Ja kuinkas sitten kävikään?

Kuva kertonee olennaisen.

Ajatuksenjuoksu plussatestin jälkeen: "Apua, missä on allergialääkkeen tuoteseloste, voiko tätä syödä raskaana? Mitenkähän ne juhannuksen 2,5 annosta alkoholia, tai maanantainen viinilasillinen ja yksi siideri, onkohan niistä haittaa vai tuleeko meille FAS-lapsi? Ei perhana, nythän mulla menee ensi vuoden opinnot ihan uusiksi..."

Ehkä se ilo ja riemu iskee sitten parin päivän viiveellä. Nyt on lähinnä pöllämystynyt ja hämmentynyt olo.

Edellisistä menkoista laskien rv 5+4. Huomenna soitto neuvolaan. Lapsettomuuspoliaikaa en vielä peru, ihan kaiken varalta.

Kp 37

Otsikko kertoo olennaisen: pitkä kierto menossa jälleen. Jos vielä huomennakaan ei ala vuoto, ollaan ennätyslukemissa ja apteekin raskaustestihylly saattaa alkaa houkutella meikäläistä ostoksille.

Kropan lisäksi pääkin on sekaisin ku seinäkello. Keskiviikkona painelin elämäni ensimmäiseen yövuoroon, ja koska en ehtinyt nukkua päikkäreitä ennen töihin lähtöä, vuoron loppuessa aamukuudelta olin ihan tillintallin. Eilinen päivä menikin sitten täysin koomassa, ja vielä nytkin on pikkasen hönö olo kun unirytmi on sekaisin. Ja iltavuoroon pitäis mennä vielä töihin. Alan vihdoinkin tajuta, miltä Miehestä tuntuu yövuoroviikoilla, kun valvoo yöt ja yrittää nukkua +30-asteisessa kämpässä päiväsaikaan. Puhumattakaan omasta äidistäni, joka työskentelee hoitoalalla ja vielä viime kesänä teki pelkkää yövuoroa...

Viikonloppuna voisikin käydä vihdoin ja viimein testaamassa läheisen uimarannan veden lämpötilan. Ettei käy niin kuin muutama kesä sitten, jolloin kävin kesän ensimmäisen ja ainoan kerran järvessä uimassa elokuun lopulla. :D

Paluu arkeen

Juhannus tuli ja meni tänäkin vuonna anoppilassa, yhtä juoksulenkkiä lukuunottamatta hyvinkin laiskanpulskeissa merkeissä. On se kumma, kuinka aina juhlapyhinä tulee syötyä ihan saakelisti ja sitten ähkitään sohvalla sikiöasennossa maha pinkeänä, eikä siltikään seuraavalla aterialla osaa ottaa ruokaa sopivasti. Noh, onpahan taas kiloja joita pudottaa lenkkeilemällä. :P

Mulla on alkanut elämässäni uusi itsesensuurin aika: appiukko liittyi Facebookiin muutama viikko sitten, ja nyt joudun TAAS miettimään vähintään kolme kertaa ennen kuin postaan FB:iin yhtään mitään. Ei siinä mitään, että appiukko on mukana sosiaalisessa mediassa, onhan mun äitikin naamakirjailija, mutta kyllä apelle olisi joku voinut pitää ensin jonkinlaisen FB for dummies -koulutuksen ennen kuin sen päästi irralleen internetiin. Jos mulla olisi yhtään enempää pokkaa, olisin voinut itse mainita appiukolle ainakin seuraavat pikkuseikat:

a) Statuspäivityksen ei tarvitse olla romaanimittainen tai liian yksityiskohtainen kuvaus päivästä (tämän voisi muuten moni nuorempikin FB-käyttäjä muistaa, toim. huom.). Puujalkavitsitkään ei naurata, jos sellainen on statuspäivityksenä 4 kertaa päivässä.

b) Ihan jokaista kaveripyyntöä EI OLE PAKKO hyväksyä: juhannuksena todistin vierestä, kuinka appi hyväksyi kolme henkilöä FB-kavereikseen ja alkoi sitten miettiä, että "ketähän nämäkin on, jotain tuttuja varmaankin"...

c) Vaikka se oma ja ainut lapsenlapsi (eli Miehen veljentyttö 1,5v) onkin ihana ja rakas ja valokuvauksellinen, niin ei niitä kullanmurun valokuvia tarvitse laittaa nettiin tonnikaupalla. Kyllä ne lapsen vanhemmat osaa sen homman ihan itsekin.

Tuohon viimeiseen pointtiin liittyen käytiin Miehen kanssa aika lailla vakavaakin keskustelua aiheesta lapsen tietojen ja kuvien jakaminen netissä. Appiukon toilailuja seuratessani olen tullut nimittäin siihen tulokseen, että jos/kun meille se kakkajalka tulee, niin MINÄ ja VAIN MINÄ olen se, joka siitä lapsesta laittaa valokuvia nettiin, ja silloinkin hyvin rajoitetusti. Ja jos muut haluavat esim. naamakirjaansa laittaa kuvan, jossa meidän muksu esiintyy, niin kysyköön ensin luvan meikäläiseltä tai Mieheltä. Piste. Mun mielestä ei nimittäin ole mitenkään tarpeellista, että alaikäisestä lapsesta on netissä lukemattomia kuvia kaikkien töllisteltävinä. Varsinkaan sellaisia otoksia, joissa nassikka viipottaa ilman rihman kiertämää tai joissa on kuvattu lapsen vaipansisäisiä tuotoksia lapsen alapään ollessa kuvassa mukana (oi kyllä, em. veljentytöstä on FB:ssa myös tällainen kuva, tosin isänsä postaamana...).

Kakkajalasta puheenollen, täällä mennään harvinaisen pitkällä kierrossa: tänään on jo kp33, vaikka menkkojen piti saapua juhannuksena. En kuitenkaan vielä liputa onnesta, koska oletettuna ovisajankohtana olin reissussa ja lapsentekopuuhat jäi vähälle, joten kyseessä lienee vaihteeksi pitkä kierto.

Nyt arkitouhujen pariin: juhannuspyykit odottaa pesua, kaupassa pitää käydä ja lenkkikään ei tekisi pahaa. Ja jossain välissä pitäisi se gradukin tehdä pois kuljeksimasta. Huoh.

Lähete ja lämpöhalvaus

Kah kummaa. Sillä välin, kun olin Helsingissä turisteilemassa pari päivää, posti oli kiikuttanut kirjeen naistentautien polilta. Meille on nyt sit varattu eka aika polille 31.8. Pistin Miehen kännykkään jo muistutuksen sekä ylimääräisen hälyn paria viikkoa ennen, että muistaa ottaa sille päivälle vapaan tai puolikkaan vapaan. Tai ainakin olettaisin, että meitä kumpaakin siellä kaivataan, koska mukana tuli esitietolomake myös Miehelle, vaikka lähete olikin vain mun nimellä. Mut jee, onpahan taas mitä odottaa.

Vietin tosiaan muutaman päivän Helsingissä ystävän kanssa turisteilemassa, kävin mm. elämäni ensimmäistä kertaa Suomenlinnassa. Museoihinkin oli tarkoitus mennä, mutta kun päästiin ekan museon ovelle, todettiin sen menneen poikkeuksellisen aikaisin kiinni, eikä jaksettu raahautua seuraavalle museolle, vaan lähdettiin sen sijaan terassille. Noh, kulttuuria se on ravintolakulttuurikin. :P Reissu kyllä rentoutti kummasti, vaikka paluumatkalla verenpainetta nostattikin Pendolinon viisi (5!) ylimääräistä pysähdystä ylikuumentuneiden jarrujen ja vastaantulevan liikenteen takia...

Oviksen pitäisi tapahtua tänään tai huomenna, mutta taidan silti harkita kahdesti ennen kuin alan ehdotella Miehelle petipuuhia. Huonolla tuurilla saataisiin vielä lämpöhalvaus, jos alettaisiin touhuta kämpän sisälämpötilan hipoessa 30 astetta. Ehkä illan viiletessä sitten voi asiaa ajatella uudemman kerran. :P

Thanks for nothing

Lääkärikäynti oli sitten vihdoinkin tänä aamuna. En oikein tiedä, oliko mun odotukset liian korkealla vai oliko mulla vaan joku harhaluulo tästä lääkärikäynnistä, mutta jotenkin jäi sellainen olo, että "tässäkö tää nyt oli, eipä ollu kummoista". Mieskin sanoi kotiin tallaillessamme, ettei lääkärikäynnillä tullut ainakaan hälle mitään uutta.

Lääkäri oli ihan mukava vanhempi nainen, joka lueskeli tietokannasta meidän terkkarikäynnin tietoja, kyseli aika lailla samoja kysymyksiä kuin terkkarikin, kävi pikaisesti läpi meidän näytteiden tulokset (Miehen siemennäytetulokset oli lääkärinkin mukaan kondiksessa, eikä mun veriarvoissa ollut mitään hälyyttävää) ja lopulta teki mulle vielä sisätutkimuksen, jossa ei myöskään tullut ilmi mitään ihmeempää. Kohtu on kuulemma hyvänkokoinen ja hieman eteenpäin kallistunut, mutta tämän mä tiesinkin aiempien gynekäyntien perusteella.

