Kirje Pimulle ja Kelalle

Rakas vatsansisäinen asukkini,

Tiedän, että on hirvittävän ihanaa muiluttaa äitiä ja ilmoitella olemassaolostaan. Täytyykö sen muilutuksen tapahtua kuitenkin joka hiivatin ilta niin, että a) äiti valvoo pahoinpideltävänäsi pimeässä 1,5 tuntia kuunnellen samalla isäsi kuorsausta ja että b) aamulla selkä on niin tohjona, että päivän ensimmäinen itku päräytetään jo sängystä nousun yhteydessä?

Epäilemättä palaan asiaan, kunhan suvaitset ulkoistautua vatsayksiöstäsi.

Yst. terveisin,

Pottuuntunut äitisi

***

Parahin Kansaneläkelaitos,

Olen otettu siitä, että maltoitte vihdoin joulun alla ylhäisessä korkeudessanne laatia päätöksen allekirjoittaneen äitiys- ja vanhempainrahasta. Aina yhtä viisaana ja kaikkivoipana olette myös päättäneet, että allekirjoittaneen paskaduunitulot ovat niin alhaiset, että ne oikeuttavat ainoastaan minimisummiin. Eipä siinä, kunnioitan päätöstänne siltä osin ja tyydyn kohtalooni.

Haluaisin kuitenkin tiedustella paria asiaa etuuksienne verotuksen loogisuuteen liittyen. Ensinnäkin: oletteko oikeasti sitä mieltä, että on kohtuullista pidättää niistä minimin mukaisista päivärahoista niinkin huima määrä kuin 20 prosenttia tai vaihtoehtoisesti vaatia hakijalta tarpeeksi kärsivällisyyttä ja laskupäätä hankkimaan muutosverokortin, jonka voi "halutessaan esittää Kelalle"? Ja toisekseen: haluatteko tällä toimintatavalla varmistaa sen, ettei vähävarainen opiskelija erehdy rahanahneuksissaan lisääntymään, vaan suuntaa sen sijaan työmarkkinoille kitkuttamaan niin kauaksi aikaa, että kolmenkympin kriisi alkaa kolkuttaa ovella ja se jälkikasvun hankkiminenkin on enemmän tai vähemmän arpapeliä? Minä kun luulin, että nuorena ne lapset kannattaa tehdä, että jaksaa sitten niiden kanssa melskata.

Ei mulla muuta.

Yst. terv. nimim. Persaukinen opiskelijaäippä

***


Edit 4.1.-12: Kertonee jotain Pimun valvottamisesta se, että mun hidastuneet aivolohkoni hoksasivat järkyttävän kirjoitusvirheen otsikossa vasta tänä aamuna. Kyllä entistä kieltenopiskelijaa nyt hävettää.


Lisäksi mainittakoon, että tämä on meikäläisen sadas (100.!) postaus tähän blogiin. Johan ny.

Uusi vuosi ja vaipparalli

Useissa blogeissa on näköjään tehty yhteenvetoja kuluneesta vuodesta. Koska itse olen kuitenkin liian laiska ja epäjärjestelmällinen laatiakseni mitään kuukausittaista jatkokertomusta, todettakoon vain, että vuoteen 2011 mahtui meidän perheessä yhtä sun toistakin: alkuvuodesta pettymys toisensa jälkeen, kun vauvauutista ei vaan kuulunut, kesällä sitten ylläriluomuplussa ja alkuraskauden "auvoinen" aika, loppuvuodesta totuttelua pallomahaan ja ympäri vuoden jatkuvasti stressiä koulun ja töiden yhteensovittamisen kanssa.

Vanhoja postauksia lukiessani huomasin viime uutena vuotena tehneeni lupauksen, että Operaatio Kakkajalan eteen tehdään kaikki mahdollinen vuoden 2011 aikana. Taitaa olla ensimmäinen uudenvuodenlupaus, jonka olen koskaan onnistunut pitämään - ja senkin puolivahingossa! :D Tälle vuodelle asetan itselleni ainoastaan yhden tavoitteen: vuonna 2012 pidän itsestäni, Miehestä ja Pimusta huolta ja muistan ottaa rennosti. Siinä jos missä on lupausta ja tavoitetta ihan riittämiin.

***

Siinä missä suuri osa ystäväpiiristä (ainakin FB:n mukaan) kärsii uuden vuoden darrasta, mulla on mennyt aamu lähinnä pyykätessä ja kestovaippa-asiaa kuukkeloidessa. Hupinsa siis kullakin. :P Päätin jo aikanaan ennen raskautta, että haluan ainakin kokeilla kestovaippojen käyttöä Sitten Joskus: olinhan jo ryhtynyt ekohömppäilemään oman hygienianikin kanssa (kuukuppi, kestositeet, luonnonkosmetiikka jne). Nyt olen viettänyt valehtelematta koko päivän eri keskustelufoorumeilla ja Googlen parissa ja miettinyt, mistä lähteä liikkeelle. Yhdellä palstalla kehutaan vaippamerkkiä x, toisella taas merkkiä y ja kolmas kestoilijaporukka tekee vaipat tietenkin itse. Tällä hetkellä houkuttaisi siis ostaa valmiita kestoja muutama kappale eri merkkejä ja testailla niitä sitten Pimun kanssa, mutta uusien vaippojen hinta hirvittää: esim. yhdestä Myllymuksujen taskuvaipasta saa uutena pulittaa lähemmäs 20 € plus postikulut, eikä vaipan toimivuudesta juuri oman sinappikoneen kohdalla ole MITÄÄN takuita.

Nettihuutokauppoihin kuten Huuto.netiin olen käynyt tutustumassa, mutta jotenkin vierastan ajatusta siitä, että ostaisin netin kautta tuntemattomilta ihmisiltä tavaraa, joka voi olla a) ylihinnoiteltua tai b) niin kulunutta, ettei sillä tee yhtikäs mitään. Niissä muutamassa kivijalkakirppiksessä, joita olen käynyt kaupungin keskustassa koluamassa, myydään taasen ylihinnoiteltua JA kulunutta tavaraa, ja lastentarvikkeet on rajoittuneet lähinnä kulahtaneisiin vaatteisiin. Siis sellaisiin oikeasti kulahtaneisiin, joista paistaa päivä läpi ja värit on harmaantuneet jne. Keskustan ulkopuolella tosin kuulemma on lastentarvikkeisiin erikoistunut kirppis, eli kaikki toivo ei vielä ole heitetty.

Sikälikin toivoa tässä kestovaippailussa on, että sekä minä että äiti ollaan ompelutaitoisia, eli vaippojen itse tekeminenkään ei ole poissuljettu vaihtoehto. Ja jos laiskuus iskee, niin kaverin sisko, kolme lasta kestovaipattanut konkari, ompelee takuulla sopivaa korvausta vastaan mulle pienen läjän kakankeruuvermeitä. :P

Tällä hetkellä ostoslistalle saattaa päätyä juurikin kotimaisia valmiskestovaippoja, eli Myllymuksuja ja Nalle Nöttösiä. Äitiyspakkauksessa ollut taskuvaippa vaikutti nimittäin sen verran pätevältä patentilta, että niitä voisi testata ainakin pari lisää, ja Nalle Nöttöset taas on niin mahtavan värisiä ja söpöjä, että jo pelkästään se houkuttelee kokeilemaan. :D Eli jos lukijoilla on em. vaipoista kokemuksia tai suosituksia muista merkeistä, niin mielellään otamma vastaan!

Joulutunnelmia

Joulu tuli ja meni, ja eilen palailtiin Miehen kanssa omiin nurkkiin (ja omaan rauhaan, ah autuutta!). Joulusta jäi käteen yliannostus lähes kaikkea ruokaa, enemmän ja vähemmän odotettuja lahjoja, muutama liikakilo, pari vauhtipäivää Miehen veljentytön vahtina ja pikkuisen mielipahaakin.

Kuusi sai koristeet aatonaatonaattona, ja allekirjoittanut leikki kameran säädöillä.

Joulupukki ei ihme kyllä tuonut läjäpäin roinaa tulevalle pikkuihmiselle, vaikka niin aluksi pelkäsinkin. Ainoastaan Miehen veli perheineen oli ostanut Pimulle pienen pussillisen muovisia rakennuspalikoita (vähän kuin Duploja, mutta jotain ei-merkkiversioita), ja mun paras ystävä antoi meille "lahjakortin", jolla voidaan lunastaa lapsenvahtipalveluksia muutaman tunnin ajaksi. Tämä tulee niiiiiin käytettyä. :D

Noin muuten lahjapaketeista paljastui aika lailla odotettuja lahjoja: mulle pari kirjaa, pyyhkeitä, lakanoita, haudutuskattila, yöpaitoja (Mies, joka nukkuu ympäri vuoden täysin Aatamin asussa, sai kaksi pyjamaa :D) ja purkkitolkulla Dermosilin hygieniatuotteita. Mulla on nyt sitten käsirasvoja ja ties mitä voiteita ainakin puoleksi elämäksi, eikä Miehenkään tarvitse ostaa suihkusaippuaa ainakaan vuoteen... Hämmentäviä lahjoja oli puolestaan appivanhempien kasaama setti, jossa oli pari kansiota, muistilehtiöitä, kyniä ja muuta toimistotavaraa. Noh, eiköhän noille mapeille tule käyttöä, kunhan Pimun papereita alkaa kertyä, mutta ne yliviivaustussit kyllä ihmetyttää. Samaten appivanhemmat lahjoitti meille monta purkillista mausteita: onkohan ne sitä mieltä, ettei mun keitoksissa ole riittävästi makua? :P

Miehen veli paukkasi anoppilaan tapanina pikkuneidin kanssa, ja siinähän sitä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittikin... Kummasti tuollainen 1v 10kk vanha saa vipinää kinttuihin, kun ympärillä pyörii läjäpäin aikuisia, joita voi pompottaa mielin määrin. Mäkin yritin parhaani mukaan vipeltää tytön perässä, mutta kummasti maha hidasti vauhtia. Onneksi Miehellä riitti virtaa munkin edestä. :P

Mä olin jotenkin kuvitellut, ettei alle 2-vuotiaat vielä hirveästi puhu, mutta Pimun serkkulikka todisti tämänkin kuvitelmani vääräksi. Puhetta tuli nimittäin tulvimalla: 2-3-sanaisia lauseita, sanavarasto oli laaja kuin mikä ja tyttö vielä toisti apinana perässä kaiken, mitä hälle sanottiin. Parhaat naurut saatiin, kun ensin isänsä nimitti tyttöä "paukkupyllyksi", jonka jälkeen niin isi, ukki kuin setäkin olivat paukkupyllyjä. :D

Mielipahaa puolestaan syntyi joulupäivänä, kun käytiin mun isovanhemmilla syömässä jouluruokia ja juhlimassa samalla mun synttäreitä. Jonkin mutkan kautta tuli puhetta siitä, että mä haluan ainakin ensimmäiset kuukaudet nukkua perhepedissä, ihan käytännön syistä (yöimetykset). Tähänhän rakas mummoni, joka tunnetusti aina sanoo mielipiteensä HYVIN suoraan ja siekailematta, totesi, että "eijeijeijei, ei niin saa tehdä, lapsraukka jää teidän alle ja voi kuolla!". Yritin sitten nätisti perustella, että kyllä perhepedissä nukkuminen on turvallista ja sitä jopa suositellaan nykyään, mutta mummopa piti päänsä ja alkoi kaakattaa siitä, kuinka pitää vähintäänkin siirtää pinnasänky meidän sängyn viereen tai rakentaa joku koroke (?!?), jolle pistää sitten äitiyspakkauksen laatikosta tehty sänky. En sitten jaksanut jankata aiheesta enempää, mutta autossa poisajaessa pääsi itku, kun vitutti niin paljon. Sanoinkin Miehelle, että tulkoon mummo sitten rakentamaan meille uuden makkarin, johon se saatanan pinnasänky MAHTUU meidän sängyn vierelle. Nykyisellään kun se ei sinne mahdu mitenkään päin.

Noh, opinpahan tästä sen, että mummon kanssa en enää keskustele lapsenkasvatuksesta tai lastenhoitoon liittyvistä tavoista, kun ei siitä tule kuin sanomista ja paha mieli. Muutenkin on toisinaan niin hiivasti epävarma olo, että osaako tai pystyykö sitten johonkin vauvan kanssa, ja sitten toinen vielä lyttää ja luo lisää epävarmuutta. Prkl.

Joulunalusajan ihanuutta

Kolmatta päivää anoppilassa, ja nyt jo närästää. Eikä pelkästään appivanhempien joulukouhotus: ihan aikuisten oikeasti olen oppinut, miltä tuntuu, kun koko ajan örpättää ja röyhtäysten mukana kurkkuun nousee mahanesteitä. Yrh. Pitänee tehdä vielä kieppi apteekin kautta ja hakea Samarinia ensiavuksi, eilen testasin Rennietä ja ainakaan se ei tuntunut auttavan.

30 viikkoa tiineyttä pärähti täyteen toissapäivänä, ja ihan kuin taikaiskusta kroppa keksi heti uuden kymmenluvun kunniaksi uusia jäyniä. Närästystä, turvotusta (vihkisormus on muuttanut loppuraskauden ajaksi kaulaketjuun roikkumaan, ja iltaisin jalkaterät muistuttaa ankan räpylöitä) ja katkonaisia yöunia mitä erinäisimmistä syistä: hullut unet, selkäsärky, suonenvedot, se saamarin närästys, villinä laukkaava leposyke, jota nostaa luultavasti juurikin närästys ja pinnalliseksi muuttunut hengitys (Pimu painaa palleaa ja lytistää keuhkoja)...

Jos loput noin 10 viikkoa ovat yhtä pottumaisia tai jopa pottumaisempia, alan olla valmis julistamaan raskausajan naisen vittumaisimmaksi elämänvaiheeksi. Seuraavan lapsen voisinkin sitten ihan hyvin adoptoida, ettei vaan tarvitse käydä tätä rumbaa enää uudestaan läpi.

Kaikesta tästä nurinasta huolimatta jaksan vielä uskoa, että nämäkin pyhät vielä tästä iloksi muuttuvat ja joulutunnelma saapuu tänne Karjalan loskakelien keskellekin. Aina kun voi iskeä verhot kiinni, kämpän täyteen kynttilöitä ja lämmitellä anopin kanssa litratolkulla glögiä samalla, kun appiukko katsoo neljättä tuntia putkeen joulupiirrettyjä. :D

Pötsi rv 30+2

Vartalonympärys huimat 105 cm... En halua ajatellakaan, mitä mittanauha näyttää joulun jälkeen!

 Näiden uhkeiden vartalokuvien myötä blogi vaikenee pyhien ajaksi. Antoisaa joulunaikaa kaikille lukijoille! :)

Persus eellä kohti joulua

Jälleen neuvolakäynti takana, tällä kertaa Mieskin oli mukana. Vastassa oli jälleen sama kätilöopiskelija kuin viimeksikin, ja perusmittaukset tehtiin heti kärkeen. Painoa oli tullut taas lisää (+9,1kg AER eli Aikaan Ennen Raskautta, kääk!), verenpaineeksi kirjattiin 121/64 ja hemoglobiiniksi ilahduttava 127, lisärauta ei siis mennytkään hukkaan! \o/ Turvotus-sarakkeeseen tosin pärähtikin sitten plussa, samoin kuin virtsan proteiiniin (+/-), mutta mistään hälyyttävästä ei välttämättä ole kyse. Pissan protskuja pidetään sentään jatkossa silmällä siltä varalta, ettei kyseessä ollut mikään ohimenevä piikki. SF-mitaksi saatiin 28, keski- ja yläkäyrän välillä mennään.

Yllärinä mulle tuli se, että mentiinkin ultrailemaan Pimua! Oma terkkari, joka liittyi seuraan ultrauksen ajaksi, sanoi, että hän on rutiininomaisesti ultrannut kaikki asiakkaat viikon 30 tienoilla (joka mulla siis alkaa tosiaan huomenna) ja tsekannut vauvan sijainnin ja asennon ultran avulla. Ja kuinka ollakaan: Pimu on tällä hetkellä tulossa perse edellä, eli perätarjonnassa. Tämä tietää nyt siis sitä, että jatkossakin neuvolakäynneillä pyritään ultraamaan ja muuten tunnustelemaan Pimun asentoa ja toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että Pimu hoksaa kääntyä oikein päin omin neuvoin, ettei tarvitse ryhtyä kääntelytoimenpiteisiin tai varautua sektioon.

