Son syssy ny

Varpaat jäässä, check. Parvekkeen ovi pysyttelee enemmän kiinni kuin auki, check. Kuuman kaakaon himo on hillitön, check. Ja opiskelustressi nostaa päätään, check. Jep, syksy on saapunut meidän huusholliin.

Ensin kuitenkin lyhyesti tyyppi-asiaa. Pahoinvointi alkaa pikkuhiljaa kadota oirerepertuaarista (hurraa!), mitä nyt männäviikolla jälleen halailin Arabiaa syötyäni ensin useamman tunnin pelkkiä irtokarkkeja ja otettuani sitten niiden päälle hätäiseen tulista kanawokkia... Hups. Ei kerrota neuvolan tädille, eihän? (Eikä myöskään kerrota, että tempaisin tänään yhteen menoon puolikkaan Ben & Jerry's -jäätelörasian. ;)) Pahoinvoinnin tilalle on vaihteeksi tullut jälleen se ällöttävä ruosteen ja metallin maku suussa, joka ei tunnu häviävän, vaikka kuinka pesen hampaat säntillisesti ja yritän juoda sokerilitkumehujen sijaan enemmän vettä. Lisäksi pötsi tuntuu ryhtyneen jälleen pinkeäksi palloksi, joka vain paisuu iltaa kohden. Töissä vatsan turpoamisilmiön huomaa parhaiten: aamulla työhousuihin viritelty ponnari ei purista tai ahdista, mutta jo muutamaa tuntia myöhemmin tarvetta olisi jo toiselle "jatkopalalle".

Vatsan herkästi turpoileva olemus johti siihen, että esiinnyin eilen ensimmäistä kertaa julkisesti äitiyshousuissa. Käytiin Miehen kanssa kaupungilla syömässä ja juhlimassa ennakkoon meidän toista hääpäivää, enkä varmasti olisi selvinnyt reissusta millään "tavallisilla" housuillani. Etenkään sen tolkuttoman suuren burger-aterian ahmaistuani. Tosin Mies pisti paremmaksi: herra päätti tilata isoimman annoksen, joka raflan listasta löytyi, joten pöytään kiikutettiin ranskalaisilla ryyditetty kolmen (3) burgerin muodostama torni! Lienee sanomattakin selvää, että ne ranskikset jäivät syömättä, eikä Miehellä ollut vielä kuutta tuntia myöhemminkään nälkä. :D

Seuraavaan neuvolaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Tuntuu jotenkin hirveän pitkältä ajalta, mutta eiköhän se hujahda hetkessä. Mies odottelee kärsimättömänä niitä viikkoja, jolloin tyyppi alkaa liikkua ja potkia sekä etenkin sitä aikaa, kun sikiö alkaa kuulla. Mies on alkanut jopa treenata tyypille juttelua: iltaisin perusrutiini on, että mä pötkötän selälläni sängyssä ja yritän lukea kirjaa samalla, kun Mies silittelee mun mahaa ja juttelee tyypille mitä sylki suuhun tuo. Toisaalta hellyyttävää, että raavas mies on niin innoissaan tyypin saapumisesta, mutta näin väistämättä niitä juttuja kuunnellessa tulee mieleen, että onkohan Miehellä kaikki muumit laaksossa, niin tolkuttomia juttuja siltä välillä irtoaa. Mikäli sama meno jatkuu, Mies on meillä se, joka lässyttää vauvalle ja leikkii satusetää, kun taas mä luen tyypille ääneen päivän uutisotsikoita ja klassista kirjallisuutta. :P

Palasin tosiaan viikko sitten myös koulunpenkille, ja näillä näkymin viimeinen lukukausi ennen äitiyslomaa ja "pakollista" vuoden hermotaukoa on yhtä helvettiä. Tuntimääräisesti vietän luennoilla vähemmän aikaa kuin esimerkiksi viime vuonna, mutta ne kontaktituntien ulkopuoliset työt, projektit, tentit ja ties mitkä voi tehokkaasti kiristää pinnaa vielä useampaan otteeseen... Lisästressipisteitä saan myös siitä, että suuri osa näistä syksyn proggiksista tehdään ulkopuolisille asiakkaille, eli niitä ei vaan pysty hutaisemaan "jotenkin sinne päin", ellei sitten mieli saada laiskan paskan mainetta alueen yrittäjien keskuudessa... Huoh.

Että stressitöntä ja ihanaa odotusaikaa vaan mullekin, nih.

Mielihaluja

Kun olen nyt viime viikkoina kertonut huomattavasti avoimemmin meidän tulevasta mini-ihmisestä, yksi kysymys vilahtaa keskusteluissa yhä useammin. "Mitä mielihaluja sulla on tähän asti ollut?"

Aluksi lähinnä hämäännyin tästä kysymyksestä ja tyydyin vastailemaan, että "eipä juuri mitään, lähinnä on vaan koko ajan nälkä". Sittemmin olen alkanut ärsyyntyä näihin utelijoihin, jotka ihan selvästi luottaa vanhaan stereotypiaan "raskaana oleva nainen syö ihan mitä vaan outoa" - eräskin samassa työvuorossa ollut tyttö muisteli isoäitinsä mutustelleen raskausaikana seinälaastia (!). Mulla ei ensimmäisten viikkojen aikana todellakaan ollut mitään mansikat ja ketsuppi -tyyppisiä yhdistelmiä mielessä, etenkään kun jatkuvasti ällötti.

Viime viikolla havahduin sitten miettimään, onko mun ruokatottumuksissa sittenkin ollut huomattavissa jonkinlaisia "kausia" tai erityisiä himoja tiettyihin ruokiin, ja joku kaava näyttäisi sittenkin toteutuneen! Ensimmäisinä viikkoina mutustin useita appelsiineja päivässä, sittemmin siirryin banaaneihin ja tällä hetkellä kauppansa tekevät mandariinit. viinirypäleet ja kiivi (jota en ollut tätä ennen syönyt vuosikausiin, koska se sai suun kutiamaan!).

Parin viikon sisään puolestaan olen jo kahdesti tehnyt ison kattilallisen kasvisruokabravuuriani, joka tunnetaan meillä yksinkertaisesti "mössönä" (tomaattipohjainen papu-paprika-sipuli-valkosipuli-kastike, maustettuna tabascolla, chilillä ja mustapippurilla, nautitaan riisin kera), ja yksi päivä teki hulluna mieli kermaista tomaattikeittoa, jota piti tietenkin laittaa jättikattilallinen. Salmiakki on täysin oma lukunsa: sitä on tehnyt mieli 24/7, mutta tätä en laske raskaudesta johtuvaksi himoksi, koska rakastin sitä ennen raskauttakin yli kaiken. (Neuvolan ohjeissa mainittu 50 gramman maksimikerta-annos on tällaiselle salmiakkiaddiktille ihan suorannaista vittuilua.)

Tämän päivän kauppareissulla taas yks kaks yllättäen iski päähän ajatus: kylläpä kylmä siideri maistuisi. Eli ei kun kaupan holittomalle osastolle ja pullo Stowford Pressiä matkaan. Plus suolakeksejä. Ja sitä salmiakkia. Onneksi Mies on iltavuorossa eikä näin ollen nalkuta mulle tästä jatkuvasta napostelusta. :D

Summa summarum: taidan mä sittenkin olla stereotyyppinen raskaana oleva nainen, ainakin tässä ruoka-asiassa. Nyt jos vielä alan parkua joka asiasta ihan vaan siksi että itkettää "koska raskaus", niin saatanpa oksentaa. :P

Oksentamisesta puheenollen: tyyppi päätti juhlistaa tänään alkanutta 14. raskausviikkoa oksettamalla mua kesken aamupuuron keiton. Tyhjällä vatsalla oksentaminen on aina yhtä lystiä, kun oksurefleksi tuo mukanaan vaan sylkeä ja räkää. Kiitti tästäkin, tyyppi. <3

Ultrauutisia

Eilen illalla pohdiskelin vielä ennen nukkumaan menoa tämän päiväistä np-ultraa ja vatsansisäistä tyyppiä enemmänkin, ja ensimmäistä kertaa koko raskausaikana olin oikeasti levoton ja huolissani tyypistä. Tähän asti olen ollut hyvinkin lunkilla asenteella liikenteessä, en ole osannut pelätä pahinta tai edes toisiksi pahinta kauhuskenaariota ja luotin siihen, että kun kerran tyyppi on vielä matkassa pysynyt, kaikki on hyvin. Eilen illalla kuitenkin aloin tosissani miettiä, että entäs jos ultrassa paljastuukin jotain ikävää? Jos tyypillä onkin joku paha sydänvika tai sisäelimet väärillä paikoilla, tai jos vaikka tyyppi on päättänytkin lopettaa kasvamisen sitten neuvolakäynnin ja luovuttanut?