Nyt meillä on sit vetämässä lähete lapsettomuuspolille ja odottaminen jatkuu. Lääkäri epäili, että saadaan odotella ehkä jopa elo-syyskuuhun asti yhteydenottoa polilta, koska hoitojonon pituudesta ei ole tietoa ja poli on kesällä osittain kiinni henkilökunnan lomien takia. Lisäksi polia vetävä lääkäri (ylilääkäri?) on kuulemma lopettamassa tai jo lopettanut polilla työskentelyn, joten saas nähdä, miten tämä homma tästä nyt sitten etenee... Ja tietenkin lääkäri sanoi ihan samaa kuin terkkarikin, eli käski meidän ottaa kesän ajan rennosti ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Ja ovulaatiotestien käyttö on kuulemma ihan turhaa, jos kerran kierto on suurin piirtein säännöllinen ja tiedetään, milloin hedelmöittymismahdollisuudet ovat parhaimmillaan.

Endosta lääkäri ei sanonut mitään, vaikka sanoinkin pariin otteeseen sitä suvussa olevan ja kerroin kuukautisten olevan ihan saamarin kivuliaat. Olis varmaan pitäny napakammin sanoa, että epäilen endoa ja haluaisin sitä mahdollisuutta tutkittavan tarkemmin, mutta nyt se sitten jää lapsettomuuspolikäyntiin. Tai sitten painelen kesällä yksityiselle puolelle endoepäilyjeni kanssa. :/

Että näillä mennään sitten. Kp 5 menossa, eli ensi viikolla olisi otolliset päivät tässä kierrossa. Ja tietenkin meikäläinen on ensi viikolla 3 päivää Helsingissä ja viikonlopun tiiviisti töissä. Argh.

Torstai on toivoa täynnä - ja pyh!

Vieläkin ootellaan, mutta enää vain lääkärikäyntiä. Menkat ilahduttivat saapumisellaan tänä aamuna klo 4:30 (ei, en sentään herännyt äkilliseen verenvuotoon, vaan menin aamukuudeksi töihin), ja olen taas viettänyt päivän hammasta purren ja yhden (1) Panadolin voimin, koska enempää ei repussa pyörivästä hätäapupakkauksesta löytynyt. Ja voi että, miten ihana työpäivä siitä tulikaan!

(Disclaimer: seuraava tekstinpätkä sisältää jonkin verran perinteisiä suomalaisia ärräpäitä sekä puhetta ruumiintoiminnoista, mikä voi ällöttää osaa lukijoista. Teitä on varoitettu.)

JumaLAUTA miten voi ihmislasta sattua menkka-aikaan. Ensimmäiset pari tuntia meni ihan kelvollisesti, koska vuoto ei vielä ollut päässyt kunnolla vauhtiin, mutta puolessa välissä työpäivää olin valmis repimään kohtuni omin kätösin irti. Ei voi mitenkään päin olla normaalia, että menkkakivut tuntuu perkele peräsuolessa asti. Kyllä, just siellä, perseessä. Mitä helvettiä?! Ei riitä, että kohdussa tuntuu siltä, kuin joku viiltelisi fileerausveitsellä paloja irti, vaan pitää joka vessareissullakin pelätä, että repeääkö paksusuolikin samassa rytäkässä! Kotonakin epäröin pitkään, laitanko kuukupin vai pelaanko muovisideällötysten kanssa, ja olisi pitänyt päätyä jälkimmäiseen vaihtoehtoon: aiemmin kivuttomasti sujunut persruukun asennus tuotti nyt melkoista tuskaa.

(Ruumiintoimintokuvaelma päättyy tähän. Kiitos ja anteeks.)

Onneksi lääkärikäyntiin on enää muutama päivä, onpahan nyt tuoreessa muistissa nämä menkkakivut niin voin niistäkin avautua samalla reissulla. Jos tuolla vatsaontelossa ei nyt ole endometrioosia tai muita kutsumattomia vieraita, niin ihme on.

Ja nyt kun avautumisen makuun pääsin, niin toteanpa samalla vauhdilla, että Iso Paha Vuokratyöfirma kyllä taas hanskaa homman. Kun ilmoitin olevani kesällä käytettävissä pesulatöihin, mulle kerrottiin, että toukokuulla on sitten pari infoa ja koulutusta, joihin "sun kyllä ehdottomasti kannattaa mennä, vaikka ootkin ollut siellä yrityksessä jo useissa työvuoroissa". Noh. Eilen oli ensimmäinen koulutus, jossa kerrottiin tasan ne faktat firmasta, jotka jo tiesinkin: työajat, palkkaus, työpaikan sijainti, työturvallisuuden tärkeys jne. Joo, eihän siinä, hyvää tietoa niille, jotka eivät pesulalla vielä olleet tehneet töitä. Tänään oli koulutuksen toinen osa, tällä kertaa pesulalla, jonne jäin vielä aamuvuoron jälkeen tunniksi odottelemaan. Ja ihan yhtä tyhjän kanssa tämäkin info: esimiehet kertasi palkkaus- ja työaika-asiat, jonka jälkeen kierrettiin tuotantotilat. Jälleen, varmasti hyödyllistä tietoa, JOS ON ENSIKERTALAINEN.

Voitte uskoa, kuinka paljon olen haaveillut siitä päivästä, jolloin voin soittaa vuokrafirmaan ja sanoa: "Valitettavasti en ole enää käytettävissänne, koska jään äitiyslomalle/sain oikeita töitä/voitin lotossa ja rupean nyt oloneuvokseksi"...

Ootellaan, ootellaan...

Mies sanoi aikanaan asepalvelusta suorittaessaan, että intissä on aina kiire odottamaan. Kieltämättä välillä siltä tämä elämäkin tuntuu: välillä on mukamas kauhea kiire hoitaa asioita, ja sitten joutuukin odottelemaan. Tällä hetkellä odotan lähinnä a) puna-armeijaa, ihan vaan koska kiinnostaa, mihin sfääreihin kierto tällä kertaa yltää, ja b) lääkäriin pääsyä. Mennään kp 24:ssa, ovis oli milloin oli ja otolliset päivät jätettiin hyödyntämättä makkarin puolella, lähinnä koska allekirjoittanut oli taas vaihteeksi stressaantunut ja haluton ja väsynyt ja ties mitä. Ja olen edelleen: Mies yritti eilen hempeillä ja punkea kylkeen, mutta mulla vaan lurppasi silmät kiinni ja oli sellainen "älä ny jaksa" -fiilis. Varsin romantillista.

Romantiikka on siitä jännä juttu, että se on loistanut poissaolollaan melkein koko meidän parisuhteen ajan. Kun tavattiin Miehen kanssa, oltiin jo kuitenkin sen verran "vanhoja" (19 ja 18v.), että pahin teini-ihkutusvaihe oli jo kummallakin ollutta ja mennyttä, eikä edes kaukosuhteilu-vaiheessa tullut mitenkään erityisesti lässytettyä ja hengattua tuntikaupalla puhelimessa ("you hang up", "no, YOU hang up!"). Ja jos jompikumpi muruttelee tai kullittelee (veh veh) toista, niin yleensä rivien välistä paistaa sarkasmi naapurikuntaan asti. Jos taas toinen on tehnyt jotain väärin tai on muuten vaan ojennuksen tarpeessa, kuuluu yleensä toisen suusta sanat "Kuulehan sie!" :P

Ehkä mä olen sitten jotenkin epäromanttinen luonne, kun en jaksa jatkuvasti olla söpöstelemässä ja lähipiirin pariskuntien lepertelyä kuunnellessakin lähinnä yököttää. Eräskin kaveri IHAN OIKEASTI vakavissaan kutsuu avokkiaan hanipööksi, ja vieläpä julkisesti. Hrrrrr. Kyllä mulle Mies on ihan Mies omalla etunimellään. Tai sukunimellä, jos on kökkö päivä.

Kökköpäivistä puheen ollen, ihme on, jos tämän päivän jälkeen ei iske joku vuosisadan lenssu. Vietin nimittäin kahdeksan tunnin työpäivän ulkona teltassa vesisateessa ja tuulessa ja "rekisteröin messuasiakkaita" (eli pelasin tietokoneella pasianssia ja välillä printtailin messuvieraille asiakaskortteja). Kahden ensimmäisen tunnin jälkeen olin jo aivan umpijäässä ja tärisin, vaikka mulla oli kaksi pitkähihaista paitaa, työliivi JA takki päällä. Ja vielä kaksi samanlaista päivää edessä, sentään ilmeisesti vähän aurinkoisemman sään kera.

Nyt kuumaan suihkuun, kuppi teetä nassuun ja villasukat jalkaan.