Räkäpäisyyttä

Murphyn laki iskee jälleen! Laskeskeltiin Miehen kanssa viikko sitten ainakin kolmen tai eri neljän ovulaatiolaskurin kanssa, että huomisesta lähtien olis niinkö Se Aika Kuusta ja sovittiin, että tässä kierrossa nyt sitten touhutaan ku sähköjänikset. Ja kuinka ollakaan: mulla on kaamea flunssa. Päässä huljuu räkä ja lihaksia särkee (tosin särky voi johtua myös tiistain tappojumpasta). Ole tässä nyt sitten kovin romantillinen ja hehkeä ja viekoittele Mies petipuuhiin... argh. Taitaa mennä aika väkisinpanemiseksi.

Mies tosin oli sitä mieltä, että kyllä se mun seksivietti vielä jostain putkahtaa pintaan vaikka mun pää onkin täynnä räkää. Hyvähän sen on puhua, kun on oman lenssunsa jo sairastanut ja on muutenkin nuorempi ja viriilimpi kuin meikäläinen.

Noh, kukaan ei väittänytkään, että lapsen alulle saanti olisi se maailman helpoin homma.

Joulurauhaa ja hiljaiseloa

Operaatio Kakkajalka jäi tässä kuussa selvästi ajatuksen tasolle. Meikäläinen painoi opiskelujuttujen kanssa pitkää päivää ja Mies oli sopivasti lähes joka viikko ilta- tai yötyöläisenä, joten yhteinen aika kotona jäi tosi vähäksi. Hyvä jos aamulla ynähdettiin tervehdykset kun mä lähdin kouluun ja iltapäivällä muutama sana vaihdettiin Miehen lähtiessä työmaata kohti.

Nyt ollaan kuitenkin oltu molemmat kotosalla jopa hieman vajaa viikon verran kun Miehelläkin alkoi kolmen viikon joululoma. Ja kuinka ollakaan: minä oon ollut niin väsynyt ja joulutohinoissani, ettei lapsentekoa edes harkittu. Tai no, yritti Mies tuossa yksi ilta ehdottaa, että miten ois, mutta meikäläinen oli vetänyt siinä vaiheessa sellaiset ruokaperseet, että paha olo vaan velloi vatsassa ja pelkkä ajatuskin seksistä nostatti kylmän hien pintaan ja palan kurkkuun. Kyllä joulu on hienoa aikaa.

Huomenna ollaan suuntaamassa anoppilaan jälkijoulun ja uuden vuoden viettoon, ja mulla pitäisi sopivasti alkaa menkatkin huomenna. Eipähän mene arvokasta vauvantekoaikaa hukkaan, kun vuodan sopivasti anoppilareissun ajan.

Kauhulla odotan kyllä ensi viikon reissua. Anoppi ja appi tietävät molemmat, että meillä on yritys päällä, ja appiukko muistaa JOKA puhelun yhteydessä kysellä Mieheltä, että no joko no joko. On raukka niin innoissaan mahdollisesta toisesta lapsenlapsesta: Miehen velihän on jo lapsenlapsi-asiassa "velvollisuutensa suorittanut" ja tulee isäksi ensi kuussa. Tietysti on hyvä, ettei appi suhtaudu meidän mahdolliseen sikiämiseen penseästi, mutta toisaalta noin innokas asenne on myös ahdistavaa ja jollain lailla asettaa paineita meikäläisen harteille: onhan siinä lapsenteossa nyt onnistuttava, ettei appivanhemmat pety.

Näissä tunnelmissa tällä kertaa. Nyt olis varmaan parempi alkaa pakata tavaroita, ettei tarvitse aamulla säntäillä tukka pystyssä äkäisenä etsimässä sukkia ja miettiä, mitä kaikkea melkein viikon mittaisella reissulla tarvitsee.

Mitäpä jos ja muut alistuskonjunktiot

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä, viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton, saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin? Mitäpä jos mä sokeudun voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa?

Mp3:n soittolistalle eksynyt Samuli Putron kappale "Mitäpä jos" herätti meikäläisessä tänään mielenkiintoisia pohdintoja, ja havaitsin viime kuukausien olleen ihan silkkaa jossittelua.

"Tarttis ostaa uusia rintaliivejä, nykyiset on ihan kulahtaneita. Ai mutta entäs jos tulenkin raskaaksi, eihän ne sitten mahdu enää päälle... Antaa olla."

"Uusia housujakin pitäisi hommata, kaapissa on enää yhdet ehjät farkut. Paitsi että turhaan mä niitä ostan, jos kohta oonkin raskaana enkä enää mahdu vanhoihin vaatteisiini..."

"Häämatkalle olis kyllä kiva lähteä, vois vaikka katsella ens kesän lähtöjä nyt kun on vielä varaa... Mutta jaksankohan mä reissata jos sitten onkin se The Maha ja hirveän tukala olla."

"Ai, uusia opiskelijatutoreita haetaan taas, pitäisköhän lähteä tutoriksi uusille ensi syksyn opiskelijoille? Mut mitähän siitäkään tulee, jos oonkin raskaana sit ens syksynä."

Tuollaiset ajatukset on aika tehokkaasti vallanut mun pään, ja jotenkin tuntuu siltä, että elämä on ihan lamaantunutta ja pysähtynyttä. Jopa niinkin pieni asia kuin uusien alusvaatteiden osto lykkääntyy jossittelun takia, puhumattakaan suurista päätöksistä kuten siitä, jatkanko opiskeluja vielä ensi syksynä vai ilmoittaudunko poissaolevaksi ja etsin töitä. Ja INHOAN tilannetta sydämeni pohjasta.

Mä olen yleensä aina kunnon stressipeikko ja suunnittelija, ja tykkään siitä, että tiedän tismalleen, mitä milloinkin tapahtuu. Olen tapaamisissa aina etuajassa, koska vihaan myöhästelyä (ja myöhästelijöitä), teen listoja ja aikatauluja (etenkin opiskeluun liittyen) ja pyrin aina tietämään edes suurin piirtein, mihin olen matkalla elämässäni. Nyt, kun raskauden yritys on päällä, inhoan yli kaiken sitä, etten mitenkään pysty vaikuttamaan koko asiaan, vaikka yritänkin olla huoleton ja olla murehtimatta.

Pitäisi kai kuunnella Putroa ja ottaa opikseen: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"

Nimimerkki Peikotus kävi kommentoimassa blogin ensimmäistä tekstiä. Voin sanoa, että täälläkin on puheeseen pesiytynyt "sitten kun" -lausahdukset. Etenkin liittyen lasten kasvatukseen ja siihen, mitä niille meidän tuleville kakkajaloille sitten opetetaan. Ja mitä lasten isä EI saa tehdä. :D

"Sitten kun meillä on lapsia, niin me ei ainakaan käytetä niitä jatkuvasti mäkkärissä tai hesessä. Eikä niille osteta nyky-Barbeja tai Bratzeja tai mitään Pokémon-örkkejä."

"Sitten kun meillä on lapsia, niin et sitten opeta niitä kannustamaan Manchester Unitedia! Etkä pakota niitä aloittamaan jalkapallon pelaamista!" (Ai miten niin Mies on Valioliigan ystävä...)

"Sitten kun meillä on lapsia, niin niille näytetään sitten vaan kunnollisia lastenohjelmia, eikä mitään huonoja trendiohjelmia mitä maikkari näyttää nykyään."

Niinpä niin. Sitten kun.

Kun maailman luonnollisimmasta asiasta tuli rakettitiedettä

Kun Miehen kanssa aloiteltiin tätä koko vauvaoperaatiota ja alettiin miettiä ylipäänsä vanhemmaksi tulemista, todettiin yhdessä tuumin, että ei kai se nyt niin vaikeaa ole. "Onhan sitä muutkin raskautuneet ja terveitä lapsia synnytelleet."

Sitten erehdyin netin keskustelupalstoille ja järkytyin. Nähtävästi jo pelkästään se naperon alulle saattaminen on taitolaji, ainakin mikäli nettipalstoja uskoo. Eräälläkin keskustelupalstalla (en enää edes muista, millä sivustolla, eikä sillä niin väliä) eräänkin keskusteluketjun pääasiallinen rakenne oli se, että jokainen ketjuun osallistuva kirjaa ketjuun PÄIVITTÄIN, monesko kierron päivä on menossa, monesko yrityskerta, tuliko valkovuotoa tai ovulaatiolimoja, jos tuli, niin mikä niiden tarkka koostumus oli, oliko se ovulaatio nyt tänään vai eilen ja miksei tunnu siltä, että ovulaatio olisi menossa, monenako päivänä putkeen peittoa on nyt heiluteltu ja niin edelleen.

Sen verran ihmisen biologiaa ja fysiologiaa tajuavana ymmärrän toki, että mikä merkitys ovulaatiolla sun muilla on lisääntymisen kannalta. Mutta miksi ihmeessä siitä pitää tehdä rakettitiedettä turvautumalla johonkin ovistikutteluun ja lämmönmittaukseen? Eikö se nyt hitto vie riitäkään, että muutaman päivän välein viekottelee miehen petiin ja antaa luontoäidin hoidella loput? Mitä ihmettä tapahtuikaan spontaaniudelle lapsenteossa?!

