Mies kyseli jo aiemmin syksyllä, että juhlitaanko me nyt sitten jo isänpäivää, vaikka jälkeläinen onkin vielä vatsassa, ja muutaman keskustelun jälkeen päädyttiin kompromissiin: meillä vietetään melkein-isänpäivää. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että nukuttiin aamulla pitkään (ystävän häitä tanssittiin eilen myöhään ja oltiin kotona nukkumassa vasta yhden aikoihin), minä keitin Miehelle aamukahvin ja -puuron ja lupasin leipoa tuoretta leipää. Bonuksena Mies on saanut pelailla jo parisen tuntia pleikkarilla Resident Eviliä, vaikka mä inhoankin ko. pelistä kuuluvia ääniä ja örkkien örinöitä. Ehkä ensi vuonna sitten on jo vähän eri meininki isänpäivänä. :P
Isänpäivänä jos koskaan onkin hyvä pohtia suhdetta omaan isäänsä. Mun tapauksessa se suhde on aika lailla olematon: mun vanhemmat on eronneet mun ollessa noin puolivuotias, sain tietää isäni henkilöllisyyden vasta joskus yläasteikäisenä ja tapasin isän ensimmäisen kerran pari kuukautta ennen kuin täytin 18 vuotta. Sen jälkeen ollaan pidetty toisinaan yhteyttä, mutta mitään varsinaista isä-tytär-suhdetta meille ei ole koskaan muodostunut. Isä kävi aikanaan mun lakkiaisissa, mutta esimerkiksi mun ja Miehen häihin pari vuotta sitten isä ei tullut, syystä tai toisesta. Meidän välit ei kuitenkaan ole siis millään lailla huonot, niitä vaan ei yksinkertaisesti ole.
Jo raskauden alkumetreillä kävi useammankin kerran mielessä, että nyt jos koskaan olisi jälleen hyvä sauma ottaa isään puheyhteys ja kertoa, että hänestä on tulossa isoisä, mutta tähän asti olen jänistänyt ja lykännyt isälle soittamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen uutinen pitäisi kertoa isälle ihan kasvokkain, mutta kun asutaan tietenkin eri paikkakunnilla, niin soittaminen taitaa olla ainut vaihtoehto. Ellen sitten ihan tosissani jänistä ja pistä isälle vaikka postikorttia: "Moro, mitä kuuluu, pitkästä aikaa, ai niin, susta tulee ukki!
Tai sitten ei. Kyllä osaa olla vaikeeta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti