Joulua odotellessa

Odotuksen odotus jatkuu edelleen. Viime kierrossa plussasin jo kertaalleen, mutta se olikin väärä hälytys, joko kemiallinen tai varhainen keskenmeno. Tässä meneillään olevassa kierrossa on nyt kp 28/31-32 ja dpo 11 tai 12 (oviksen ajankohdasta en mene täysin takuuseen, kiitos kökköjen liuskaovistestien). Testailemaan pääsee ensi viikolla, jos ei vuotoa kuulu.

Välillä tuntuu, että koko elämä on ihan pysähdyksissä tämän lapsenteon takia. En oikein osaa tehdä mitään päätöksiä esimerkiksi työnhaun tai opintojen jatkamisen suhteen, kun koko ajan olen "entäs jos ja sitten kun" -moodissa. Tälläkin viikolla hain yhtä työpaikkaa, joka olisi määräaikainen sijaisuus tammi-heinäkuuksi - ja heti kun olin hakemuksen lähettänyt, aloin jossitella, että jos nyt tulenkin raskaaksi tässä kierrossa, on laskettu aika elokuun alussa eli en voisi tehdä töitä koko sijaisuuden ajan. Älytöntä miettiä tällaisia, kun en ole vielä edes saanut haastattelukutsua!

Ja ne opinnot. Syksyllä olisi hyvä sauma palata akateemiseen maailmaan, mennä tekemään se vuosikausia roikkunut gradu ja hakea vaikka paria sivuaineoikeutta vielä varmuudeksi, että olisi sitten laaja maisterintutkinto ja paremmat saumat työmarkkinoilla. Paitsi että miten mä mitään gradua lähden tekemään, jos vauva syntyykin silloin loppukesästä.

Joku ratkaisu pitäisi kuitenkin tehdä vähitellen, jo ihan vain siksi, että mua itseäni korpeaa nostaa työttömyystukia ja homehtua kotona samoja duplotorneja päivästä toiseen rakennellen (vilkkaan uhmiksen kanssa kotona olo ei selvästikään ole mun pala kakkua, vaikka lastani kovasti rakastankin). Lapsen kerhokavereiden vanhemmiltakin on tullut jo ihmetteleviä katseita, kun kuulevat mun olevan kotona, vaikkei meillä ole vauvaa talossa tai muutakaan "validia syytä" tälle tilanteelle. Ja joo, eihän se niille muille kuulu, miksi mä olen kotona kohta kolmevuotiaan kanssa, mutta vähän on silti aina semmonen tunne, että joudun selittelemään, miksi näin.

Noh, se siitä avautumisesta. Asiat lutviutuu kyllä aikanaan johonkin suuntaan, turha marista vielä tässä vaiheessa.

Pimu sai muutama päivä sitten päähänsä, että jouluvalot pitää ripustaa. Likka on varmaan nähnyt kerhomatkoilla naapuritalojen parvekkeilla olevia joulukoristeita. Eilen annoin sitten periksi, ja ripustettiin sitten yhdessä yhdet led-valot Pimun huoneeseen ja laitettiin sähkökynttelikkö keittiön ikkunalle. Tontut sentään jätin vielä kaappiin odottamaan joulukuuta, enkä muutenkaan ajatellut hirveästi kotia koristella, koska ollaan joulunpyhiksi menossa anoppilaan. Joululahja-asiatkin on aika hyvässä kuosissa, sukulaisille olen vähitellen antanut vihjeitä tai suoranaisia pyyntöjä Pimun lahjojen suhteen (tietyt lelut käy, ei enää Duploja eikä missään nimessä pehmoleluja, käyttötavara kuten lakanat ja lasten aterimet on ok, vaatteista neuvotellaan erikseen...). Joulukorttiaskartelussa luotan kerhotätien ammattitaitoon ja toivon, että sekä kerhossa että avoimessa perhekahvilassa on korttipajoja lähiviikkoina. Enää pitäisi keksiä Miehelle mahdollisesti jotain, samoin appiksille. Ensi viikolla on paikallisessa Messukeskuksessa joulumarkkinat, jos sieltä löytyisi vaikka jotain ruokaisaa lahjaa. Pari vuotta sitten ainakin maustetut hunajat kelpasivat erinomaisesti appiksille sekä mun isovanhemmille.

Että kyllä tämä tästä, joulu ja kaikki.

Syyskaa(m)os

Kesä tuli ja meni. Niin myös pikkukakkonen. Ei tule maaliskuussa toista vauvaa tähän talouteen.

Koko kesä meni raskauspahoinvoinnin kanssa kärvistellessä, kunnes elokuun alkupuolella olo alkoi helpottaa. Ihmettelin asiaa jonkin verran, koska Pimusta kärsin oksentelusta aina viikolla 14 asti, mutta tällä kertaa kertaoksu riitti ja sitten alkoi elämä voittaa.

(Tähän väliin pitänee laittaa eritevaroitus, graafista kuvailua luvassa.)

Rv 11 + jotakin alkoi sitten tiputtelu. Alkuun vessakäyntien yhteydessä paperiin jäi muutama verinen viiru, joista en osannut huolestua. Sitten alkoi tulla hyytymiä ja isompia verimönttejä, ja aloin huolestua, vaikkei mihinkään koskenutkaan. Sitten aloin ihmetellä raskausoireiden yhtäkkistä helpottumista pari viikkoa aikaisemmin, ja otin yhteyttä neuvolaan. Sen viikon perjantaina pääsin akuuttiajalla äitiysneuvolaan, jossa terkkari (ei oma, vaan päivystävä) yritti ultralla tutkailla tilannetta. Ilmeisesti istukka oli kuitenkin sen verran edessä, ettei terkkari saanut katkarapua kunnolla näkyviin eikä osannut sanoa, onko sykettä vai ei. Terkkari tyytyi lohduttelemaan, että jos se on kesken mennyt, niin sitten se sieltä tulee itsekseen ilman mitään ongelmia.

Paskan marjat. Lauantai- ja sunnuntaiyöt kärvistelin hervottomien kipujen ja kramppien kanssa, ja verta ja hyytymiä tuli entistä hurjempia määriä niin, että pikkarit meni vaihtoon vähintään kolme kertaa vuorokaudessa. Lauantaiaamuna kävin näytillä keskussairaalan päivystyksessä, jossa sisätutkimuksen jälkeen kehotettiin ottamaan Buranaa ja tulemaan uudestaan, jos ei helpota. Lopulta su-ma-yönä, kun noin kahden aikaan aamuyöllä tärisin kipujeni kanssa sängyssä enkä kyennyt muuhun kuin itkemään ja ulisemaan, soitti Mies taksin ja komensi päivystykseen. Päivystyksen kautta synnytysvastaanotolle, jossa päivystävä lääkäri ultrasi tilanteen. Sikiön koko vastasi noin viikkoa 9, ei sykettä havaittavissa. Sisätutkimus, jonkin verran ronklaamista, jolloin tiukan kohdunsuun ohi saatiin livautettua isoja hyytymiä sekä lapsivettä. Sikiötä ei kuitenkaan vielä saatu poistumaan, joten lääkäri passitti mut osastolle lepäämään ja ottamaan Cytoteciä, että saataisiin kaikki materiaali ulos.

Osastolla sain nukuttua katkonaisesti muutaman tunnin Cytotec-annosten välissä, mutta lääkkeillä ei ollut mitään vaikutusta. Tässä vaiheessa väsytti ja nälätti, koska mulle ei annettu ruokaa kaavinnan mahdollisuuden ja nukutuksen vuoksi. Heiluin siis osastolla tippatelineen kanssa, yritin keskittyä telkkarin katsomiseen ja lehtien lukemiseen ja odotin, lähtisikö Cytoteceillä kuitenkin kohtu tyhjenemään. Iltapäivällä mua hoitavat kätilö ja lääkäri kuitenkin totesivat, että kaavintaan on mentävä, ja noin neljän aikaan mut kärrättiin leikkuriin.

Kaavinnassa ei ollut ongelmia, ja iltapalan jälkeen pääsin kotiin. Seuraavasta viikosta ei olekaan sitten juuri tarkkoja muistikuvia: sain peruttua äitipolin ultrat ja soitettua äitiysneuvolaan omalle terkkarille, ulkoilin Pimun kanssa normaalisti ja hoidin kodin, mutta enimmän aikaa taisin istua lamaantuneena sohvannurkassa itkemässä. Ja silti elämä jatkui: maanantaina olin kaavinnassa, ja saman viikon lauantaina matkasin jo Turkuun serkun häitä juhlimaan. Omasta menetyksestä huolimatta osasin myös riemuita yhdessä parhaan ystäväni kanssa, joka teki positiivisen raskaustestin juuri ennen omaa katastrofiviikonloppuani.

Välillä olen asian kanssa ok: kesken meni, sattuuhan sitä, ei siitä olisi ollut eläjäksi ja niin edelleen. Yritän ikään kuin häivyttää mielestäni sen faktan, että olen ollut toistamiseen raskaana. Ja sitten aina välillä puhkean parkumaan, niin kuin aiemmin tällä viikolla, kun tajusin, että toinen raskaus olisi nyt jo yli puolen välin, jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Uusi yritys on jo alkanut, menossa on ensimmäinen yrityskierto kaavinnan jälkeen. Kierron pituus on täysi mysteeri, mutta yritettiin ajoittaa Miehen kanssa yrittäminen suunnilleen niihin aikoihin, milloin ovulaation olisi pitänyt olla raskautta edeltävän kierron perusteella. Odotellaan siis rauhassa viikko tai pari ennen kuin alan kuulostella menkkojen perään tai ostella raskaustestejä.

Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä Pimu on aloittanut kaupungin päiväkerhossa, käy kahtena aamupäivänä kerhoilemassa ja viihtyy paremmin kuin hyvin. Kotona tyttö puolestaan uhmaa entistä pahemmin ja testailee rajojaan, kirkuu ja karjuu ja vänkkää vastaan joka asiasta ihan periaatteen vuoksi. Välillä jaksan pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena, välillä taas karjun takaisin ja paiskon ovia purkaakseni turhautumistani.

Miehen seuraava loma on vasta jouluna, ja pari viikkoa ennen joulua saan pienen irtioton lähtemällä ystävän kanssa minilomalle yhdeksi yöksi. Siihen asti pitää vain purra hammasta ja hengittää välillä syvään. Vähintään kolmesti.

Uhmapeikko

Pimun kummitäti kyseli eilen, olenko tehnyt toista raskaustestiä varmistukseksi. En ole, eikä luultavasti tarvitsekaan. Aamukahvi närästää, vatsassa kiertää ja koko ajan pitäisi napostella jotakin. Hammastahna maistuu vehkeelle (piti vaihtaa merkkiä, tää toinen ei onneksi jätä pahaa jälkimakua), pilkin sohvalla jo iltakahdeksan aikoihin ja vuoroin palelee, vuoroin on tolkuttoman kuuma. Hiki haisee aiempaa ällömmälle.

Kaikki tämä, ja viikkoja vasta 4+6. Noin puolet yllä luetelluista oireista on luultavasti psykosomaattisia, mutta siitä huolimatta napsin nytkin rusinoita, ettei huono olo yllätä.

Pimu taitaa vaistota, että äidillä on nyt vähän muuta mielessä. Likka on nimittäin mummolasta paluun jälkeen punkenut jatkuvasti mun syliin, roikkuu lahkeessa ja pusuttelee ja halittelee. Ja vastaavasti isimies on tytölle ihan nounou ja tyhmä tyyppi: Miehelle karjutaan ja kiukutellaan, isi ei meinaa kelvata pyllynpyyhkijäksi eikä lenkkareiden riisujaksi. Jos isi erehtyy yrittämään tytön nukuttamista päikkäreille tai yöunille, seuraa siitä hysteerinen itkuhuuto ja äidin paikalle vaatiminen. (Eipä sillä, että tuo kakara minunkaan kanssa aina nukahtaisi. Harva se päivä painun tytön huoneesta ulos ovet paukkuen, kun menee hermo lapsen pööpöilyyn ja sängyssä härväämiseen.)

Olen huomannut, että nyt, kun Pimun uhma alkaa olla jo tosi pahassa vaiheessa, mun hermo ei yksinkertaisesti kestä. Tyypin höpöttäessä ruokapöydässä kaikkea asiaankuulumatonta mä ärähdän nanosekunnissa, että "nyt lärvä umpeen ja SYÖ!!!". Nukkumaanmenoon kuuluu jo jokailtaisena rutiinina merimiehen lailla kiroilu ja "nyt saatana silmät kiinni" -fraasi. Pimu testaa rajoja jatkuvasti kaikessa, enkä mä jotenkin osaa ottaa vastaan sitä kaikkea kiukkua ja "omaa tahtoa", jota tytöstä löytyy päivä päivältä enemmän. Kateeksi käy niitä äitejä ja isiä, jotka jaksavat joka kerta laskea (kahteen-)kymmeneen uhmapeikon hyökätessä ja pitää oman kielensä kurissa.

Tiukkaa tekee tämän kaiken kanssa ehkä myös siksi, ettei meillä ole lähellä sitä kuuluisaa tukiverkostoa: sukulaiset asuvat kaikki kaukana, isovanhemmat on vielä työelämässä, eikä mun täkäläisissä kavereissa oikein ole ketään sellaista, jota voisin pyytää joskus lapsenvahdiksi. Tai ainakin kynnys pyytää apua on korkea, suuri osa kavereista kun on lapsettomia ja ne lapselliset kaveritkin ovat omien jälkeläistensä kanssa kiireisiä. Mä saan Miehen työvuorojen ja lomien puitteissa kyllä jonkin verran hengähdystaukoja, mutta ei järin lomailulta kyllä tunnu se, että sen pari tuntia, mitä Mies ulkoiluttaa tenavaa, mä a) teen pikaisesti kriittisimmät kotityöt, b) laitan ruokaa ja c) käyn lenkillä tai ruokakaupassa.

Olenkin varannut itselleni junaliput Helsinkiin ja takaisin heinäkuun lopulle. Sanoin Miehelle, että nyt kun Pimu ei syö tissiä, otan ja painun ihan keskenäni pariksi päiväksi reissuun, että saan hetken levätä ja ladata akkuja ilman, että pitää huolehtia kenenkään muun tarpeista. (Tosin luultavasti reissu menee ainakin osittain raskauspahoinvoinnista kärsiessä, mutta sitä murehditaan sitten myöhemmin.) Jospa sen reissun voimin pärjäisi taas hetken arjen raasteessa.

Ja taas mennään

Joo-o. Ei tarvinnut odottaa ihan kahta vuotta tällä kertaa. Toisella yrityskierrolla Clearbluen digitesti heitti ruutuun viikkoja 1-2, menkkojen mukaan mennään tasan rv 4+0. Laskettu aika 2.3.2015.

Enkä voi edes kihistä ja tihistä ääneen riemuissani, koska ollaan anoppilassa juhannuksen vietossa. Plussatestin roskatkin jemmasin olkalaukkuuni hävitettäviksi huomisella kotiinpaluureissulla.

Voi pojat. Tästä tää taas lähtee. Lisää tarinaa, kunhan päästään kotiin ja oikean näppiksen äärelle (edelleen, kosketusnäytöllä kirjoittaminen on ahterista).

Tissibaari suljettu

Huoh. Näin siinä käy, kun surffaa netissä nykyään vain tabletilla/kännykällä eikä kosketusnäytöllä pitkien tekstien kirjoittaminen suju tahi nappaa: blogitauot venyy ja paukkuu kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta. *pyörittelee silmiään*

On montakin aihetta, joista olisi pitänyt kirjoittaa tässä kuluneiden kuukausien aikana. Pimun alkava (ja nyt täysillä päällä oleva...) uhma, imetys ja sen loppuminen, perhe-elämä noin yleensä, omat opiskelu- ja työkuviot ja ties mitkä. Nyt kun jälkeen päin miettii noita kaikkia asioita, ei enää muista kaikkea, mitä aiheesta piti sanoa. Yritetään nyt kumminkin kirjata edes jotain muistiin, että jää jälkipolvillekin mustaa valkoisella.

Aloitetaan vaikka imetyksestä. Pimun imetystaival kesti kaiken kaikkiaan 2 vuotta ja 2 kuukautta. Suunnilleen vuoden ja 2 kuukautta pidempään kuin alunperin ajattelin. Raskausaikana ainut ajatus ja tavoite imetykselle oli, että jos vaan selviää sen 6 kk täysimetyksellä ja vuoden ikään osittaisimetyksellä, niin hiton hyvä juttu. Sitten kun Pimu syntyikin sektiolla, imetyksen alku takkusi jonkin verran ja imuotteen ja maidon riittämisen kanssa piti tehdä melkeinpä hartiavoimin töitä. Tytön ekana syntymäpäivänä sitten tuulettelin itsekseni, että jes, tänne asti päästiin sittenkin, kaikki tästä eteenpäin on vaan plussaa.

Kaksivuotissynttäreiden lähestyessä alkoi mulla vähitellen innostus ja jaksaminen hiipua. Jäljellä olivat enää päiväuni- ja iltaimetykset, joista päiväuni-imetys tippui ensimmäisenä pois, kun likka siirtyi nukkumaan päiväunensa omaan huoneeseen junnusänkyyn. Iltaimetyksiä jatkettiin vielä tämän jälkeen noin viikon verran, mutta imetystuokiosta tuli lopulta pelkkää tissin raapimista, sylissä pyörimistä ja puremistakin. Kun Pimu sitten siirtyi vajaa kuukausi sitten nukkumaan yöunensakin omaan huoneeseen, loppui iltamaidon anto samalla. Pari ensimmäistä iltaa tyttö kyseli tissimaidon perään, muttei protestoinut, kun vastasin, että tissitkin nukkuvat jo. Eikä tissin perään ole sen jälkeen kyselty.

Kaiken kaikkiaan "vieroitus" sujui paremmin kuin uskoin, ja loppujen lopuksi sopivan lapsentahtisesti. Nyt kun vielä ehtisin joskus kaupoille ostamaan uusia rintaliivejä - ilman klipsejä ja luukkuja, wuhuu!

***

Aiheesta toiseen. Kevään ja kesän aikana on tullut vastaan useampikin Pimun vauva-ajan muskarikaveri tai puistotuttu. Arviolta 80 prosentilla näistä tuttavaperheistä on joko tulossa tai syntynyt bebe numero kakkonen. Hymähdinkin Miehelle joskus helmikuussa, että ollaankohan me jostain universaalista aikataulusta jäljessä, kun toista ei ole vielä tulossa saati suunnitteilla.

Maaliskuussa poistatin kierukan. Huhtikuussa tilasin ovistestejä. Nyt on menossa kakkajalka nro 2:n yrityskierto 2. Kirpputoreilta metsästän pääasiassa nb-koon kestovaippoja ja hypistelen koon 62 bodeja. Totaalinen takinkääntö siis. Jospa tällä kertaa ei tarvitsisi odottaa kahta vuotta.

Pääsiäinen ja sen jälkipyykki

Pääsiäinen vierähti tuttuun tapaan reissun päällä, oltiin anoppilassa kiirastorstai-illasta maanantaiaamuun. Ipana viihtyi niin kuin aina, mummo jaksoi viihdyttää tenavaa ja käytiin perheen kesken ulkoilemassa pikkukaupungin ainoassa (?) leikkipuistossa. Säät suosivat ja hiki tuli auringossa välikausivermeissä itse kullakin. Ukin ja mummon hankkima 12-tuumainen fillarikin testattiin mummolan kotikadulla: Pimu ei ihan hoksannut polkemisen ideaa saati yltänyt kunnolla polkemaan, mutta hauskaa tuntui silti olevan. Viikonlopun aikana saatiin myös Pimulle ihan oma fillari kotiin vietäväksi, sillä mun äiti oli saanut työkaveriltaan ihan kotiinkantohintaan kohtuukuntoisen pyörän apupyörineen ja työntöaisoineen. Onhan se fillari käytetty ja vähän kulahtanut (ja vaaleanpunainen...), mutta toimiva peli, joten kyllä sillä likka ajelee vuoden tai pari.

Pimun fillarin hankkiminen taisi olla appiukolle jonkinlainen kynnyskysymys, ja yhden polkupyörän takia on vedetty herneitä nokkaan ihan urakalla. Appikset kyselivät jo joskus talvella, että josko he antaisivat rahat Pimun pyörän ostoon. Minä ja Mies yhdessä tuumin ystävällisesti ilmoitettiin, että katsellaan pyöräasiaa keväämmällä tai ehkä vasta syksyllä, kunhan Pimu vähän kasvaa ja alkaa hoksata pyöräilyn päälle enemmänkin. Noh, tämä oli ok, luvattiin palata asiaan. Sitten mun äiti sanoi, että saisi työkaveriltaan ilmaiseksi tai hyvin edullisesti fillarin (joka nyt siis on meillä kotona), ja sanottiin appiksille, että saadaankin pyörä toista kautta, kiitos vaan tarjouksesta.

Yhtenä päivänä sitten mä huomasin Facebookista appiukon postanneen kuvan upouuden näköisestä tyttöjen 12-tuumaisesta fillarista, kuvatekstissä todettiin jokseenkin, että "tällä on sitten hyvä ajella mummolassa". Mies sitten kysyi äidiltään, että mikäs juttu tämä on, onko ukki sitten mennyt ostamaan omine lupineen tytölle pyörän vaikka vasta oltiin sovittu, että puhutaan asiasta ensin. Anoppikaan ei tiennyt asiasta mitään, ja Mies ehti sitten jo hermostua isälleenkin ja ärähtää fillarin ostosta. Kävi kuitenkin ilmi, että fillari oli käytetty, ei uusi, ja tarkoitettu kaikkien lastenlasten mummolapyöräksi. Todettiin sitten, että ok, hyvä kun on mummolassakin menopeli, ja luultiin, että asia oli sillä hyvä. Appiukko tosin taisi olla toista mieltä ja veti herneen nokkaan koko jupakasta.

Noh, eihän yksi fillarin hankkiminen pelkästään riitä perheriidan aiheeksi. Maaliskuussa appikset vierailivat Pimun synttäreillä, ja silloin tuli puheeksi, että he haluaisivat Pimusta 2-vuotiskuvan, ihan studio-otoksen, ja lupasivat maksaa sen likalle synttärilahjaksi. Mä huomautin silloin, että vastahan tytöstä otettiin marraskuussa päiväkotikuva studiossa, ei kai siinä ole mitään järkeä otattaa toista studio-otosta näin heti perään. Appikset kuitenkin inttivät, että ”no kun serkkutyttö E:llekin maksettiin se kuvaus, niin kyllähän nyt Pimustakin sitten jne”. Lupasin ottaa homman hoitaakseni, mutta kuvausajan varaaminen on nyt venynyt ja vanunut. Ensin mä en vaan ehtinyt vertailla studioiden hintoja, ja sitten Pimu onnistui rymyämään nenänsä ruvelle ja huulensa halki leikkien lomassa. Heitin silloin vitsillä appiksille, että sijoittaisivat studiokuvan sijaan jääkiekkomaskiin tai vastaavaan suojavarustukseen, kun on niin tapaturma-altis tapaus tuo Pimu. Eikös vaan appiukko tästäkin loukkaantunut ja huokailee nyt vähän väliä FB:ssa, että voi voi kun ukin rakkaasta ei nyt ole sitä kuvaa, yhyy.

Kaikkien näiden taustoitusten ja sivupolkujen päätteeksi, lopulta itse asiaan: pääsiäispyhät meni niin, että appiukko paineli aina toiseen huoneeseen kuin missä me oltiin, ei juurikaan leikkinyt Pimun kanssa, äyski kaikille ja ruoka-aikoina ahmi sapuskansa nopeasti päästäkseen pois ruokailutilanteesta. Mies kysyi äidiltään, mikä ukkia riepoo, eikä anoppikaan tiennyt. Appiukolta ei kukaan tietenkään kysynyt mitään, koska eihän suomalainen mies voi perkele ottaa isänsä kanssa mitään puheeksi.

Mullehan se on se ja sama, jos appiukko haluaa vihoitella noin pienten juttujen vuoksi niin fine. Miehen ja Pimun puolesta vaan harmittaa se, että appiukko selvästi arvottaa Miehen veljen perheen meitä "korkeammalle". Lankomies perheineen kävi mummolassa kuun vaihteessa, ja niiden vierailua hehkutettiin Facebookissa monin päivityksin ja kuvin. Meidän pääsiäisvierailusta ei mainittu mitään, mutta sen sijaan kyllä riemuittiin tänä aamuna sitä, kuinka pääsee taas töihin ja normaaliin arkeen pääsiäisen jälkeen. Meidän vierailu oli vissiin kauhea rasite ja pelkkää tuskaa.

Että onpa kiva selvitellä asioita näin aikuismaisesti ja kypsästi. Perkele.

Täällä taas!

Mietin tuossa jokin aika sitten, että "jaa, niin, olihan se blogikin vissiin vielä olemassa, pitäisköhän postata välillä jotain". Tuosta pohdinnastakin on aikaa jo kuukausi tai pari. Hups.

Blogi on ollut tosiaan katkolla puolisen vuotta, ihan vain koska elämä. Syksyn tein opinnäytetyötä ja esimiesharjoittelun suoritin opparin toimeksiantajan organisaatiossa, ja päivät venyivät välillä pitkiksi kun painoin töitä välillä iltakuuteenkin asti. Jouluna oli kuitenkin kaikki paketissa, oppari arvioitu, harjoittelu ohi, ja tammikuussa sain AMK-tutkintopaperit. Siitä suoraan työkkäriin työttömäksi työnhakijaksi ja kotiäidiksi.

Pimun hoitoura pph:lla jatkui aika tarkalleen likan 2-vuotispäivään saakka. Marraskuussa pph ilmoitti odottavansa lasta ja jäävänsä äitiyslomalle maaliskuussa, ja kun mulle ei alkanut löytyä töitä, tehtiin Miehen kanssa päätös ottaa muksu takaisin kotihoitoon sen sijaan, että haettaisiin uutta hoitopaikkaa. Jälkikäteen kävi ilmi, ettei meidän lähialueilla edes olisi ollut juurikaan vapaita paikkoja perhepäivähoidossa, vaan Pimu olisi pitänyt laittaa johonkin lähipäiväkodeista, mikä taas ei miellyttänyt mua ajatuksena ollenkaan.

Pimun kanssa ollaan oltu nyt kotona noin kuukausi, ja vähän meinaa välillä tehdä tiukkaa. Lähinnä henkisesti: kotiäitiyteen on pitänyt totutella taas ihan uudella tavalla, eikä kotona pötköttely vauvavuoden tapaan ole vaihtoehto, kun lapsesta on kitisevän tissivauvan sijaan kasvanut omapäinen, aktiivinen tahtoikäinen. Päiviin on haettu sisältöä lähialueen perhekahvilasta, kauempana keskustassa sijaitsevasta avoimesta muskarista ja lähialueen miljoonasta leikkipuistosta, joissa hoitoajoilta tuttuja hoitajia ja hoitolapsiakin pyörii säännöllisesti. Naapurin samanikäisen tenavan kanssa sovitaan harva se päivä leikkitreffit pihalle tai jomman kumman perheen kotiin, ja isimieskin ottaa työvuorojensa puitteissa ipanasta välillä kopin ja vie ulos tai kauppaan, että äiti saa omaa aikaa (= pääsee imuroimaan tai tiskaamaan...).

No, minkälainen se ipana sitten on? Kohta 2 v 1 kk, 88-senttinen ja 12-kiloinen tahtopakkaus, aktiivinen puuhastelija, varsinainen rämäpää ja akrobaatti, "minä isse!" -huutoineenkin yhä edelleen äidin tissivauva ja kainalokananen. Likka puhuu sujuvasti 4-5-sanaisia lauseita, kertoilee päivän tapahtumista, sanoittaa jo vähän tuntemuksiaankin ("äiti haamittaa, X haami, X ikki!" eli äitiä ja Pimua harmittaa, Pimu itki). Tyttö lukee ja kuuntelee satuja mielellään ja rakastaa kirjastoreissuja - selvästi äitinsä tyttö siinä suhteessa. Lempikirjoja ovat Kristiina Louhen Tompat ja Ainot sekä muutamat muut yksittäiset kuvakirjat. Lastenohjelmiin ja Pikku Kakkoseenkin ollaan sorruttu entistä enemmän, mutta yleensä Pimu ei jaksa kokonaista Pikku Kakkosta katsoa kokonaan. Musarullaa-konserttipätkiä sen sijaan katsottaisiin vaikka koko ajan, jos äiti ja isi antaisivat luvan... Ulkona tyyppi keinuisi vaikka maailman tappiin, ajelee potkumopolla hurjaa vauhtia ja kiipeilee naapuritontille vievillä kallioilla. Ja rymyää kuin stunt-mies: kolmen viikon sisällä nenästä on kuoriutunut nahka kahdesti ja ylähuulessa on vekki seinää päin juoksemisen seurauksena. Rauhallinen tyttölapsi, my ass.

Kerrottavaa ja kuulumisten päivittämistä olisi vielä useammankin kappaleen verran, mutta joutunen palaamaan asiaan toiste. Viimeistään ensi viikolla, lupaan ja vannon! ;)

Aina ei ihan jaksais

Terveisiä opinnäytetyöhelvetistä. Pari viime viikkoa allekirjoittanut on viettänyt tiiviisti koululla kirjoittaen, kiroillen, viilaten ja leikkien leikkaa-liimaa-askartele-graafikkoa olemattomilla kuvankäsittelytaidoilla varustettuna. (In case you wondered, verkossa olevan kyselylomakkeen kopioiminen Wordiin muotoiluineen ei ollut ihan pala kakkua...) Nyt on kuitenkin kirjoittamisessa tauko ja opparin tekeminen siirtynyt kenttätyöhön. Tämän viikon olen viettänyt rakennustarvikekirpputorilla haastattelemassa ihmisiä, ja ensi viikko vierähtää vastaavissa duuneissa ihan vaan tavallisella kirpputorilla. Turhauttavaa hommaa yrittää saada 50 ja risat -ikäisiä ukkoja vastaamaan sellaisiin kysymyksiin kuin "koen olevani vihreä kuluttaja" tai "kirpputoreilla asiointi on osa elämäntapaani", vaikka täkynä onkin käytetty lahjakorttiarvontaa. Argh. Olettaisin, että ensi viikolla vastauksia ei tarvitse ihan näin nihkeästi kiskoa asiakkailta. Ellei kirpputoriasiakkaat ole nykyään enimmäkseen vanhoja mummoja, jotka "eivät ymmärrä kysymyksiä enkä oikeastaan just nyt kerkii vastailla, kiitosta vaan".

Pimu ja Mies on saaneet tuta nahoissaan meikäläisen turhautumiset ja stressitason, ja paskamutsi-tason suorituksia on nähty lähes päivittäin. Vaikka eihän se ole ipanan vika (saatikka Miehen), että samalla kun äiti stressaa ja nukkuu huonosti, ipana starttailee uhmaikää ja testaa jatkuvasti, missä menee mikäkin raja. Pimu on alkanut myös venkoilla nukkumaanmenon kanssa, nukkuu yöt levottomasti pinniksessä pyörien ja päättää joka toinen aamu, että kello 5:50 on just hyvä heräämisaika. Niin, ja bonuksena likka piti keskiviikkona hakea kotiin hoidosta kesken päivän, koska sille nousi mystisesti kuume. Joka kesti tasan yhden päivän: eilen tytär sinkoili jo pitkin kotia niin kuin ei mitään. Yritin tsekata hammasosaston, josko sieltä olisi löytynyt kuumeen aiheuttaja, mutta uusista leegoista ei ole näköhavaintoa.

Onneksi lapsi osaa vielä ilahduttaakin, ja mä povaan sille uraa stand up -koomikkona. Viime aikojen lempihokemia on ollut "pippelii, pippeliiii, kukkuu, shhh!". (Eli, luonnollisestikin, "Petteri nukkuu, hys!". Pph:n mies tekee vuorotyötä ja nukkuu päiväunia.) Alapääosastoa jatkaa yökkärille lanseerattu nimitys "kikkeli". Näitä kun hokee iltapuuron äärellä, on ainakin äidin pokan pettäminen taattu. Fyysinen komiikka toimii myös: Pimu levittää kirjoja lattialle sikin sokin, kävelee sitten kirjalta kirjalle ja reunimmaiselta syvän kyykyn kautta "pyppää" eli hyppää matolle, tietenkin itselleen kikattaen ja aplodeja antaen. Tasajalkaa vieläpä, ja joskus kolmen loikan sarjoissa.

Ensi viikolla on päivähoidon syysloma, mutta ilmoitin silti Pimun varahoitopaikkaan likan olevan hoidossa ma-ke. Ei muuten pysty mitenkään repeämään opparitutkimuksen pariin, kun Mieskin on aamuvuorossa koko viikon. Ärsyttää ja harmittaa venkslata aikatauluja näin paljon yhden hiivatin opinnäytetyön takia, mutta onneksi koko homma on jouluun mennessä ohi. Tai ainakin tammikuuhun mennessä.

Lääkärineuvolakuulumiset

Tänään lauantaina pärähtää Pimun mittariin 1,5 vuotta (kääk, joko?!), joten viikolla oli aika käydä taas neuvolassa kuulemassa elämän suuria totuuksia. Tällä kertaa kera lääkärin.

Strategiset mitat ipanalla oli ihan oman käyrän mukaiset 82 cm ja 10,7 kg. Pitkä hoikkeliini edelleen. Päänupin ympärystä terkkari ei ensin meinannut mitata ("kun ei se nyt tässä vaiheessa ole enää niin tarkkaa", what?), mutta totesi kumminkin pipokoon olevan 48 cm. Lääkäri puolestaan totesi sydämen, keuhkojen, korvien, silmien ja ihon olevan "ihan ok, ihan normaalit", kyseli perusfaktat syömisestä, nukkumisesta ja puheen kehityksestä. Ruokailuista kysyttäessä mainitsin, että lehmänmaito ei uppoa kirveelläkään, jolloin lääkäri ihmetteli silmät pyöreänä, että "mitä hän sitten oikein juo päivähoidossa?". No daa, vettä. Imetyksestä ei sentään naputtanut, vaikka henkisesti olinkin valmistautunut sokerivesipuheisiin ja taaperoimetyksen äänekkääseen puolusteluun.

Neuvolakäynnillä lääkärin kysyessä puheenkehityksestä heitettiin Miehen kanssa ilmaan arvio, että likan sanavaraston koko on "ehkä kymmenkunta". Alettiin kuitenkin heti neuvolasta lähdön jälkeen epäillä, josko arvio meni kuitenkin alakanttiin ja pistettiin laskenta pystyyn. Kaupan kautta heitetyn kotimatkan aikana laskuri pääsi yli kolmeenkymmeneen sanaan tai jotakin tiettyä asiaa tarkoittavaan äännähdykseen, plus peruspärinät ja lintujen vaakkumismatkimiset. Hämmentävää, miten nopeasti Pimun sanavarasto on karttunut tässä kesän ja alkusyksyn mittaan, ja hoitotädin mukaan koko ajan tulee uusia yrityksiä toistaa sanoja perässä. Jouluun mennessä ollaan varmaan jo viidessäkymmenessä sanassa. :O Pitäisikin joku päivä ottaa kynä ja paperia hollille ja kirjata tähänastinen taapero-suomi-sanasto talteen, muistoksi vauvakirjan väliin.

Unesta sen verran, että Gordon-unikoulun kierros kaksi on menossa päivässä 7/10, ja hyvin menee. Viime yönäkin eka unipätkä oli klo 20:40-02:30, ja silloinkin likka heräsi vain vähän piereskelemään ja jutustelemaan Einari-pupulle. Seuraava herätys koitti viiden, puolen kuuden pintaan, ja sitten piti jo ottaa tissi kehiin, kun silittely ja lauleskelu ei ihan meinannut tepsiä. Sivuvaunupinnikseenkin siirto onnistuu melkein joka kerta, oli Pimu unessa tai puolihorteessa. Ehkä tämä tästä taas hetkeksi helpottaa - kunnes ne viimeisetkin poskihampaat alkavat tunkea ikeniin...

Iltapäivä vierähtää vaihteeksi urheiluleskenä: Mies lähtee juoksemaan puolimaratonia, ja me parkkeerataan Pimun kanssa reitin varrella sijaitsevaan leikkipuistoon.

Ikiopiskelijan ahdistus

Ipana on nyt neljättä viikkoa päivähoidossa, ja edelleen eletään kuherruskuukautta. Pph:n kanssa kemiat pelaa sekä äidillä että tyttärellä, mitä nyt armas jälkikasvuni on osoittanut ajoittain mieltään myös hoitajalle. Tytär ei kuulemma arvosta sitä, että hoitaja pyytää olemaan kiljumatta päiväunille mennessä, ettei muiden unet häiriinny. Lisäksi Pimu on ollut vähän näreissään siitä, ettei enää olekaan ryhmän vauva ja joutuu jakamaan juniori-statuksensa toisen ikätoverin kanssa. Eivätköhän nuo ajan mittaan opi talon tavoille.

Pimu joko tekee taas vaihteeksi hampaita tai reagoi uuteen arkeen öisin, koska tissi suussa nukkuminen alkaa tulla jälleen tavaksi. Katselen menoa vielä viikonlopun yli, ja jos ei helpota, niin Gordon taas kehiin ja unikoulu pystyyn. Hampaita ei onneksi enää puutu kuin takimmaiset poskihampaat x4 sekä toinen alakulmahammas.

Pimun kuulumiset onkin aika lailla siinä. Omat kuulumiset puolestaan on aika lailla opintopainotteisia. Oppari on edennyt aika hyvään pisteeseen teorian puolesta, ja odottelen parhaillani neljättä (...) päivää ohjaajan kommentteja aikaansaannoksesta. Seuraava etappi olisikin sitten kenttätutkimuksen teko, mikä hirvittää jo pelkästään siksi, että pitäisi pystyä viettämään tuntitolkulla aikaa toimeksiantajan tiloissa ja haastatella ihmisiä. Kurkkua kuivaa jo ajatuskin, kraah.

Menneet opinnotkin palasivat kesällä kummittelemaan, kun heinäkuussa posti toi kirjeen yliopistolta. Koska en ole kerryttänyt opintoja yliopistolle kolmeen vuoteen (syystä nimeltä AMK-tutkinto), mut on heitetty passiivirekisteriin ja poistettu opiskelijalistoilta toistaiseksi. Mustalta listalta poispääsy edellyttäisi multa seuraavana peliliikkeenä opintosuunnitelman laatimista ja pyhää lupausta siitä, että suoritan opinnot loppuun enkä enää jää lusmuamaan yo:n kirjoille. Laitoinkin pääaineeni opintosihteerille "apua apua, mitä multa puuttuu" -mailin ja sain ystävällisesti tiedon, että "maisteriseminaarin ja gradun kun väsäät, niin se ois siinä".

"Tahdon asiassakin" todettiin aikanaan jotenkin niin, että gradu on tavalliselle ihmiselle ihan piece of cake. Kässärin kirjoittajat ei tainneet ottaa huomioon sitä, että jos pääaine on vieras kieli, se hiivatin gradukin kirjoitetaan sillä samaisella kielellä. Tässä tapauksessa ranskaksi. Mon dieu. Enhän mä varmaan enää osaa koko kieltäkään muutaman vuoden tauon ja yhden raskaus-/imetysdementian jäljiltä.

Vaan ei auta, pakkohan se maisterintutkinto olisi saada aikaiseksi. Tai no, ei mua sentään kukaan aseella uhaten pakota sitä gradua kirjoittamaan. Lähinnä luulen, että mua itseäni jäisi ikuisesti korpeamaan se, että kaikkien niiden vuosien jälkeen mulle jäisi yo:lta käteen vain turhanpäiväinen kandintutkinto ja läjä sekalaisia opintoja, joilla ei tee työelämässä mitään. Eipä sillä, että se maisterintutkintokaan mitään autuutta ja supermahtavaa työpaikkaa toisi, mutta olisi edes jotain kättä pidempää. Eli pitänee pistää mylly pyörimään ja ottaa yliopistolle yhteyttä lähipäivinä. Kääk.

Sitä odotellessa välipalaa nassuun ja hakemaan ipanaa hoidosta. Pysyy elämän realiteetit mielessä, kun korkealentoisten opintosuunnitelmien sijaan juoksee uhmaavan taaperon perässä pitkin leikkipuistoja.

Päivä hoidossa

Eka viikko Pimun päivähoitoa takana, ja päällimmäinen tunne on helpotus ja hyvä mieli: olihan se henkisesti rankkaa, mutta enemmänkin äidille kuin lapselle. Ipana nimittäin on kuulemma hoitajan luona ja muiden lasten seassa kuin kala vedessä. Liekö lapsen temperamentista kiinni vai pehmeästä laskusta, sillä koko alkuviikko käytettiin tutustumiseen ja mentiin rauhallista tahtia. Maanantaina ja tiistaina oltiin Pimun kanssa mukana vain aamupäivän ulkoiluilla, keskiviikkona jätettiin Pimu aamupäiväksi ja lounasajaksi hoitajan luo (sadekeli, joten eivät ulkoilleet) ja haettiin likka kotiin nukkumaan päiväunet. Eilen ja tänään Pimu olikin sitten jo ns. täydet päivät, eli klo 9-15 hoidossa ihan keskenänsä, vaikka mä kyttäsinkin koko ajan puhelinta pelko perssiissä, että kohta tulee tieto hysteerisesti ikäväänsä (ja tissin perään...) itkevästä lapsesta.

