntejä. Mä varmaan kuukkeloin puolen iltaa ja yötä kaikkia eri vaivojani, että voin sitten iskeä terkkarille vaatimuslistan kaikista kokeista ja testeistä, joita haluan itselleni tehtävän. Ainaskin sen endon mahdollisuuden haluaisin tutkittavaksi, ja kilpirauhasarvot voisi olla myös ihan hyvä tsekata, kun väsyttää aina ihan simona. Tai sitten oon vaan megaluokan hypokondrikko. :D

Juoksutöppöset on korkattu tälle keväälle, vaikka mun piti odotella vähän lämpimämpiä kelejä. Viikonloppuna kävin ihan vaan käpöttelemässä reilun puoli tuntia, että saan tossuihin tuntumaa, ja eilen tirvaisinkin jo melkein 10 minuuttia juoksua (tosin pienissä erissä ja löntystellen välillä). Palkkiona hyvä mieli ja tunne, että saan ehkä sittenkin jotain aikaiseksi, sekä helevetin kipeät penikat. Kun nyt vielä saan pidettyä kiinni tästä juoksuhommasta pidempään kuin muutaman viikon...

Näillä eväillä eteenpäin. Yritän heti huomenna postailla tunnelmia terkkarikäynnistä.

Run, Forrest, run!

Alkuviikon vitutuksesta selvitty, viimeistään tänään loputkin kyrsimiset jäivät kahvikupposen äärelle, kun kokoonnuttiin likkaporukalla lounastamaan ja päiväkaljoittelemaan (tosin allekirjoittanut tyytyi kahviin, kun kapakasta oli Crowmoor loppu eikä lonkero kuulostanut yhtä hyvältä).

Lounasseurana oli siis yliopistoaikaisia opiskelukavereita sekä yksi jo muualle muuttanut kaveri, jonka olin nähnyt viimeksi syksyllä hää-ristiäisissään. Osittain olin myös pelännyt ja arastellut tätä tapaamista, koska elin siinä uskossa, että tämä muualle muuttanut kaveri ottaisi lounaalle mukaan myös puolivuotiaan poikansa ja että keskustelu kuitenkin kääntyisi jatkuvasti lapsiin ja niiden hankkimiseen. Tällä kertaa nuoriherra oli kuitenkin jätetty mummonsa hoiviin, ja keskustelukin kulki enimmäkseen neutraaleissa ja meille tyypillisissä aiheissa: opiskeluissa, töissä, politiikassa, seksissä, häävalmisteluissa  (yksi porukasta on menossa marraskuussa naimisiin)... Toki lapsiaiheita sivuttiin pitkin lounasta ja kaljoittelua, ja lopulta uskaltauduin mainitsemaan mun ja Miehen ongelmista ja lääkäriin hakeutumisesta.

Ihmeen positiivista ja kannustavaa palautetta tuli tytöiltä, ottaen huomioon sen, että suurin osa meidän kaveriporukasta on joko ikisinkkuja ja meneviä naisia tai seurustelevia, joille lasten hankinta on omalla kohdalla aika lailla nounou. Vaikka onkin kaveriporukkansa ainoa, jolle lasten yrittäminen on ajankohtaista, on silti todella helpottavaa tietää, että myös näille vapaaehtoisesti lapsettomille voi välillä purkaa potutustaan ja tunteitaan, vaikka varsinaista vertaistukea ei olekaan tarjolla.

Sitten jotain aivan muuta, nimittäin urheilua. :P Olen tässä nyt kevään mittaan ravannut jumpalla ja venyttelytunneilla ja saanut pikkuhiljaa rapakuntoani kohotettua vain keskivertoa hieman huonommaksi kunnoksi (:D), ja jo aiemmin talvella pyörittelin - jälleen kerran - ajatusta juoksuharrastuksen aloittamisesta. Noh, kahvittelujen jälkeen lähdin sitten huvikseni pyörähtämään urheiluliikkeessä ja tutustuin vähäsen juoksukenkävalikoimaan ja hintoihin. Tarkoituksena ei siis todellakaan ollut ostaa kenkiä vielä, vaan lähinnä kartoittaa valikoimaa, mutta tietenkin paikalle osui avulias myyjä, joka tarjosi apua. Kyselin muutaman tyhmän kysymyksen, joiden jälkeen myyjä alkoikin jo laatia mulle jalka-analyysia ja penkoa lenkkarikasoja, eikä siinä vaiheessa auttanut enää peräytyä. Sovitin valehtelematta ainakin kymmenet kengät, ja lopulta löydettiin myyjän kanssa jopa kahdet kohtuuhintaiset ja tukevan tuntuiset lenkkarit mun lättäjalalle. Ja koska köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa, ostin tietenkin niistä kahdesta parista sen kalliimman. :P

