Kyllä suku on ihana asia.

Sekä oma että Miehen suku aiheutti taas melkoiset otsasuonen pullistumat viime viikolla, kun käytiin kotopuolessa. Oma rakas äippäni oli sentään lievimmästä päästä ja tyytyi kertomaan, kuinka töissä kollegat ovat kyselleet, että "no koskas Dariana meinaa susta mummon tehdä". Äippä oli vastannut, että "eivätköhän nuo ilmoita viimeistään synnärille mennessä että nyt se tulee". :D Aiemmin äiti on mulle sanonut, että hänestä ei mummoa tehdä ennen kuin 50 vuotta on mittarissa (ei siis ennen vuotta 2013...), mutta taitaa mummovietti sittenkin pikkuhiljaa pesiytyä äippäänkin.

Myös mun mummo havahtui meidän siellä käydessä siihen faktaan, että me Miehen kanssa ollaan mitä parhaimmassa lastentekoiässä ja alkoi tietenkin tivata, että no mites. Ja koska mummolle nyt vaan on vaikea valehdella tai edes yrittää kiertää kysymystä, niin pakkohan se oli myöntää, että yritystä on. Nyt vain sitten kauhulla odotan tulevia visiittejä ja vatsanseutua tuijottelevaa mummoa, joka tietenkin alkaa hetimiten tyrkyttää neuvoja ja ohjeita...

Eniten otsasuonen tykytystä aiheutti kuitenkin Miehen veli, joka ei vieläkään ole suoraan meille (tai siis Miehelle) kertoillut oma-aloitteisesti lapsesta mitään. Ei niin yhtikäs mitään. Facebookiin oli iskenyt uuden (huonolaatuisen ja suttuisen) kuvan tytöstä, siinä kaikki. Vellosten isälle eli appiukolleni oli lanko sentään laitellut sähköpostina enemmänkin kuvia ja tietoja, ja sitä kautta sitten mekin saatiin nähdä pienokaisesta useampia otoksia. Kysyin sitten anopilta ohimennen, että onko ristiäisistä ilmoiteltu mitään. Onhan niistä - kummeille ja isovanhemmille. Ja lanko oli vieläpä jotenkin lohkaissut isälleen puhelimessa, että "ai pitäiskö teidätkin kutsua vai". o.O

Joo, ok, langolla ON tunnetusti vähän omalaatuinen huumorintaju, mutta kyllä pikkasen pisti harmittamaan tuollainen asenne. Etenkin mua harmittaa Miehen puolesta, koska tiedän, että Mies odottaa kovasti tulokkaan tapaamista, onhan kyseessä mahdollisesti meidän tulevien lasten ainut serkku. Toki tässä on vielä noin kuukausi aikaa ennen ristiäisiä ja Mies on pyydetty mukaan varpajaisiin parin viikon päästä, eli vielä lanko ehtii hyvinkin kutsua myös meidät ristiäisiin, mutta silti...

Noh, turha vetää vielä palkokasvia sieraimeen. Kai.

Mitä tulee niihin meidän tuleviin omiin pienokaisiin, tällä menolla niitä saa odotella vielä pitkään. Mulla on koulun kanssa kiire, Mies on töissä taas ihan väärissä vuoroissa ja halutkin on kateissa ainakin meikäläiseltä. En ole edes viiraillut ovulaatiolaskureiden kanssa tässä kierrossa ollenkaan. Onkohan tämäkin joku surullisenkuuluisa VAIHE lastenteossa? :P

Ei vieläkään. Prkl.

Otsikko kertonee olennaisen: ei tärpännyt tästäkään kierrosta.

Tirautin eilen ensimmäiset kunnon Pokemon-itkut epäraskautumiseni takia. Eilen aamulla kömmin vessaan ja huomasin menkkojen alkaneen, ja itkuhan siinä pääsi. Tosin olin nähnyt koko edellisen yön ahdistavia painajaisia aina parisuhteen rikkoutumisesta äidin syöpään ja ties mihin autokolareihin asti, ja kaiken lisäksi jo viikon verran vaivannut niskajumi ja päänsärky oli pitänyt v-käyrän sopivan korkealla. Ei siis ihme, että nousi tippa linssiin.

Alkaa olla vähän jo luovuttajafiilis, vaikka yritystä on takana vasta reilu 4kk. Mies sentään jaksaa olla positiivinen ja on "satavarma", että seuraavasta tärppää. Tosin mokoma ukonrutjake kehtasi ehdottaa, että seuraavassa kierrossa ei ihan välttis tarvitsisi raskautua, ettei lapsiparka synny joulukuussa ja ole siten aina luokkansa nuorin ja kärsi siitä. (Kiitti kulta, tiedän kyllä. Nimim. Synttärit joulupäivänä.)