Onneksi pahat aavistukset olivat ihan turhia. Tämän päivän ultran perusteella mun kohdussa asustelee valioyksilö! Ja röyhkeä sellainen: heti, kun ultraava kätilö sai tyypin kuviin, tyyppi ryhtyi yhteistyöhaluttomaksi ja näytti meille persettään. :D Vajaan puolen tunnin ahdistelun jälkeen kätilö sai kuitenkin tyypin kääntyilemään ja liikkumaan sen verran, että kaikki olennaiset mitat saatiin otettua. Pää-perämitta 64,7 mm ja niskaturvotus 0,88 mm, istukka kohdun takaseinämässä ja tyypillä sisäelimet kohdallaan, aivot alkaneet kehittyä ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Veriseulan tuloksetkin oli valmistuneet, ja kätilö laski riskiluvuiksi kaikille kolmelle kromosomihäiriölle 1:100 000. Ultrauksen päätteeksi katseltiin vielä hetken aikaa, kun tyyppi heitti vatsassa volttia ja heilutteli nyrkkejään ultra-anturille. Ihan selkeästi yhtä haluton poseeraamaan kameralle kuin vanhempansakin. :D


Laskettu aika ei tässä ultrassa muuttunut, koska tyyppi vastasi kutakuinkin viikkoja (menkoista laskien 12+2, mittojen mukaan 12+4 tai 12+5), eli karkauspäivään tähdätään edelleen. Rakenneultraan mennään lokakuun lopulla (miten muuten aina sattuukin Miehen yövuoroviikoille nää lääkärit ja ultrat sun muut? Käsittämätöntä.).

Kotiin tullessa olin niin iloinen ultrauutisista, että olin jo hilkulla tulla Facebook-kaapista ja heittää ultrakuvan näkyviin lärväkirjaan. Onneksi Mies pisti hanttiin ja sanoi, että "ei kai sitä ny kaikille tutun tutuille tarvii tiedottaa". Ihan validi pointti, mun fb-kavereissakin on sellaisia semituttuja tai kaverin kavereita, joille on kyllä turha tiedottaa meidän perhetapahtumasta. Taidan siis tyytyä laittamaan kuvat jakoon sähköpostitse tuleville mummoille ja parille muulle läheiselle. Blogilukijoita unohtamatta. ;)

Huomatkaa erityisen tyylikkäästi Paintilla blurratut nimi- ja hetutiedot! Nimim. Kuka sitä Photoshopia oikein tarvitsee?

Pötsikuvia

Yleisön pyynnöstä ja vertaisarvioita hakien: The Pötsi viime lauantaina (11+3)!

Toim. huom: näkyypä muuten rumasti tuo umpparin arpi tässä kuvassa. Jatkossa pötsikuvat taidetaan ottaa paidan kanssa...

Kuvien ottaja eli Mies on näköjään sopivasti heilautellut kameraa zoomaillessaan, joten pikkasen ovat epäselviä, mutta pääasian eli pötsin niistä kyllä erottaa. Jotenkin en vaan itse osaa hahmottaa, että kuvassa olisi muutakin kuin turvotusta ja läskiä, mutta toisaalta olin ennen raskauttakin hieman pyöreähkö (BMI jatkuvasti normaalin ylärajoilla eli 24-24,5) ja vatsan tienoilla viihtyi tiukasti pieni pelastusrengas. Pitää seurailla tilannetta ja ottaa uudet fotot vaikka parin viikon päästä, jos vaikka silloin omakin silmä jo hoksaisi mahan. :D

Tänään tasan 12+0, eli ne maagiset ensimmäiset kolme kuukautta on nyt takanapäin. Näillä viikoilla pitäisi pahoinvoinnin vähentyä tai jopa loppua kokonaan. Hah, niivvarmaan. Ainakin tänä aamuna oli vielä herätessä melkoisen hutera olo ja tuoremehukin potki pikkaisen takaisinpäin. Mies silitteli eilen mun mahaa ja huuteli tyypille, että lopettais jo mun kiusaamisen, mutta tyyppi ei tainnut olla kuulolla. Mokomakin kiusanhenki. :P

Ylihuomenna vihdoin ja viimein np-ultra! Aika on onneksi vasta iltapäivällä, joten Mieskin ehtii nukkua yövuoron jäljiltä useamman tunnin eikä ole ultrassa ihan tööt.

Onko se vai eikö se ole?

Ystävän paripäiväinen vierailu johti meidät naisihmiset keskustaan ostoksille. Ystäväni kyllä tykkää kierrellä kauppoja ja on siinä suhteessa ns. normaali nainen, kun taas meikäläinen inhoaa vaateostoksilla käyntiä ja etenkin sovituskopeissa ähisemistä. Nyt oli kuitenkin pakkorako, sillä mulla on täällä hetkellä tasan yhdet (1) vanhat farkut, jotka mahtuvat päälle JA nappi kiinni. Himahousuissakin alkoi tehdä tiukkaa: vielä keväällä ahkerasti käytössä olleet lempilökärit puristavat ikävästi, enkä jaksa yksissä ja samoissa (työ-)verkkareissakaan hengata kotosalla.

Yksi ostosreissun kohteista oli luonnollisesti H&M, koska sieltä tiesin varmasti löytäväni edes jotain äitiysvaatteita (sattuneesta syystä kun en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota, missä liikkeissä myydään pallomaha-kuteita). Sovituskopissa iski epäusko. Maha oli aivan järkyttävän iso entiseen verrattuna, reilu pinkeä pallo, ja viikkojakin oli ostosreissulla vasta tasan 11+0. Kaveri tuumasi mun pötsiä katsellessaan, että "no ei tuo kaikki kyllä läskiäkään ole". Siellä me sitten kaupassa yhdessä tiirailtiin mun mahaa ja arvottiin, että onko se vauvamahaa vaiko eikö, ja arvonta jatkui kotona, jossa Mieskin osallistui keskusteluun väittämällä mulla olevan jo ihan vauvamahaakin eikä pelkästään läskiä.

Oikeasti, mitä hittoa? Vauvaoppaat, neuvolan esitteet ja nettilähteet väittävät kivenkovaan, ettei ensimmäisessä raskaudessa vatsa näy kun vasta joskus toisella kolmanneksella, mutta meikäläinen näyttää tiineeltä jo nyt, ennen np-ultraa! Tai sitten me kaikki kuvitellaan mun turvotuksen ja läskin olevan vauvamahaa, koska me tiedetään mun olevan raskaana. Pitäis melkein saada ulkopuolisen arvio tilanteesta. Kunhan jaksan joskus aamusella kaivella kameraa esiin, pitää ottaa kuvia pötsistä ja yrittää niistä tarkastella tilannetta kriittisemmin.

Jotenkin nyt kovasti hämmentää ja ihmetyttää tämä mahdollinen pallomahan alku. Tokihan tiesin, että jonnekin sen vauvan on mahduttava ja että pötsi laajenee, mutta olin ajatellut tämän tapahtuvan "sitten joskus". Lisäksi olin toivonut, että maha vaan kasvaisi nätisti ja tasaisesti eteenpäin, eikä levähtäisi tällaiseksi pelastusrenkaaksi ympäri vyötäröä ja lantiota. Reisistä ja tisseistä puhumattakaan. :P Ehkä se seikka, ettei kroppa olekaan enää pelkästään mun oma ja mun käytössä, vaatii hieman totuttautumista.

Ja niin, ostosreissulta tarttui mukaan kahdet äitiyshousut, kummatkin sieltä H&M:ltä. Mustat puuvillalökärit sekä ohutta farkkukangasta olevat löysähköt housut (harmi kyllä näistä ei ollut nettikaupassa kuvia), varsinaisten mammafarkkujen ostoa lykkään myöhemmälle syksyyn kunhan tää pallomaha levähtää laajemmalle. Lisäksi hamstrasin muualta parit isommat rintaliivit, hipstereitä ja sukkia. Kallis reissu, mutta jospa näillä vermeillä selviäisi taas pari kuukautta eteenpäin.