(Pimun perätila muuten selittää aika paljon sitä, miksi mun virtsarakko ja persus on olleet kovilla: kai se nyt on helpompi tähdätä täsmäpotkuja äidin sisäelimiin kantapäällä kuin päälaella!)

Kätilöopiskelijan kanssa puhuttiinkin jonkin verran synnytyksestä ja sektiomahdollisuudesta, ja mä sanoin kyllä olevani halukas yrittämään alakautta synnytystä, jos se ei ole liian riskaabelia toimintaa mulle tai Pimulle. Lisäksi opiskelija piti meille pienen esitelmän imetyksestä ja äidinmaidon tärkeydestä. Kieltämättä vähän hymyilytti ja naureskelin itsekseni esitelmöinnin aikana: oltiin nimittäin vasta viikonloppuna puhuttu parhaan ystävän kanssa imetyksestä ja neuvoloiden toiminnasta (kaverin siskolla on kolme lasta ja kaveri itse on hoitoalalla, joten kummasti sitä tietoa löytyikin...), ja nyt sitten kätilöopiskelija paasasi meille ihan tismalleen samat asiat kuin oltiin puhuttu jo aiemmin. En kuitenkaan raaskinut keskeyttää tai sanoa, että "joo joo, tiedetään", kun toinen selvästi oli harjoitellut ko.puheen pitoa ja tarvitsi käytännön kokemusta asiakkaiden neuvomisessa. :P Näillä näkymin sama opiskelija on muuten synnärillä harjoittelussa mun lasketun ajan tienoilla, joten salissa voi tulla tuttu naama jälleen vastaan.

Seuraava neuvola on kahden viikon päästä, eli nyt ollaan päästy siihen vaiheeseen raskautta, jossa neuvolakäynnit rytmittää muun elämän eikä päin vastoin. Onneksi mulla ei ole enää luentoja, vaan ainoastaan pari palautettavaa esseetehtävää ja yksi virtuaaliopintojuttu, ja nekin saan hoidettua tammikuun aikana. Töitäkään en ole ottanut kuin muutamalle päivälle tammikuuhun, ja olen ilmoittanut myös jääväni äitiysvapaalle tammikuun 25. päivä (vaikken vieläKÄÄN ole saanut siitä Kelan päätöstä, mur).

Huomenna pakataankin auto täyteen roinaa ja suunnataan viikoksi anoppilaan joulunviettoon. Nyt jos koskaan testataan ne kuuluisat raskaushormonit ja pinnan pituus...

Elämän pieniä iloja

Viime päivinä allekirjoittanutta ovat ilahduttaneet mm. seuraavat asiat:

• kaikki joululahjat on jo hankittu (Miehen ylläripylläri saapui eilen postissa ja parhaan ystävän lahjankin löysin tänään pitkällisen metsästämisen jälkeen)!
• antibioottikuuri oli ja meni, eikä ainakaan vielä näy oireita pöpön uusiutumisesta
• koulutyöt on yksiä messuja, projektiraporttia ja kolmea esseetä vaille taputeltu
• eilen esitelty ja pitkään hiusten repimistä aiheuttanut yritysanalyysi sai kehuja ohjaavilta opettajilta, eikä tämän aamun tenttikään mennyt niin paskasti kuin ensin pelkäsin
• koulun joululounaalla oli tänään hyvää kinkkua (viimevuotinen oli kuivaa ja törkeän suolaista)
• taivuin edelleen sheivaamaan sääret ja leikkaamaan varpaankynnet! (Omani siis, tietenkin.)
• Pimu on edelleen aktiivinen ja selvästi tuleva parkour-ammattilainen. Vaihtoehtoisesti voimme tietenkin harkita jalkapallo- tai nyrkkeilyuraa, koska jälkikasvumme on ilmeisesti varsin voimakas potkija ja lyöjä.