Noh, vaikka vähän ahdistaakin koko vauvanhankinnan vaikeus, niin huumori ei sentään ole totaalisesti kadonnut. Jaksoin nimittäin hörähdellä jopa ääneen 25.2. Hesarissa olleelle Fingerporille.


(Kuva: HS.fi)

No syntyihän se sittenkin!

Nimittäin Miehen veljen ja tämän avokin lapsonen. Pieni tyttölapsi päätti saapua kepoiset 1,5 viikkoa LA:n jälkeen. Kuten Mies totesi, tyttö tulee isäänsä ja oli heti reilusti myöhässä (lanko kun ei tunnetusti ole se täsmällisin ihminen, mitä tulee kellonaikoihin sun muihin pikkuseikkoihin...). Noh, pääasia että kuitenkin syntyi eikä tarvinnut äitiparkansa kärvistellä jättimahan kanssa pidempään. :)

Olen koko illan tuijotellut vähän väliä tulokkaan kuvaa Naamakirjassa ja lietsonut vauvaviettiäni entisestään. Onneksi Miehen veli asuu sen verran kaukana ja "väärällä" nurkalla Suomea, että ei ihan heti ole tiedossa reissua tulokasta pällistelemään. Sen pienen käärön näkeminen livenä kun voisi laukaista vielä pahemman viettikohtauksen... Ainakin siihen asti kunnes se pieni prinsessa alkaa parkua pää punaisena tai vääntää vaipasta ohi pienet yllärit suoraan tädin ja sedän syliin. :D

Ensi viikolla pitäisi alkaa menkat, saas nähdä tuottiko viime viikonlopun kova yritys tulosta. Niillä saakelin kalliilla ovistesteillä en kyllä ovulaatiota bongannut, eli mysteeriksi jäi myös se, ovuloinko ees ollenkaan. Seuraavaa kiertoa varten en kyllä osta uutta pakettia, sen verran turhauttavaa oli purkkiin pissiminen ja se ainainen negatiivinen tulos.

Jotain positiivista tässä kyllä pikkuhiljaa kaivattaisiin. Niin testitikkuihin kuin muutenkin elämään. :P

Nyppii nyps nyps

Se siitä periaatteellisuudesta. Vannoin vielä ennen joulua, kun Operaatio Kakkajalka oli vielä alkutekijöissään, että en hairahdu ostamaan ovulaatiotestejä tai kehittele muitakaan vippaskonsteja. Kuinka ollakaan: marssin tänään apteekkiin ja nappasin mukaan viiden testin ovistestipaketin... Maksoikin mokoma 16 euroa (ja oli silti se halvempi vaihtoehto lähiapteekin kahdesta ovistestipakkauksesta). Argh.

Kimmoke tähän lähti varmaan joltain keskustelupalstalta, jossa mainittiin anovulatoriset kierrot ja se, kuinka toiset ei edes ovuloi. Itsellä kun ei koskaan ole ovulaation aikoihin ollut mitään kipuja tai sen suurempaa eritteidenmuodostusta, joten en itse asiassa edes ihan varmaksi tiedä, ovuloinko ylipäänsä. Eli selitettäköön äkillinen kelkankääntäminen vaikka uteliaisuudella oman kropan toimintaan. Ovulaatiolaskureihin olen sentään turvautunut koko ajan, lähinnä koska kierron pituus heitti tässä vuodenvaihteen tienoilla reilusti: ensin pari kiertoa venyi 34 päivään, kun taas viimeisin oli tismalleen 28 päivää.

Jos tästä purkkiin pissimisestä ja testien kellottamisesta tuntuu löytyvän joku logiikka, voisi ehkä jopa harkita useampien (ja halvempien) testipakkausten tilaamista jostain tukusta. Ei tarvitsisi tuhlata pennosiaan lähiapteekkiin, jossa kaiken lisäksi meikäläinen käy sen verran usein että henkilökunta moikkailee jo lähestulkoon nimeltä.

Pisti muuten tuossa viikko tai pari takaperin ärsyttämään toden teolla, kun istuttiin iltaa tyttöporukalla leffaa katsellen. Otin ruoan päälle kaksi (pientä) lasillista punaviiniä, ja yksi kaveri sitten alkoi ääneen kummastella, että eikös sun pitäisi välttää alkoholia kun kerran lasta yrität.

Joo, toki, perskännit on ehdottomasti huono idea. Mutta raivoraittiiksiko tässä pitäisi yhtäkkiä ruveta ihan vaan siksi, että yritän tiineytyä? Ja mitä se sitä paitsi edes kaverille kuuluu, että paljonko satun yhden illan aikana nauttimaan alkoholia, kun kuitenkin itse tiedostan, paljonko on liikaa?

Kumma kyllä samainen ystävä ei puuttunut siihen, että seisoin muun porukan mukana pihalla tupakalla (siis en itse polttanut, vaan seisoin vaan vieressä muiden röyhytellessä), vaikka periaatteessa alkoholi ja tupakka on ihan yhtä pahoja juttuja terveyden ja raskautumisen kannalta. Jännä kyllä, miten nähtävästi kaverin mielessä pari lasia viiniä on Paha Asia, mutta tupakansavun myrkyt ei niinkään...

Toinen asia, josta mulle on huomauteltu ja joka myös alkaa nyppiä, on opiskelun ja lapsenteon yhdistäminen. Tajuan toki itsekin, ettei elämäntilanne ole ehkä se ihanteellisin lasta ajatellen: gradu kesken yliopistolle, AMK-opinnoissa ensimmäinen vuosi menossa, töitä ei tiedossa ja opintotukikuukaudet käytännössä nollassa. Mutta tarviiko siitäkin nyt sitten joka kerta huomautella, että "no mites aiot nämä nyt sit hoitaa, jääkö koulut nyt sit kesken"?! Kiitos, tiedän kyllä olevani paskan ajoituksen mestari, tänk juu veri mats.

Muutenkin oon huomannut, että mun ystävien keskuudessa on nyt ilmennyt kahta eri suhtautumistapaa tähän meidän yritykseen. Toiset ystävät tyytyvät toteamaan, että "ai yritätte vauvaa, no kiva, onnea yritykseen" ja antavat asian sitten olla; toiset taas suhtautuvat näennäisesti ihan hyvin, mutta rivien välistä antavat ymmärtää, että eivät oikeastaan tajua, miksi me halutaan lapsi. JA tuovat sen ilmi rivien välissä yllättävän usein, yleensä muutaman lasillisen jälkeen.

Henkkoht pidän enemmän ensimmäisen kategorian ihmisistä.

Räkäpäisyyttä

Murphyn laki iskee jälleen! Laskeskeltiin Miehen kanssa viikko sitten ainakin kolmen tai eri neljän ovulaatiolaskurin kanssa, että huomisesta lähtien olis niinkö Se Aika Kuusta ja sovittiin, että tässä kierrossa nyt sitten touhutaan ku sähköjänikset. Ja kuinka ollakaan: mulla on kaamea flunssa. Päässä huljuu räkä ja lihaksia särkee (tosin särky voi johtua myös tiistain tappojumpasta). Ole tässä nyt sitten kovin romantillinen ja hehkeä ja viekoittele Mies petipuuhiin... argh. Taitaa mennä aika väkisinpanemiseksi.

Mies tosin oli sitä mieltä, että kyllä se mun seksivietti vielä jostain putkahtaa pintaan vaikka mun pää onkin täynnä räkää. Hyvähän sen on puhua, kun on oman lenssunsa jo sairastanut ja on muutenkin nuorempi ja viriilimpi kuin meikäläinen.

Noh, kukaan ei väittänytkään, että lapsen alulle saanti olisi se maailman helpoin homma.

Joulurauhaa ja hiljaiseloa

Operaatio Kakkajalka jäi tässä kuussa selvästi ajatuksen tasolle. Meikäläinen painoi opiskelujuttujen kanssa pitkää päivää ja Mies oli sopivasti lähes joka viikko ilta- tai yötyöläisenä, joten yhteinen aika kotona jäi tosi vähäksi. Hyvä jos aamulla ynähdettiin tervehdykset kun mä lähdin kouluun ja iltapäivällä muutama sana vaihdettiin Miehen lähtiessä työmaata kohti.

Nyt ollaan kuitenkin oltu molemmat kotosalla jopa hieman vajaa viikon verran kun Miehelläkin alkoi kolmen viikon joululoma. Ja kuinka ollakaan: minä oon ollut niin väsynyt ja joulutohinoissani, ettei lapsentekoa edes harkittu. Tai no, yritti Mies tuossa yksi ilta ehdottaa, että miten ois, mutta meikäläinen oli vetänyt siinä vaiheessa sellaiset ruokaperseet, että paha olo vaan velloi vatsassa ja pelkkä ajatuskin seksistä nostatti kylmän hien pintaan ja palan kurkkuun. Kyllä joulu on hienoa aikaa.

Huomenna ollaan suuntaamassa anoppilaan jälkijoulun ja uuden vuoden viettoon, ja mulla pitäisi sopivasti alkaa menkatkin huomenna. Eipähän mene arvokasta vauvantekoaikaa hukkaan, kun vuodan sopivasti anoppilareissun ajan.

Kauhulla odotan kyllä ensi viikon reissua. Anoppi ja appi tietävät molemmat, että meillä on yritys päällä, ja appiukko muistaa JOKA puhelun yhteydessä kysellä Mieheltä, että no joko no joko. On raukka niin innoissaan mahdollisesta toisesta lapsenlapsesta: Miehen velihän on jo lapsenlapsi-asiassa "velvollisuutensa suorittanut" ja tulee isäksi ensi kuussa. Tietysti on hyvä, ettei appi suhtaudu meidän mahdolliseen sikiämiseen penseästi, mutta toisaalta noin innokas asenne on myös ahdistavaa ja jollain lailla asettaa paineita meikäläisen harteille: onhan siinä lapsenteossa nyt onnistuttava, ettei appivanhemmat pety.

Näissä tunnelmissa tällä kertaa. Nyt olis varmaan parempi alkaa pakata tavaroita, ettei tarvitse aamulla säntäillä tukka pystyssä äkäisenä etsimässä sukkia ja miettiä, mitä kaikkea melkein viikon mittaisella reissulla tarvitsee.

Mitäpä jos ja muut alistuskonjunktiot

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä, viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton, saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin? Mitäpä jos mä sokeudun voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa?

Mp3:n soittolistalle eksynyt Samuli Putron kappale "Mitäpä jos" herätti meikäläisessä tänään mielenkiintoisia pohdintoja, ja havaitsin viime kuukausien olleen ihan silkkaa jossittelua.

"Tarttis ostaa uusia rintaliivejä, nykyiset on ihan kulahtaneita. Ai mutta entäs jos tulenkin raskaaksi, eihän ne sitten mahdu enää päälle... Antaa olla."

"Uusia housujakin pitäisi hommata, kaapissa on enää yhdet ehjät farkut. Paitsi että turhaan mä niitä ostan, jos kohta oonkin raskaana enkä enää mahdu vanhoihin vaatteisiini..."

"Häämatkalle olis kyllä kiva lähteä, vois vaikka katsella ens kesän lähtöjä nyt kun on vielä varaa... Mutta jaksankohan mä reissata jos sitten onkin se The Maha ja hirveän tukala olla."

"Ai, uusia opiskelijatutoreita haetaan taas, pitäisköhän lähteä tutoriksi uusille ensi syksyn opiskelijoille? Mut mitähän siitäkään tulee, jos oonkin raskaana sit ens syksynä."

Tuollaiset ajatukset on aika tehokkaasti vallanut mun pään, ja jotenkin tuntuu siltä, että elämä on ihan lamaantunutta ja pysähtynyttä. Jopa niinkin pieni asia kuin uusien alusvaatteiden osto lykkääntyy jossittelun takia, puhumattakaan suurista päätöksistä kuten siitä, jatkanko opiskeluja vielä ensi syksynä vai ilmoittaudunko poissaolevaksi ja etsin töitä. Ja INHOAN tilannetta sydämeni pohjasta.

Mä olen yleensä aina kunnon stressipeikko ja suunnittelija, ja tykkään siitä, että tiedän tismalleen, mitä milloinkin tapahtuu. Olen tapaamisissa aina etuajassa, koska vihaan myöhästelyä (ja myöhästelijöitä), teen listoja ja aikatauluja (etenkin opiskeluun liittyen) ja pyrin aina tietämään edes suurin piirtein, mihin olen matkalla elämässäni. Nyt, kun raskauden yritys on päällä, inhoan yli kaiken sitä, etten mitenkään pysty vaikuttamaan koko asiaan, vaikka yritänkin olla huoleton ja olla murehtimatta.

Pitäisi kai kuunnella Putroa ja ottaa opikseen: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"

Nimimerkki Peikotus kävi kommentoimassa blogin ensimmäistä tekstiä. Voin sanoa, että täälläkin on puheeseen pesiytynyt "sitten kun" -lausahdukset. Etenkin liittyen lasten kasvatukseen ja siihen, mitä niille meidän tuleville kakkajaloille sitten opetetaan. Ja mitä lasten isä EI saa tehdä. :D

"Sitten kun meillä on lapsia, niin me ei ainakaan käytetä niitä jatkuvasti mäkkärissä tai hesessä. Eikä niille osteta nyky-Barbeja tai Bratzeja tai mitään Pokémon-örkkejä."

"Sitten kun meillä on lapsia, niin et sitten opeta niitä kannustamaan Manchester Unitedia! Etkä pakota niitä aloittamaan jalkapallon pelaamista!" (Ai miten niin Mies on Valioliigan ystävä...)

"Sitten kun meillä on lapsia, niin niille näytetään sitten vaan kunnollisia lastenohjelmia, eikä mitään huonoja trendiohjelmia mitä maikkari näyttää nykyään."

Niinpä niin. Sitten kun.