Noh, kukin tehköön niin kuin lystää, minä teen omalla tavallani. Eli paskat nakkaan ovulaatiotesteistä ja muista hömpötyksistä. Seksi on kivaa, harrastan sitä Miehen kanssa oikein mielelläni, ja jos siinä sivussa saa alkunsa lapsi, niin sehän on vain mukava bonus! ;)

Tulva-aika ja buranapölly

Murphy on varmasti laatinut lakinsa meikäläistä ajatellen. Eilen hankittu testi jäi käyttämättä, kun aamulla vessareissulla totesin tulvaporttien auenneen. Noh, eipä siinä, vähän harmittaa mutta ei se mitään. Ensi viikolla alkaa uusi yritys.

Aamupäivä vierähti sohvalla sikiöasennossa viltin alla täristen. Menkkakivut oli kierukankin aikana toisinaan melkoiset, mutta lähestulkoon aina selvisin ilman särkylääkkeitä. Nyt oli pakko napata heti Mieheltä jääneistä kasisatasista ibuprofeenitabuista yksi, niin pahat hytinät oli menossa. Ihan kuin olisi ollut pahemmankin luokan darra päällä, vieläkin hikoiluttaa ja on etova olo, vaikka lääkkeen otosta on jo yli kolme tuntia. Tältäköhän tuntuu, kun menopaussi iskee päälle?

Ensimmäinen testipaniikki

Naisen mieli jos mikä on muuttuvainen ja ailahtelevainen. Muistan aikoinaan väittäneeni vakaasti poikaystävälle, etten välttämättä koskaan halua naimisiin tai hanki omia lapsia. Noh, niinhän siinä sitten kävi, että tuosta poikaystävästä tuli reilut kaksi kuukautta sitten Mies ja minusta Miehen rouva. Vauvanestovempele eli kuparikierukka sai myös kenkää tästä huushollista kuukausi sitten ja pienelle kakkajalalle on annettu lupa tulla ihan milloin vaan joutaa. Koskaan ei näköjään pitäisi sanoa "ei koskaan".

Kun päätös lapsentekoon ryhtymisestä syntyi, lupasin Miehelle, etten ala hössöttää liikaa koko jutusta. Päätettiin ottaa ihan rauhallisesti ja olla pettymättä, jos ei heti tärppääkään: ei se ole maailmanloppu, jos en hetijustnyt pamahda paksuksi. Kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta olen harva se ilta huomannut silitteleväni vatsaani ja miettiväni, että jokohan siellä asuu joku. Kierukan poiston jälkeisellä viikolla hankin lisävitamiineja ja pakotin Miehenkin popsimaan multivitaa. Alkoholin käyttökin minimoitui saman tien ja ruokavalio on syynissä jatkuvasti. Ja joka kerta, kun näen telkkarissa pienen vauvan, alan lässyttää ruudulle ja hihkun, että "voooooi, onpa se PIENI! Mulle kans tuommonen!"

Aluksi Mies suhtautui kovin tyynesti koko projektiin ja selvästi yritti olla ihan coolisti, mutta viime päivinä Mieskin on mietteliäästi tuijotellut mun vatsaa ja eilen jopa toivotti vatsalle hyvää yötä. Taitaa olla Mies ihan yhtä malttamaton kuin minäkin.

Tällä hetkellä menkat on myöhässä 4 päivää. Mikä on suorastaan iäisyys, ottaen huomioon, että mun kierto on viimeisen vuoden ollut hyvinkin säännöllinen (30-31 päivää), eli voisi hyvinkin olla mahdollista, että vatsassa on elämää. Ja silti epäilyttää. Menkat nyt voivat myöhästellä vaikka mistä syystä. Kuten esim. siitä, että koko ajan stressaan ja toivon raskautta ja pelkään menkkojen sittenkin alkavan. Olen viimeisten päivien aikana ravannut vessassa jatkuvasti katsomassa, onko pikkareissa sittenkin veritahra. Kuvittelen jokaisen pienen nippaisun ja ilmakuplan tarkoittavan, että tulvahanat aukeavat just NYT, ja ennen kaikkea ärsyynnyn siitä, että olen näin hermoheikko ja stressipallo, vaikka vasta muutama viikko sitten lupasin ottaa lunkisti.

Kummallista on se, että olo ei ole yhtään sellainen... raskas. Juu, olen toki väsynyt (eikös kaikki tähän vuodenaikaan?), välillä närästää ja etoo (myös liialla kahvilla on sellainen vaikutus) ja housut kiristää (pitäis kai syödä Activiaa). Miehen teoria psykosomaattisista oireista ja valeraskaudesta ei välttämättä ole ihan tuulesta temmattu.

Kävin kuitenkin tänään apteekin kautta hakemassa testin, ja kohta joudun varmaan piilottamaan sen jonnekin, etten säntää tiristämään rakkoa tyhjäksi testitikun päähän. Lupasin Miehelle odottavani vielä huomiseen ennen kuin alan testailla. Jos vaikka menkat alkaa sittenkin ja saan sitä kautta mielenrauhan.

Olispa jo huominen.