Varpaat jäässä, check. Parvekkeen ovi pysyttelee enemmän kiinni kuin auki, check. Kuuman kaakaon himo on hillitön, check. Ja opiskelustressi nostaa päätään, check. Jep, syksy on saapunut meidän huusholliin.
Ensin kuitenkin lyhyesti tyyppi-asiaa. Pahoinvointi alkaa pikkuhiljaa kadota oirerepertuaarista (hurraa!), mitä nyt männäviikolla jälleen halailin Arabiaa syötyäni ensin useamman tunnin pelkkiä irtokarkkeja ja otettuani sitten niiden päälle hätäiseen tulista kanawokkia... Hups. Ei kerrota neuvolan tädille, eihän? (Eikä myöskään kerrota, että tempaisin tänään yhteen menoon puolikkaan Ben & Jerry's -jäätelörasian. ;)) Pahoinvoinnin tilalle on vaihteeksi tullut jälleen se ällöttävä ruosteen ja metallin maku suussa, joka ei tunnu häviävän, vaikka kuinka pesen hampaat säntillisesti ja yritän juoda sokerilitkumehujen sijaan enemmän vettä. Lisäksi pötsi tuntuu ryhtyneen jälleen pinkeäksi palloksi, joka vain paisuu iltaa kohden. Töissä vatsan turpoamisilmiön huomaa parhaiten: aamulla työhousuihin viritelty ponnari ei purista tai ahdista, mutta jo muutamaa tuntia myöhemmin tarvetta olisi jo toiselle "jatkopalalle".
Vatsan herkästi turpoileva olemus johti siihen, että esiinnyin eilen ensimmäistä kertaa julkisesti äitiyshousuissa. Käytiin Miehen kanssa kaupungilla syömässä ja juhlimassa ennakkoon meidän toista hääpäivää, enkä varmasti olisi selvinnyt reissusta millään "tavallisilla" housuillani. Etenkään sen tolkuttoman suuren burger-aterian ahmaistuani. Tosin Mies pisti paremmaksi: herra päätti tilata isoimman annoksen, joka raflan listasta löytyi, joten pöytään kiikutettiin ranskalaisilla ryyditetty kolmen (3) burgerin muodostama torni! Lienee sanomattakin selvää, että ne ranskikset jäivät syömättä, eikä Miehellä ollut vielä kuutta tuntia myöhemminkään nälkä. :D
Seuraavaan neuvolaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Tuntuu jotenkin hirveän pitkältä ajalta, mutta eiköhän se hujahda hetkessä. Mies odottelee kärsimättömänä niitä viikkoja, jolloin tyyppi alkaa liikkua ja potkia sekä etenkin sitä aikaa, kun sikiö alkaa kuulla. Mies on alkanut jopa treenata tyypille juttelua: iltaisin perusrutiini on, että mä pötkötän selälläni sängyssä ja yritän lukea kirjaa samalla, kun Mies silittelee mun mahaa ja juttelee tyypille mitä sylki suuhun tuo. Toisaalta hellyyttävää, että raavas mies on niin innoissaan tyypin saapumisesta, mutta näin väistämättä niitä juttuja kuunnellessa tulee mieleen, että onkohan Miehellä kaikki muumit laaksossa, niin tolkuttomia juttuja siltä välillä irtoaa. Mikäli sama meno jatkuu, Mies on meillä se, joka lässyttää vauvalle ja leikkii satusetää, kun taas mä luen tyypille ääneen päivän uutisotsikoita ja klassista kirjallisuutta. :P
Palasin tosiaan viikko sitten myös koulunpenkille, ja näillä näkymin viimeinen lukukausi ennen äitiyslomaa ja "pakollista" vuoden hermotaukoa on yhtä helvettiä. Tuntimääräisesti vietän luennoilla vähemmän aikaa kuin esimerkiksi viime vuonna, mutta ne kontaktituntien ulkopuoliset työt, projektit, tentit ja ties mitkä voi tehokkaasti kiristää pinnaa vielä useampaan otteeseen... Lisästressipisteitä saan myös siitä, että suuri osa näistä syksyn proggiksista tehdään ulkopuolisille asiakkaille, eli niitä ei vaan pysty hutaisemaan "jotenkin sinne päin", ellei sitten mieli saada laiskan paskan mainetta alueen yrittäjien keskuudessa... Huoh.
Että stressitöntä ja ihanaa odotusaikaa vaan mullekin, nih.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti