Uhmapeikko

Pimun kummitäti kyseli eilen, olenko tehnyt toista raskaustestiä varmistukseksi. En ole, eikä luultavasti tarvitsekaan. Aamukahvi närästää, vatsassa kiertää ja koko ajan pitäisi napostella jotakin. Hammastahna maistuu vehkeelle (piti vaihtaa merkkiä, tää toinen ei onneksi jätä pahaa jälkimakua), pilkin sohvalla jo iltakahdeksan aikoihin ja vuoroin palelee, vuoroin on tolkuttoman kuuma. Hiki haisee aiempaa ällömmälle.

Kaikki tämä, ja viikkoja vasta 4+6. Noin puolet yllä luetelluista oireista on luultavasti psykosomaattisia, mutta siitä huolimatta napsin nytkin rusinoita, ettei huono olo yllätä.

Pimu taitaa vaistota, että äidillä on nyt vähän muuta mielessä. Likka on nimittäin mummolasta paluun jälkeen punkenut jatkuvasti mun syliin, roikkuu lahkeessa ja pusuttelee ja halittelee. Ja vastaavasti isimies on tytölle ihan nounou ja tyhmä tyyppi: Miehelle karjutaan ja kiukutellaan, isi ei meinaa kelvata pyllynpyyhkijäksi eikä lenkkareiden riisujaksi. Jos isi erehtyy yrittämään tytön nukuttamista päikkäreille tai yöunille, seuraa siitä hysteerinen itkuhuuto ja äidin paikalle vaatiminen. (Eipä sillä, että tuo kakara minunkaan kanssa aina nukahtaisi. Harva se päivä painun tytön huoneesta ulos ovet paukkuen, kun menee hermo lapsen pööpöilyyn ja sängyssä härväämiseen.)

Olen huomannut, että nyt, kun Pimun uhma alkaa olla jo tosi pahassa vaiheessa, mun hermo ei yksinkertaisesti kestä. Tyypin höpöttäessä ruokapöydässä kaikkea asiaankuulumatonta mä ärähdän nanosekunnissa, että "nyt lärvä umpeen ja SYÖ!!!". Nukkumaanmenoon kuuluu jo jokailtaisena rutiinina merimiehen lailla kiroilu ja "nyt saatana silmät kiinni" -fraasi. Pimu testaa rajoja jatkuvasti kaikessa, enkä mä jotenkin osaa ottaa vastaan sitä kaikkea kiukkua ja "omaa tahtoa", jota tytöstä löytyy päivä päivältä enemmän. Kateeksi käy niitä äitejä ja isiä, jotka jaksavat joka kerta laskea (kahteen-)kymmeneen uhmapeikon hyökätessä ja pitää oman kielensä kurissa.

Tiukkaa tekee tämän kaiken kanssa ehkä myös siksi, ettei meillä ole lähellä sitä kuuluisaa tukiverkostoa: sukulaiset asuvat kaikki kaukana, isovanhemmat on vielä työelämässä, eikä mun täkäläisissä kavereissa oikein ole ketään sellaista, jota voisin pyytää joskus lapsenvahdiksi. Tai ainakin kynnys pyytää apua on korkea, suuri osa kavereista kun on lapsettomia ja ne lapselliset kaveritkin ovat omien jälkeläistensä kanssa kiireisiä. Mä saan Miehen työvuorojen ja lomien puitteissa kyllä jonkin verran hengähdystaukoja, mutta ei järin lomailulta kyllä tunnu se, että sen pari tuntia, mitä Mies ulkoiluttaa tenavaa, mä a) teen pikaisesti kriittisimmät kotityöt, b) laitan ruokaa ja c) käyn lenkillä tai ruokakaupassa.

Olenkin varannut itselleni junaliput Helsinkiin ja takaisin heinäkuun lopulle. Sanoin Miehelle, että nyt kun Pimu ei syö tissiä, otan ja painun ihan keskenäni pariksi päiväksi reissuun, että saan hetken levätä ja ladata akkuja ilman, että pitää huolehtia kenenkään muun tarpeista. (Tosin luultavasti reissu menee ainakin osittain raskauspahoinvoinnista kärsiessä, mutta sitä murehditaan sitten myöhemmin.) Jospa sen reissun voimin pärjäisi taas hetken arjen raasteessa.

Ja taas mennään

Joo-o. Ei tarvinnut odottaa ihan kahta vuotta tällä kertaa. Toisella yrityskierrolla Clearbluen digitesti heitti ruutuun viikkoja 1-2, menkkojen mukaan mennään tasan rv 4+0. Laskettu aika 2.3.2015.

Enkä voi edes kihistä ja tihistä ääneen riemuissani, koska ollaan anoppilassa juhannuksen vietossa. Plussatestin roskatkin jemmasin olkalaukkuuni hävitettäviksi huomisella kotiinpaluureissulla.

Voi pojat. Tästä tää taas lähtee. Lisää tarinaa, kunhan päästään kotiin ja oikean näppiksen äärelle (edelleen, kosketusnäytöllä kirjoittaminen on ahterista).

Tissibaari suljettu

Huoh. Näin siinä käy, kun surffaa netissä nykyään vain tabletilla/kännykällä eikä kosketusnäytöllä pitkien tekstien kirjoittaminen suju tahi nappaa: blogitauot venyy ja paukkuu kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta. *pyörittelee silmiään*

On montakin aihetta, joista olisi pitänyt kirjoittaa tässä kuluneiden kuukausien aikana. Pimun alkava (ja nyt täysillä päällä oleva...) uhma, imetys ja sen loppuminen, perhe-elämä noin yleensä, omat opiskelu- ja työkuviot ja ties mitkä. Nyt kun jälkeen päin miettii noita kaikkia asioita, ei enää muista kaikkea, mitä aiheesta piti sanoa. Yritetään nyt kumminkin kirjata edes jotain muistiin, että jää jälkipolvillekin mustaa valkoisella.

Aloitetaan vaikka imetyksestä. Pimun imetystaival kesti kaiken kaikkiaan 2 vuotta ja 2 kuukautta. Suunnilleen vuoden ja 2 kuukautta pidempään kuin alunperin ajattelin. Raskausaikana ainut ajatus ja tavoite imetykselle oli, että jos vaan selviää sen 6 kk täysimetyksellä ja vuoden ikään osittaisimetyksellä, niin hiton hyvä juttu. Sitten kun Pimu syntyikin sektiolla, imetyksen alku takkusi jonkin verran ja imuotteen ja maidon riittämisen kanssa piti tehdä melkeinpä hartiavoimin töitä. Tytön ekana syntymäpäivänä sitten tuulettelin itsekseni, että jes, tänne asti päästiin sittenkin, kaikki tästä eteenpäin on vaan plussaa.

Kaksivuotissynttäreiden lähestyessä alkoi mulla vähitellen innostus ja jaksaminen hiipua. Jäljellä olivat enää päiväuni- ja iltaimetykset, joista päiväuni-imetys tippui ensimmäisenä pois, kun likka siirtyi nukkumaan päiväunensa omaan huoneeseen junnusänkyyn. Iltaimetyksiä jatkettiin vielä tämän jälkeen noin viikon verran, mutta imetystuokiosta tuli lopulta pelkkää tissin raapimista, sylissä pyörimistä ja puremistakin. Kun Pimu sitten siirtyi vajaa kuukausi sitten nukkumaan yöunensakin omaan huoneeseen, loppui iltamaidon anto samalla. Pari ensimmäistä iltaa tyttö kyseli tissimaidon perään, muttei protestoinut, kun vastasin, että tissitkin nukkuvat jo. Eikä tissin perään ole sen jälkeen kyselty.

Kaiken kaikkiaan "vieroitus" sujui paremmin kuin uskoin, ja loppujen lopuksi sopivan lapsentahtisesti. Nyt kun vielä ehtisin joskus kaupoille ostamaan uusia rintaliivejä - ilman klipsejä ja luukkuja, wuhuu!

***

Aiheesta toiseen. Kevään ja kesän aikana on tullut vastaan useampikin Pimun vauva-ajan muskarikaveri tai puistotuttu. Arviolta 80 prosentilla näistä tuttavaperheistä on joko tulossa tai syntynyt bebe numero kakkonen. Hymähdinkin Miehelle joskus helmikuussa, että ollaankohan me jostain universaalista aikataulusta jäljessä, kun toista ei ole vielä tulossa saati suunnitteilla.

Maaliskuussa poistatin kierukan. Huhtikuussa tilasin ovistestejä. Nyt on menossa kakkajalka nro 2:n yrityskierto 2. Kirpputoreilta metsästän pääasiassa nb-koon kestovaippoja ja hypistelen koon 62 bodeja. Totaalinen takinkääntö siis. Jospa tällä kertaa ei tarvitsisi odottaa kahta vuotta.

Pääsiäinen ja sen jälkipyykki

Pääsiäinen vierähti tuttuun tapaan reissun päällä, oltiin anoppilassa kiirastorstai-illasta maanantaiaamuun. Ipana viihtyi niin kuin aina, mummo jaksoi viihdyttää tenavaa ja käytiin perheen kesken ulkoilemassa pikkukaupungin ainoassa (?) leikkipuistossa. Säät suosivat ja hiki tuli auringossa välikausivermeissä itse kullakin. Ukin ja mummon hankkima 12-tuumainen fillarikin testattiin mummolan kotikadulla: Pimu ei ihan hoksannut polkemisen ideaa saati yltänyt kunnolla polkemaan, mutta hauskaa tuntui silti olevan. Viikonlopun aikana saatiin myös Pimulle ihan oma fillari kotiin vietäväksi, sillä mun äiti oli saanut työkaveriltaan ihan kotiinkantohintaan kohtuukuntoisen pyörän apupyörineen ja työntöaisoineen. Onhan se fillari käytetty ja vähän kulahtanut (ja vaaleanpunainen...), mutta toimiva peli, joten kyllä sillä likka ajelee vuoden tai pari.

Pimun fillarin hankkiminen taisi olla appiukolle jonkinlainen kynnyskysymys, ja yhden polkupyörän takia on vedetty herneitä nokkaan ihan urakalla. Appikset kyselivät jo joskus talvella, että josko he antaisivat rahat Pimun pyörän ostoon. Minä ja Mies yhdessä tuumin ystävällisesti ilmoitettiin, että katsellaan pyöräasiaa keväämmällä tai ehkä vasta syksyllä, kunhan Pimu vähän kasvaa ja alkaa hoksata pyöräilyn päälle enemmänkin. Noh, tämä oli ok, luvattiin palata asiaan. Sitten mun äiti sanoi, että saisi työkaveriltaan ilmaiseksi tai hyvin edullisesti fillarin (joka nyt siis on meillä kotona), ja sanottiin appiksille, että saadaankin pyörä toista kautta, kiitos vaan tarjouksesta.

Yhtenä päivänä sitten mä huomasin Facebookista appiukon postanneen kuvan upouuden näköisestä tyttöjen 12-tuumaisesta fillarista, kuvatekstissä todettiin jokseenkin, että "tällä on sitten hyvä ajella mummolassa". Mies sitten kysyi äidiltään, että mikäs juttu tämä on, onko ukki sitten mennyt ostamaan omine lupineen tytölle pyörän vaikka vasta oltiin sovittu, että puhutaan asiasta ensin. Anoppikaan ei tiennyt asiasta mitään, ja Mies ehti sitten jo hermostua isälleenkin ja ärähtää fillarin ostosta. Kävi kuitenkin ilmi, että fillari oli käytetty, ei uusi, ja tarkoitettu kaikkien lastenlasten mummolapyöräksi. Todettiin sitten, että ok, hyvä kun on mummolassakin menopeli, ja luultiin, että asia oli sillä hyvä. Appiukko tosin taisi olla toista mieltä ja veti herneen nokkaan koko jupakasta.

Noh, eihän yksi fillarin hankkiminen pelkästään riitä perheriidan aiheeksi. Maaliskuussa appikset vierailivat Pimun synttäreillä, ja silloin tuli puheeksi, että he haluaisivat Pimusta 2-vuotiskuvan, ihan studio-otoksen, ja lupasivat maksaa sen likalle synttärilahjaksi. Mä huomautin silloin, että vastahan tytöstä otettiin marraskuussa päiväkotikuva studiossa, ei kai siinä ole mitään järkeä otattaa toista studio-otosta näin heti perään. Appikset kuitenkin inttivät, että ”no kun serkkutyttö E:llekin maksettiin se kuvaus, niin kyllähän nyt Pimustakin sitten jne”. Lupasin ottaa homman hoitaakseni, mutta kuvausajan varaaminen on nyt venynyt ja vanunut. Ensin mä en vaan ehtinyt vertailla studioiden hintoja, ja sitten Pimu onnistui rymyämään nenänsä ruvelle ja huulensa halki leikkien lomassa. Heitin silloin vitsillä appiksille, että sijoittaisivat studiokuvan sijaan jääkiekkomaskiin tai vastaavaan suojavarustukseen, kun on niin tapaturma-altis tapaus tuo Pimu. Eikös vaan appiukko tästäkin loukkaantunut ja huokailee nyt vähän väliä FB:ssa, että voi voi kun ukin rakkaasta ei nyt ole sitä kuvaa, yhyy.

Kaikkien näiden taustoitusten ja sivupolkujen päätteeksi, lopulta itse asiaan: pääsiäispyhät meni niin, että appiukko paineli aina toiseen huoneeseen kuin missä me oltiin, ei juurikaan leikkinyt Pimun kanssa, äyski kaikille ja ruoka-aikoina ahmi sapuskansa nopeasti päästäkseen pois ruokailutilanteesta. Mies kysyi äidiltään, mikä ukkia riepoo, eikä anoppikaan tiennyt. Appiukolta ei kukaan tietenkään kysynyt mitään, koska eihän suomalainen mies voi perkele ottaa isänsä kanssa mitään puheeksi.

Mullehan se on se ja sama, jos appiukko haluaa vihoitella noin pienten juttujen vuoksi niin fine. Miehen ja Pimun puolesta vaan harmittaa se, että appiukko selvästi arvottaa Miehen veljen perheen meitä "korkeammalle". Lankomies perheineen kävi mummolassa kuun vaihteessa, ja niiden vierailua hehkutettiin Facebookissa monin päivityksin ja kuvin. Meidän pääsiäisvierailusta ei mainittu mitään, mutta sen sijaan kyllä riemuittiin tänä aamuna sitä, kuinka pääsee taas töihin ja normaaliin arkeen pääsiäisen jälkeen. Meidän vierailu oli vissiin kauhea rasite ja pelkkää tuskaa.

Että onpa kiva selvitellä asioita näin aikuismaisesti ja kypsästi. Perkele.

Täällä taas!

Mietin tuossa jokin aika sitten, että "jaa, niin, olihan se blogikin vissiin vielä olemassa, pitäisköhän postata välillä jotain". Tuosta pohdinnastakin on aikaa jo kuukausi tai pari. Hups.

Blogi on ollut tosiaan katkolla puolisen vuotta, ihan vain koska elämä. Syksyn tein opinnäytetyötä ja esimiesharjoittelun suoritin opparin toimeksiantajan organisaatiossa, ja päivät venyivät välillä pitkiksi kun painoin töitä välillä iltakuuteenkin asti. Jouluna oli kuitenkin kaikki paketissa, oppari arvioitu, harjoittelu ohi, ja tammikuussa sain AMK-tutkintopaperit. Siitä suoraan työkkäriin työttömäksi työnhakijaksi ja kotiäidiksi.

Pimun hoitoura pph:lla jatkui aika tarkalleen likan 2-vuotispäivään saakka. Marraskuussa pph ilmoitti odottavansa lasta ja jäävänsä äitiyslomalle maaliskuussa, ja kun mulle ei alkanut löytyä töitä, tehtiin Miehen kanssa päätös ottaa muksu takaisin kotihoitoon sen sijaan, että haettaisiin uutta hoitopaikkaa. Jälkikäteen kävi ilmi, ettei meidän lähialueilla edes olisi ollut juurikaan vapaita paikkoja perhepäivähoidossa, vaan Pimu olisi pitänyt laittaa johonkin lähipäiväkodeista, mikä taas ei miellyttänyt mua ajatuksena ollenkaan.

Pimun kanssa ollaan oltu nyt kotona noin kuukausi, ja vähän meinaa välillä tehdä tiukkaa. Lähinnä henkisesti: kotiäitiyteen on pitänyt totutella taas ihan uudella tavalla, eikä kotona pötköttely vauvavuoden tapaan ole vaihtoehto, kun lapsesta on kitisevän tissivauvan sijaan kasvanut omapäinen, aktiivinen tahtoikäinen. Päiviin on haettu sisältöä lähialueen perhekahvilasta, kauempana keskustassa sijaitsevasta avoimesta muskarista ja lähialueen miljoonasta leikkipuistosta, joissa hoitoajoilta tuttuja hoitajia ja hoitolapsiakin pyörii säännöllisesti. Naapurin samanikäisen tenavan kanssa sovitaan harva se päivä leikkitreffit pihalle tai jomman kumman perheen kotiin, ja isimieskin ottaa työvuorojensa puitteissa ipanasta välillä kopin ja vie ulos tai kauppaan, että äiti saa omaa aikaa (= pääsee imuroimaan tai tiskaamaan...).

No, minkälainen se ipana sitten on? Kohta 2 v 1 kk, 88-senttinen ja 12-kiloinen tahtopakkaus, aktiivinen puuhastelija, varsinainen rämäpää ja akrobaatti, "minä isse!" -huutoineenkin yhä edelleen äidin tissivauva ja kainalokananen. Likka puhuu sujuvasti 4-5-sanaisia lauseita, kertoilee päivän tapahtumista, sanoittaa jo vähän tuntemuksiaankin ("äiti haamittaa, X haami, X ikki!" eli äitiä ja Pimua harmittaa, Pimu itki). Tyttö lukee ja kuuntelee satuja mielellään ja rakastaa kirjastoreissuja - selvästi äitinsä tyttö siinä suhteessa. Lempikirjoja ovat Kristiina Louhen Tompat ja Ainot sekä muutamat muut yksittäiset kuvakirjat. Lastenohjelmiin ja Pikku Kakkoseenkin ollaan sorruttu entistä enemmän, mutta yleensä Pimu ei jaksa kokonaista Pikku Kakkosta katsoa kokonaan. Musarullaa-konserttipätkiä sen sijaan katsottaisiin vaikka koko ajan, jos äiti ja isi antaisivat luvan... Ulkona tyyppi keinuisi vaikka maailman tappiin, ajelee potkumopolla hurjaa vauhtia ja kiipeilee naapuritontille vievillä kallioilla. Ja rymyää kuin stunt-mies: kolmen viikon sisällä nenästä on kuoriutunut nahka kahdesti ja ylähuulessa on vekki seinää päin juoksemisen seurauksena. Rauhallinen tyttölapsi, my ass.

Kerrottavaa ja kuulumisten päivittämistä olisi vielä useammankin kappaleen verran, mutta joutunen palaamaan asiaan toiste. Viimeistään ensi viikolla, lupaan ja vannon! ;)

Aina ei ihan jaksais

Terveisiä opinnäytetyöhelvetistä. Pari viime viikkoa allekirjoittanut on viettänyt tiiviisti koululla kirjoittaen, kiroillen, viilaten ja leikkien leikkaa-liimaa-askartele-graafikkoa olemattomilla kuvankäsittelytaidoilla varustettuna. (In case you wondered, verkossa olevan kyselylomakkeen kopioiminen Wordiin muotoiluineen ei ollut ihan pala kakkua...) Nyt on kuitenkin kirjoittamisessa tauko ja opparin tekeminen siirtynyt kenttätyöhön. Tämän viikon olen viettänyt rakennustarvikekirpputorilla haastattelemassa ihmisiä, ja ensi viikko vierähtää vastaavissa duuneissa ihan vaan tavallisella kirpputorilla. Turhauttavaa hommaa yrittää saada 50 ja risat -ikäisiä ukkoja vastaamaan sellaisiin kysymyksiin kuin "koen olevani vihreä kuluttaja" tai "kirpputoreilla asiointi on osa elämäntapaani", vaikka täkynä onkin käytetty lahjakorttiarvontaa. Argh. Olettaisin, että ensi viikolla vastauksia ei tarvitse ihan näin nihkeästi kiskoa asiakkailta. Ellei kirpputoriasiakkaat ole nykyään enimmäkseen vanhoja mummoja, jotka "eivät ymmärrä kysymyksiä enkä oikeastaan just nyt kerkii vastailla, kiitosta vaan".

Pimu ja Mies on saaneet tuta nahoissaan meikäläisen turhautumiset ja stressitason, ja paskamutsi-tason suorituksia on nähty lähes päivittäin. Vaikka eihän se ole ipanan vika (saatikka Miehen), että samalla kun äiti stressaa ja nukkuu huonosti, ipana starttailee uhmaikää ja testaa jatkuvasti, missä menee mikäkin raja. Pimu on alkanut myös venkoilla nukkumaanmenon kanssa, nukkuu yöt levottomasti pinniksessä pyörien ja päättää joka toinen aamu, että kello 5:50 on just hyvä heräämisaika. Niin, ja bonuksena likka piti keskiviikkona hakea kotiin hoidosta kesken päivän, koska sille nousi mystisesti kuume. Joka kesti tasan yhden päivän: eilen tytär sinkoili jo pitkin kotia niin kuin ei mitään. Yritin tsekata hammasosaston, josko sieltä olisi löytynyt kuumeen aiheuttaja, mutta uusista leegoista ei ole näköhavaintoa.

Onneksi lapsi osaa vielä ilahduttaakin, ja mä povaan sille uraa stand up -koomikkona. Viime aikojen lempihokemia on ollut "pippelii, pippeliiii, kukkuu, shhh!". (Eli, luonnollisestikin, "Petteri nukkuu, hys!". Pph:n mies tekee vuorotyötä ja nukkuu päiväunia.) Alapääosastoa jatkaa yökkärille lanseerattu nimitys "kikkeli". Näitä kun hokee iltapuuron äärellä, on ainakin äidin pokan pettäminen taattu. Fyysinen komiikka toimii myös: Pimu levittää kirjoja lattialle sikin sokin, kävelee sitten kirjalta kirjalle ja reunimmaiselta syvän kyykyn kautta "pyppää" eli hyppää matolle, tietenkin itselleen kikattaen ja aplodeja antaen. Tasajalkaa vieläpä, ja joskus kolmen loikan sarjoissa.