Pistin Miehellekin heti viestiä, että menin hönö ostamaan juoksulenkkarit ja että nyt sen pitää sitten potkia mua lenkille heti, kunhan jalkakäytävät sulaa ja ilmat lämpenee. Näinköhän se luulee sitä aprillipilaksi...

Että sellasta. Onpahan nyt ainakin kunnon motivaattori lenkkeilyharrastukselle: kun kerran on kalliit lenkkarit ostettu, niin pitäähän ne nyt juosta vähintään puhki! Kun nyt vaan vielä tosiaan ilmat paranisi ja lumet sulaisi hus pois.

Edit: Soitin äidille kyselläkseni kuulumisia, ja kysyin sivulauseessa, että onko meidän suvussa endometrioosia ja onkohan se perinnöllistä tms. Äidin siskolla kuulemma on endometrioosi, eli enpä ihmettelisi yhtään, jos se olisi mullakin syynä näihin kipuihin ja lapsensaannin vaikeuteen. Huoh.

Kp 2

Joopa joo. Puna-armeija teki eilen ehkä ennätyksellisen nopean hyökkäyksen, sillä edelliselle kierrolle jäi mittaa huimaavat 25 päivää. Kyllä oli kuulkaa mukavaa rehkiä iltavuorossa, kun teki mieli ennemminkin maata kaksin kerroin jossain nurkassa itkemässä kipuja pois. Buranan voimilla selvisin sentään yön yli. Huomenna soitto lääkäriin, tämän aamun klo 8-9 soittoaika meni ohi nukkuessa.

(Aamun sana-arvoitus! Laadi seuraavista asioista käypä ilmaisu: pieni orava, käpy jäässä, hammas halki. Verbien ja muiden täytesanojen lisäys oman maun mukaan.)

Palaan asiaan, kunhan veri lakkaa pakkautumasta alapäähän ja lähtee kiertämään muuallakin kropassa.

Too much information? :P

Näin tiistai-illan ratoksi ajattelin vihdoin ja viimein vastata kahteen (!) tunnustukseen, jotka Mymmeli mulle jakoi. Aloitetaan vaikka tällä viimeisimmällä:

The versatile blogger -tunnustuksen ideana on kertoa itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustus sitten eteenpäin seitsemälle muulle bloggaajalle.

1. Opiskelen parhaillani kahta eri korkeakoulututkintoa varten, mutta en tiedä vieläkään, teenkö kummallakaan niistä yhtään mitään. Ellen sitten satu ihmeen kaupalla löytämään itselleni työpaikkaa, jossa on hyötyä sekä filosofian maisterin että restonomin tutkinnoista. :P

2. Toisin kuin Mymmeli, olen melkoinen jahkaaja ja venytän pieniä ja suuriakin päätöksiä mahdollisimman pitkälle. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä mainittakoon, että ostin muutama viikko sitten uudet farkut arvottuani ensin melkein puoli vuotta, että raaskisko vai ei. Pakko oli ostaa, kun ei kaapista löytynyt enää yksiäkään ehjiä tai paikkaamattomia housuja!

3. Inhoan puhelimessa puhumista, etenkin jos pitää soitella virallisia asioita kuten lääkärin ajanvarauksia tms. Kaverien kanssa hölötän kyllä tarvittaessa tuntikaupalla, mutta enemmän yhteyttä tulee pidettyä tekstiviestein tai Facebookissa.