Pikkarit vinossa

Näin asiakaspalvelualalla työskentelevänä ja palvelualaa opiskelevana ottaa aina päähän, kun omalle kohdalle osuu ynseää palvelua. Tai sitten maanantai on ylipäänsä paska päivä soitella ja kysellä asioita.

Torstaina posti toi mukanaan kirjeen keskussairaalalta, ja np-ultra on ensi viikon perjantaina (19.8.). Mistä seurasikin se ongelma, etten olisi mitenkään ehtinyt sitä neuvolan ohjeistamaa 14 vuorokautta ennen verikokeisiin, veriseulaan kun olisi pitänyt mennä ajanvarauksella ja torstaina ei olisi ollut toivoakaan saada seuraavalle päivälle aikaa. (Tässä vaiheessa Mies jälkiviisasteli, että olisinhan mä voinut varata sen ajan jo reissusta kotiin palatessa ja käydä kokeissa, vaikkei ultra-aikaa vielä ollut tiedossa. Kiitti rakas, kylläpä piristi mieltä.)

Tänään soitin sitten heti aamusta labraan, ja ensimmäinen vapaa aika verikokeelle oli vasta keskiviikolle. Labran puhelimeen vastannut nainen oli TODELLA ynseä ja tyly ja selvästi yritti päästä musta mahdollisimman pian eroon. Lisäksi jostain syystä mulla oli vetämässä lähete myös virtsanäytteeseen, ja kun tätä ihmettelin ääneen, langan toisessa päässä ärähdettiin vain, että "no täällä se lähete nyt kuitenkin on, jätät sen näytteen tai et". Sitten soitin keskussairaalan äitipolille ja kysyin siitä 14 vuorokauden aikarajasta, ja puhelimeen vastannut tympääntynyt kätilö sanoi, että ei sillä mitään väliä ole, tulokset vaan viivästyy ja annetaan "sitten joskus". Jaaha.

Ymmärrän kyllä täysin, että hoitoalalla päivät on pitkiä ja kiireisiä ja puhelimet pirisee jatkuvasti, mutta ei kai se asiakaspalvelu nyt NIIN vaikeaa ole? Labran tympeitä tätejä nyt en ihmettele yhtään, koska siellä olen aina saanut kohtalaisen tylyä palvelua, mutta tuosta äitipolin kätilöstä jäi kieltämättä paha maku. Toivottavasti kyseessä oli yksittäistapaus. Tai sitten soitin just lounasaikaan ja häiritsin polin ruokarauhaa. :P

Tällä viikolla onkin tiedossa hulinaa. Miehen kaveri tyttöystävineen meinasi pistäytyä huomenna kylässä matkalla pohjoiseen, ja keskiviikkona puolestaan mun paras kaveri tulee meille muutamaksi päiväksi vierailemaan. Viikonloppu vierähtääkin vaihteeksi töissä, kun messukeskus heräilee kesätauolta ja järjestää jonkun jättikonferenssin.

Miehellä alkoi tänään viimeinen lomaviikko, eikä mullakaan ole enää kuin kolme viikkoa kurssien alkamiseen. Toisaalta harmittaa, että kesä meni taas näin vauhdilla ohi, mutta toisaalta taas olen kaivannut opintojen tuomaa arkirutiinia ja ennen kaikkea sitä sosiaalista elämää. Kotona maatessa kun ei pahemmin kavereita näe ja Facebook on toisinaan ainut kontakti ulkomaailmaan. :/

Kotona taas

Kotiuduttiin eilen vihdoin ja viimein anoppilasta, ja kylläpä on kiva olla kotona pitkästä aikaa! Appivanhempien luona on aina mukavaa ja viihdyn siellä kyllä hyvin, mutta kuitenkin aina tulee siellä käydessä sellainen "loisin toisten nurkissa" -olo, kun Mies touhuaa isänsä kanssa milloin mitäkin ja anoppi huseeraa pääasiallisesti keittiössä. Onneksi huushollissa on useampi telkkari ja paljon maksukanavia, joilta katsella älyvapaita ohjelmia paremman puutteessa. Myytinmurtajat ja Disney Channelin tarjonta toimii aina! :D