Pimulla on muuten jälleen uusi lempinimi Pimun ja Sadistisen Kakaran lisäksi. Äiti armaani näki nimittäin unta, että jälkeläisemme oli tyttö ja sai ristiäisissä nimekseen Amalia. :D Kun kerroin äidin unesta Miehelle, Miehen ensireaktio oli: "Eikös Leevi and The Leavings laulanu jostain hullusta Amaliasta, joka tanssii?" Joo, lauloi. Ja hullulta vatsan sisäinen "Amaliakin" vaikuttaa rampatessaan ees taas pitkin vatsanpeitteitä.



Huomenna tulee "Amalian" tuleva kummitäti parin päivän vierailulle hypistelemään äitiyspakkauksen vaatteita ja mulle shoppailukaveriksi. Tarvitsenkin ehdottomasti jonkun, joka jaksaa mun kanssa kiertää rättikauppoja ja etsiä tarpeeksi isoja ja pehmeitä rintaliivejä, Miehestä kun ei moiseen aktiviteettiin ole. :P

Pärsk ja törsk

Kyllä nyt alkaa olla taas ironian huippu kohdalla: antibioottikuurista huolimatta meikäläiselle meinaa pukata flunssan. Nokka alkoi tukkeutua eilen iltapäivällä, ja tämän aamun olenkin ryystänyt jo pienen läjällisen nessuja täyteen räkää. Kuumetta ei sentään vielä nostanut, mutta eipä mun flunssat yleensäkään ole mitään kaksi päivää kuumeessa ja sitten tauti pois -mallia, vaan pikemminkin sitä hontelo olo ja tukkonenä viikon -mallia.

Eihän siinä mitään, jos olisi aikaa vaan sairastaa ja hoitaa lenssua veks, mutta kun ei ole aikaa! Tänään ja huomenna olen vapaalla, ja aioin käyttää kummatkin päivät tehokkaasti pariin roikkumaan jääneeseen raporttiin, mutta tällä hetkellä olotila ei juurikaan kannusta luovaan ajatteluun ja lukupiiriin valmistautumiseen, saatikka yritysten vastuullisen liiketoiminnan analysointiin... Noh, jospa pari litraa teetä ja glögiä pistäisi koneen ees jotenkin käyntiin.

Tällä hetkellä ei ole kyllä yhtään joulufiilis. Pihalla on harmaata ja lumetonta, eikä joulutunnelmaan oikein ehdi virittäytyä näiden kaikkien koulutöiden ohessa. Jouluostoksetkin olen nykypäivän tehokkuusvaatimusten mukaan suorittanut osittain netissä, kun en vaan kerkeä missään välissä kaupoille asti. Lisäksi alkaa suorastaan pikkuhiljaa ärsyttää, kun sukulaiset kyselee, että mitä meille vois joulupukki tuoda tänä vuonna. Ja tässä yhteydessä "me" viittaa usein minuun ja vauvaan, eikä niinkään minuun ja Mieheen. Odotan kauhulla, millainen läjä pienenpieniä villatöppösiä ja 50-senttisiä potkuhousuja joululahjapaketeista ilmestyy... Äidilleni sentään älysin sanoa vastikään puhelimessa, että älkää turhaan ostako niitä kaikkein pienimpiä vaatteita, kun ei me niitä kuitenkaan ehditä käyttää: Pimu kasvaa luultavasti niistä ulos hyvin nopsaan, ja toisaalta olin myös harkinnut vuokraavani Beibamboolta Mini-setillisen pieniä vaatteita ensimmäisten kuukausien käyttöön. (Vaatevarustelu ja muut tarvikkeet alkaa muuten löytää pikkuhiljaa tiensä residenssiin: näistä voisin laatia ihan oman postauksen joku päivä).

Vaan nyt voisin suunnata glöginkeittoon ja jatkaa sitten niitä saakutin koulutehtäviä. Jospa Pimu hoksaisi potkia äitiinsä vähän viitsimistä ja energiaa tälle päivälle.

P.S.: Kaveri linkkasi tämän jutun Facebookiin (21 syytä jäädä kotiäidiksi). Jos jaksaisin, provosoituisin, mutta taidan olla laiska ja vain nauraa itsekseni ääneen.