4. Aikanaan, kun Miehen kanssa ensimmäistä kertaa tavattiin, asuttiin eri paikkakunnilla ja minä en ollut edes varma, halusinko tavata Miestä uudestaan. Jotain aivoissa (ja sydämessä) kumminkin taisi nyrjähtää, koska nyt yhteistä taivalta on takana yli 6 vuotta, joista naimisissa 1,5v. :)

5. Minä olen tässä parisuhteessa se, joka on tehnyt enemmänkin aloitteita. Minä mm. kosin Miestä, määräsin hääpäivän ja otin ensimmäisenä puheeksi lasten hankinnan. On Miehelläkin kyllä sananvaltaa, minä vaan satun aina avaamaan suuni ensin, eikä Miehellä yleensä ole eriävää mielipidettä. Ja jos on, niin kyllä se sen esiin tuo. :D

6. Haluaisin olla Täydellinen Vaimo ja pitää kodin siistinä, kokkailla ja leipoa usein ja hyvää. Sen sijaan meidän kaksio on aina kaaoksen vallassa, kokkailen vain viikonloppuisin ja silloinkin samoja tuttuja ruokia ja leivontakulhot kaivelen esiin parhaimmillaan kahden kuukauden välein. Toisaalta me ei useinkaan olla pitkiä aikoja yhtä aikaa kotona, joten kummasti huushollaaminen aina lykkääntyy.

7. Olen laiska liikkumaan ja urheilemaan ja toisinaan kiroan mielessäni Miestä, joka jaksaa käydä kuntosalilla kolmesti viikossa ja kesäkaudella fillaroida pitkiä lenkkejä ympäri lähikuntia sekä hyvällä ilmalla työmatkatkin (16 km suuntaansa!). Toisaalta, kun Mies joskus ehdotti, että lähtisin salille mukaan, kieltäydyin jyrkästi, koska en halua Miehen katsovan vieressä, kun tuskailen painojen kanssa ja hikoilen kuin pieni porsas. :P

Sitten se edellinen, johon en vielä ehtinyt vastailla:

You are beautiful-tunnustus on tarkoitettu kaikille blogistanian näteille blogikirjoittajille :) Tunnustuksen saaja haastetaan julkaisemaan 3-5 ennen julkaisematonta kuvaa omasta elämästään (oman kameran kätköistä) pienten selitysten kera ja jakamaan tunnustus eteenpäin kolmelle (3) muulle!

Minä ja Mies poistumassa hääjuhlapaikaltamme. Erityisesti kuvassa huvittaa se, kuinka Mies näyttää pyrkivän karkuun. Myös Marimekon laukku kruunaa kokonaisuuden!

Meikäläisen harrastus numero 1. Mies tykkää erityisesti, kun mun projektit valtaa koko olohuoneen. :D

 Suklainen juustokakku toimikoon todistusaineistona siitä, ettei meikäläisestä ole ammattileipuriksi. Tosin kakku maistui kuitenkin epämääräisestä ulkonäöstään huolimatta ihan kelvolliselle!

Että näin. Haasteet näyttää kiertäneen tehokkaasti mun bloggari-"tutut", PAITSI Miraanan! Joten viskaan haasteen nyt ainakin siihen suuntaan. :)

Viuh ja vauh

Haipakkaa on taas menty, kun en ole ehtinyt blogia edes ajatella kuin ohimennen. Ja sillä välin, kun olen mennyt kiitolaukkaa anoppilan, koulun ja työn välillä, Mymmeli on jakanut mulle elämäni toisen blogitunnustuksen. Kiitos, tartun toimeen heti kun löydän kamerani uumenista tarpeeksi edustavan anonyymejä otoksia! ;)

Kp 13:ssa mennään, viimeiset 6 ovistikkutestiä törsätään ylihuomisesta alkaen. Sama fiilis kuin viime kierrossakin: ei huvittaisi tikutella yhtään. Yrittäminenkin on tällä kertaa selvästi ajoitus- ja aikataulutuskysymys, koska Miehen työvuorot menee jälleen täysin ristikkäin ja päällekkäin meikäläisen menojen kanssa. Lisäksi minä pässi sanoin jo aikoja sitten työnantajalle, että maaliskuusta lähtien mulla on vähemmän luentoja ja näin ollen enemmän mahdollisuuksia tehdä töitä, joten nyt niitä työvuoroja sitten tyrkytetään harva se päivä. Tai aamu. Olisin tänäkin aamuna mielelläni nukkunut iltavuoron jälkeen pitkään, mutta eikös vaan Iso Paha Vuokratyöfirma-pomoni soittanut vähän jälkeen aamukahdeksan ja yritti saada mua hyllyttämään tavaraa jonnekin hornan tuuttiin Siwaan. En menny.