Ensi viikolla on päivähoidon syysloma, mutta ilmoitin silti Pimun varahoitopaikkaan likan olevan hoidossa ma-ke. Ei muuten pysty mitenkään repeämään opparitutkimuksen pariin, kun Mieskin on aamuvuorossa koko viikon. Ärsyttää ja harmittaa venkslata aikatauluja näin paljon yhden hiivatin opinnäytetyön takia, mutta onneksi koko homma on jouluun mennessä ohi. Tai ainakin tammikuuhun mennessä.

Lääkärineuvolakuulumiset

Tänään lauantaina pärähtää Pimun mittariin 1,5 vuotta (kääk, joko?!), joten viikolla oli aika käydä taas neuvolassa kuulemassa elämän suuria totuuksia. Tällä kertaa kera lääkärin.

Strategiset mitat ipanalla oli ihan oman käyrän mukaiset 82 cm ja 10,7 kg. Pitkä hoikkeliini edelleen. Päänupin ympärystä terkkari ei ensin meinannut mitata ("kun ei se nyt tässä vaiheessa ole enää niin tarkkaa", what?), mutta totesi kumminkin pipokoon olevan 48 cm. Lääkäri puolestaan totesi sydämen, keuhkojen, korvien, silmien ja ihon olevan "ihan ok, ihan normaalit", kyseli perusfaktat syömisestä, nukkumisesta ja puheen kehityksestä. Ruokailuista kysyttäessä mainitsin, että lehmänmaito ei uppoa kirveelläkään, jolloin lääkäri ihmetteli silmät pyöreänä, että "mitä hän sitten oikein juo päivähoidossa?". No daa, vettä. Imetyksestä ei sentään naputtanut, vaikka henkisesti olinkin valmistautunut sokerivesipuheisiin ja taaperoimetyksen äänekkääseen puolusteluun.

Neuvolakäynnillä lääkärin kysyessä puheenkehityksestä heitettiin Miehen kanssa ilmaan arvio, että likan sanavaraston koko on "ehkä kymmenkunta". Alettiin kuitenkin heti neuvolasta lähdön jälkeen epäillä, josko arvio meni kuitenkin alakanttiin ja pistettiin laskenta pystyyn. Kaupan kautta heitetyn kotimatkan aikana laskuri pääsi yli kolmeenkymmeneen sanaan tai jotakin tiettyä asiaa tarkoittavaan äännähdykseen, plus peruspärinät ja lintujen vaakkumismatkimiset. Hämmentävää, miten nopeasti Pimun sanavarasto on karttunut tässä kesän ja alkusyksyn mittaan, ja hoitotädin mukaan koko ajan tulee uusia yrityksiä toistaa sanoja perässä. Jouluun mennessä ollaan varmaan jo viidessäkymmenessä sanassa. :O Pitäisikin joku päivä ottaa kynä ja paperia hollille ja kirjata tähänastinen taapero-suomi-sanasto talteen, muistoksi vauvakirjan väliin.

Unesta sen verran, että Gordon-unikoulun kierros kaksi on menossa päivässä 7/10, ja hyvin menee. Viime yönäkin eka unipätkä oli klo 20:40-02:30, ja silloinkin likka heräsi vain vähän piereskelemään ja jutustelemaan Einari-pupulle. Seuraava herätys koitti viiden, puolen kuuden pintaan, ja sitten piti jo ottaa tissi kehiin, kun silittely ja lauleskelu ei ihan meinannut tepsiä. Sivuvaunupinnikseenkin siirto onnistuu melkein joka kerta, oli Pimu unessa tai puolihorteessa. Ehkä tämä tästä taas hetkeksi helpottaa - kunnes ne viimeisetkin poskihampaat alkavat tunkea ikeniin...

Iltapäivä vierähtää vaihteeksi urheiluleskenä: Mies lähtee juoksemaan puolimaratonia, ja me parkkeerataan Pimun kanssa reitin varrella sijaitsevaan leikkipuistoon.