Raskauskaapista on tultu ulos aika rytinällä. Tulevia isovanhempia ja myös mun isovanhempia on nyt informoitu tulevasta tyypistä, ja hieman yllättäen mun äiti oli se, jolta mopo karkasi käsistä heti kättelyssä (Miehen vanhemmillehan tulokas on jo lapsenlapsi nro 2, toisin kun mun äidille). Äiti oli heti seuraavana yönä työvuorossa ollessaan muistanut mainita jokaiselle, että "miustapa tuleekin mummo!", ja uutinen on levinnyt äidin kavereille jopa ulkomaita myöten. Sanoinkin äidille eilen puhelimessa, että helpointa sen olis julkistaa uutinen paikallislehdessä sen sijaan, että lähettää tekstiviestejä ja FB-viestejä kaikille erikseen. Toivottavasti se kuitenkin hoksasi, että se oli vitsi. :P

Miehen veli perheineen sattui myös samaan aikaan vierailemaan anoppilassa, ja sovittiin jo langon avokin kanssa, että saadaan heidän vanhat yhdistelmävaunut sitten loppuvuodesta, kunhan Miehen 1,5-vuotias veljentyttö vähän kasvaa ja siirtyy matkarattaisiin. Äiti puolestaan lupasi kysellä työkavereiltaan mm. pinnasänkyjen ja hoitotasojen perään, työkavereiden joukossa on kuulemma tälläkin hetkellä 4 tai 5 vanhempainvapaalla. Jos hyvin käy, niin meille ei jää uutena hankittavaksi kuin autoon turvaistuin sekä tietenkin jonkin verran vaatteita, vaippoja ja leluja. Mikä ei tietenkään harmita lainkaan, olenhan pienituloinen opiskelija. ;)

Anoppilareissun aikana olin hämmästyttävän hyvävointinen koko ajan, ruoka maistui eikä yökötysolo iskenyt kuin kerran (ja sekin siksi, että erehdyin juomaan päivän aikana kaksi mukillista kahvia - kun mummo keittää kahvit, sille ei sanota ei...). Eilen kotiin päästessä iski kuitenkin ihan tolkuttoman huono olo, joka jatkuu yhä edelleen. Ehkä maailman rasittavin olotila: oksettaa ja pala hiissaa ruokatorvea eestaas, mutta oksennus ei vaan tule. Paha olo häviää heti, kun saa ruokaa nassuun, mutta 10 min ruokailun jälkeen se iskee uudelleen. Joudun ehkä turvautumaan sormet kurkkuun -taktiikkaan, jos ei muuten olo helpota. Yöks.

Töihinkin ilmoitin eilen, että joudun jättämään pesulatyöt väliin ja tekemään muita hommia loppuvuoden. Olin ensin ajatellut pimittäväni tietoa ainakin ekaan ultraan asti, mutta kun tarjottiin juurikin pesulaan aamuvuoroa, oli pakko kieltäytyä ja selittää tilanne. Puhelimessa ollut firman virkailija kuulosti ensin vähän nyrpeältä, mutta myönsi sitten, että minähän se itse tiedän parhaiten, millaisia töitä jaksan tehdä.

Ultrasta puheen ollen: olin jotenkin kuvitellut, että meille olisi jo tullut postissa tieto ultran ajankohdasta. Lähete sairaalaan lähti kuitenkin jo viikko sitten, ja terkkarikin sanoi, että lähetteitä lueskellaan ahkerasti ja ajat varataan hyvissä ajoin. Onhan tässä toki vielä kolmisen viikkoa aikaa, ennen kuin np-ultran "aikaraja" menee umpeen, mutta olishan tuo aika hyvä pikkuhiljaa tietää, että Mieskin osaa pyytää ultrapäiväksi vapaata töistä.

Vaan nyt taitaa kutsua arkipuuhat, eli reissupyykin pesu. Lattioiden luuttuaminen taitaa jäädä huomiseen. Jos tämä yökötys vaikka loppuisi siihen mennessä.