Päätin, että katsellaan vielä tämä kierto Miehen kanssa, ja jos sitten ei tärppää, niin soitan perhesuunnitteluneuvolaan ja varaan meille ajan. Siis tosiaankin MINÄ päätin. Miehen kanssa ei olla vieläkään käytyä The Keskustelua asiasta, mutta eiköhän tuo älynnyt ynnätä mielessään kaksi plus kaksi, kun surffasin terveydenhuollon sivuilla ja kirjoitin neuvolan puhelinnumeron kalenteriin valmiiksi. Eiköhän se kissa tule nostettua pöydälle viimeistään siinä vaiheessa, kun ja jos parin viikon päästä puna-armeijan hyökätessä seinäkalenteriin ilmestyy mystinen terkkariaika, jonka perässä lukee meidän kummankin nimi. :P

Muutenkin olen yrittänyt miettiä, miten ottaa asia Miehen kanssa esille sillai hienovaraisesti. Jotenkin luulen, että "kuulehan rakas, musta tuntuu että meissä on jotain vikaa, että eiköhän lähetä lääkäriin?" ei herätä Miehessä kovinkaan positiivisia tunteita. :/

AuauauauauauauAU!

Meillä kotona on usein heitetty ilmaan (enemmän tai vähemmän läppänä) lause "tätä se mun uneni tiesi", etenkin tilanteissa, joissa sattuu ja tapahtuu jotain sellaista, jota on vähän odotellutkin, vaikkei olisikaan ollut niin väliksi. Samainen lause juolahti mieleen aamulla herätessä: eilen illalla aloin tiputella verta, yöllä näin unta keskenmenosta ja aamulla heräsin hillittömiin vatsakramppeihin ja menkkavuotoon. Yleensä olen ironian ja sarkasmin ystävä, mutta nyt meni kyllä huonon huumorin puolelle. :/

Se, että nainen alkaa vanhemmiten muistuttaa äitiään, on kyllä ihan totta. Valitettavasti. Omalta äitimuoriltani olen elämäni ensimmäisten 25 vuoden aikana perinyt paitsi käsityötaidot ja ruoka-aineallergiat, myös nähtävästi vuosi vuodelta kivuliaammaksi muuttuvat menkat. Aamulla koski ja kramppasi niin paljon, etten uskonut pääseväni sängystä ylös hengissä, ja iltapäivällä, kun luulin pahimman olevan jo ohi, jouduin kesken kahvinkeiton heittäytymään kaksin kerroin, kun näkymätön puukko tuntui viiltelevän alavatsaa. Lisäksi soittivat aamulla töistä ja kysyivät, olisinko päässyt supermarkettiin äkkilähdöllä 7 tunnin työvuoroon. Sain sentään pidettyä enimmät ärräpäät itselläni ja tyydyin toteamaan olevani varattu koko loppupäivän. Sehän tästä olisi vielä puuttunutkin, että olisin kesken työpäivän tipahtanut jostain hyllyvälistä lattialle kramppaamaan säilyketölkkien lennellessä pitkin käytäviä...

Pikku hiljaa olen päästänyt mieleeni sen mahdollisuuden, että olisi syytä käydä gynellä tarkistuttamassa paikat. Tässä on kohta puolitoista vuotta yritetty saada lasta alulle, mutta tulosta ei synny (no pun intended). Ollaan Miehen kanssa perusterveitä, kumpikaan ei tupakoi, Mies ei käytä alkoholia juuri lainkaan ja minäkin tyydyn yleensä yhteen tuopilliseen tai lasiin viiniä, ruokavaliossa ei pitäisi olla mitään suuria puutteita ja pienempiä puutteita paikkailen vitamiineilla, ja ainakin puolitoista vuotta sitten kierukan poisoton yhteydessä lääkäri ultrasi mun paikat ja totesi kaiken olevan kunnossa. Eli jos jotain vikaa systeemissä on, niin tuskin se itseaiheutettua on. Kai. Ehkä. Toivottavasti.

Huoh.