Elonmerkkejä odotellessa

Maanantai näyttää vakiintuneen mun bloggauspäiväksi. Ihme kyllä, ottaen huomioon, että yleensä maanantait mulla kuluu viikonloppuna väisteltyjen rästitehtävien ja muiden velvollisuuksien hoitamiseen. Nytkin pitäisi ahkerasti näpytellä koulutehtäviä, joista osa on roikkunut jo edellisestä viikonlopusta asti... :P

Mies bongasi viikonloppuna netistä, että saman kadun varrella toisessa opiskelija-asuntoyhtiössä olisi vapautumassa kolmio marraskuun alussa. Soitin sitten tänä aamuna vuokravälittäjän toimistolle kysyäkseni, mikä meidän tilanne on asunnonvaihtojonossa, ja hetken aikaa konetta näpyteltyään toisessa päässä ollut aspa totesi, että "kyllä te tuon kolmion saatte jos haluatte, ei tässä jonossa ole teidän edellä ketään muutakaan hakijaa tuohon kohteeseen". Eli toisin sanoen, loka-marraskuun vaihteessa pitäisi pakata roinat banaanilaatikoihin ja kantaa ne 150 metrin (!) päähän uuteen, isompaan kämppään. Yksi stressitekijä vähemmän, huh. :) Nyt kun vielä keksis, että kenet me saadaan värvättyä muutto- ja siivousavuksi, muutto kun voi sattua mukavasti maanantaille tai tiistaille eli appivanhemmat ja mun äiti on hyvin todennäköisesti töissä...

Eilen lueskelin neuvolasta saatuja propaganda-vihkosia, ja Vau.fin opuksessa mainittiin, että sikiön liikkeet alkaisi pikkuhiljaa tuntua lähiviikkojen aikana. Illalla yritinkin nukkumaan mennessä tunnustella ja kuulostella, olisiko navan alla elämää, mutta kovin hiljaiselta tuntui. Tai sitten mä en vaan osaa erottaa tyypin heilumisia suolikaasuista. Muutenkin tuntuu oudolta yrittää bongata, että liikkuuko vatsassa jotain, kun ei ole minkäänlaista hajua siitä, miltä niiden liikkeiden PITÄISI tuntua! Vau-kirjassa kuvaillaan liikkeitä "pienen kalan evän hipaisuiksi" tai "ilmakuplan puhkeamiseksi", ja "jos olet onnekas, pieni perhosesi hipaisee hieman siivillään ja kertoo sinulle missä on". Hrr. Ensinnäkin, Vau-kirjan toisinaan erittäin ällösöpölässykieli nostattaa niskakarvat pystyyn, ja toisekseen, en mä halua kuvitella, että mun vatsassa liikkuu pieni kala tai perhonen. Mieluummin visualisoin sinne sen alienin näköisen mini-ihmisen, kiitos vain.

Joka tapauksessa, luulisi tyypin liikkeiden pikkuhiljaa alkavan tuntua jossain. Etenkin kun istukka on kohdun takaseinässä eikä edessä iskunvaimentimena. Mun äiti myös muisteli tunteneensa kohtalaisen ajoissa mun liikehdinnät kohdussa, ja kun meillä edelleen on se samanlainen eteenpäin kallistunut kohtu, niin luulisi pian alkavan tapahtua. Harmi sinänsä, että alun perin huomiselle varattu neuvola-aika siirtyi viikolla mun koulutuksen takia, neuvolaterkkari olisi voinut ultralla tsekata, että onko tyyppi vielä "alive and kicking".

Vauvan varustelukin etenee: meillä on nyt helistin! :D Varattiin tyypille vauvavakuutus Lähivakuutuksesta, ja asiakaslahjana saatiin helistin. Tosin tuttu vakuutusvirkailija (Miehen parhaan ystävän äiti) sanoi toimittavansa lelun anoppilaan, joten saadaan helistin haltuumme vasta lokakuulla. Lisäksi epäilen mun parhaan ystävän hankkineen jotain vauvaan liittyvää, koska mulle on kuulemma tuliaisia Tallinnan-reissulta. Ellei sitten ystävän huumorintaju ole taas kukkinut ja tuliainen olekin jokin ällömakea likööripullo synnytyksen jälkeistä elämää varten. En ihmettelis yhtään. :P

Lopuksi purnausta ulkoisesta olemuksesta. Muutamaa raskausblogia lueskellessani olen pannut merkille, kuinka pieniä ja sieviä toisten vauvamahat ovat tai ovat olleet näillä viikoilla (16-17). Mun maha taas... noh, kuva kertokoon karun totuuden.

Pötsi rv 16+3. A-PU-VA.

Siis oikeasti. Siinä, missä muiden naisten raskaus näkyy pienenä sievänä pömppänä, mun vauvamaha on a) turvonnut megalomaanisesti ja b) levittäytynyt myös reisiin ja perseeseen. Ja painoa on tullut lisää vasta noin kaksi (2) kiloa. Oliskohan vihdoin ja viimein aika alkaa käyttää sitä hiivatin jumppakorttia ja raahata peräsimensä johonkin aerobiciin?