Tänään lasta hakiessa varmistin hoitajalta, että onhan tää apina sama, jonka isänsä aamulla sinne vei. Pimu oli säntäillyt pph:n omien muksujen sylistä syliin ja istunut kirjaa lukemassa, veikeillyt pph:n isoimmalle tyttärelle urakalla, syönyt jättiannoksen ruokaa ja nukahtanut päiväunille ihan pelkällä päänsilittelyllä ja jutustelulla. Mokoma oli myös osannut kertoa hoitajalle, että nyt olis kakka vaipassa, tarttis päästä vessaan (ei toki verbaalisesti, vaan oli hakannut persustaan ja ravannut vessan ovelle postaamaan). Siis oikeasti. Ja kotioloissa tää samainen ipana ähertää sonnat vaippaan salaa ja juoksee sitten karkuun jos yrittää viedä pesulle, närppii ruokaa ja päiväunille nukahtaa vain nisä suussa. Varsinainen Jekyll ja Hyde.

Mitäpä minä ja Mies puolestaan ollaan tehty kaikella tällä vapaa-ajalla, jonka päivähoito meille mahdollistaa? Noh, Mies on ottanut omaa aikaa ruhtinaallisesti pyörälenkeillä ja pleikkaria pelaamalla (örkkiräiskintäpelejäkin voi vihdoin pelata kun Pimu ei ole paikalla!), ja mä olen kahtena päivänä parkkeerannut itseni koulun kirjastoon opparia väsäämään. Sain eilen ja tänään varmaan yhteensä enemmän tekstiä aikaiseksi kuin koko viime kuussa.

Miehellä on lomaa vielä ensi viikko, joten ehditään varmaan tottua vielä liian hyvälle, kun ei ole kiirettä eikä stressiä siitä, kumpi vie ja hakee Pimun hoidosta ja ehtiikö lapsi viettää isänsä kanssa aikaa arkena ollenkaan. Syksyn edetessä tilanne voi kyllä muuttua aika reilustikin, kunhan mun harjoittelukuviot vakiintuu ja Miehen vuorotyö alkaa taas rullata. Ja se kuuluisa takapakkikin kuulemma iskee monesti muutaman viikon sisällä päivähoidon aloituksesta, kun uutuudenviehätys karisee ja Pimu tajuaa, että "ei hitto, tätä tää nyt sit OIKEESTI on". Sitä odotellessa taidan kuitenkin henkäistä syvään, nauttia kuuden tunnin vapaudestani keskellä päivää ja oikeasti keskittyä välillä johonkin muuhun kuin vaipparalliin ja kodinhoitoon.

Hyinen heinäkuu

Kyllä on säiden valtiaalla huumorintaju kieroutunutta, kun keskellä heinäkuuta saa istua hiekkalaatikolla hanskat kädessä tuulitakissa ja katsoa, kun vähintään tuplasti lämpimämmin puettu taapero mättää hiekkaa uudelle, valkopohjaiselle fleecetakilleen. (Popin haamufleece ON hauska ja söpö tuon naperon päällä, mutta se käytännöllisyys taisi jäädä unholaan sillä verkkokauppareissulla...) Viime viikolla olisi ollut itselläkin pipolle tarvetta, kun kylmän pohjoistuulen raatelemana rämmittiin nelisen kilometriä pyörällä muskariin ja puistoilemaan.

Miehen kesäloma alkaa ensi viikolla, ja uhkaili mokoma, että kyllä hänen lomalla sitten on hyvät kelit. Ikuisena realistina meinasin silti pakata lomareissulaukkuun tenavalle ja itselleni syysvermeet, ettei tarvitse mummolassa nököttää sisällä koko viikkoa sopivan varustuksen puuttuessa. Mies viettää luultavasti ensimmäisen lomaviikkonsa fillarin selässä, mulla taas on missiona kierrellä vanhaa kotikaupunkia, koluta vihoviimeiset alemyynnit ja välillä näpertää opparin parissa. Yritin myös myydä Miehelle ideaa lapsivapaasta leffareissusta, mutta elokuvatarjonta kotikylässä näyttää vähän kehnolta, siellä kun ei (vielä) ole Finkkaria miljoonine vaihtoehtoineen. Suomen suurin hiekkalinna sen sijaan on, sinne pitää parin vuoden tauon jälkeen päästä katselemaan. Pimukin saattaa viihtyä, ainakin pari kesää sitten serkkulikkansa taapersi pää kolmantena jalkana pitkin hiekkalinnaa ja leikkimökkikylää.

Lomareissujen päätteeksi arki pärähtää päälle sitten tosissaan. Näillä näkymin palataan kotiin vasta elokuun toisella viikolla, jolloin meille (tai no, luultavasti lähinnä mulle) jää vain pari päivää aikaa hoitaa kuntoon Pimun päivähoitosopimukset, tuloselvityslomakkeet, varmistaa varustelun riittävyys päivähoitopaikkaan (lähinnä kestovaippojen vienti-tuonti-säilytyskuvio) ja viettää lapsen kanssa laatuaikaa ennen päivähoidon alkua kuun puolessa välissä.

Yövieroituksen kierros kaksi on tällä hetkellä tyssännyt hampaiden tuloon ja levottomaan uneen. En vielä tiedä, yritänkö jatkaa vieroitusta tämän viikon ajan vai sinnittelenkö lomareissujen jälkeiseen aikaan, ettei tyypin pasmat mene sekaisin niin kuin edellisellä mummolareissulla. Eikä niitä varsinaisia yöimetyksiä tällä hetkellä ole kuin kaksi tai kolme, mikä on huomattava parannus aiempaan tississä-kiinni-koko-yö-roikkumiseen. Vaikeeta on.

Nyt äkkiä Huippumalleja ruutuun ennen kuin napero herää päikkäreiltä.

Jänisbongarit ja näkymä takapihalle. Etsi kuvasta pupu.

Unikoulun aftermath

Viime postauksessa mainittu Gordonin unikoulu on nyt lusittu, ja itse kukin on edelleen järjissään, joskin väsyneitä. Kolmena ensimmäisenä yönä Pimu sai vielä herätessään tissiä, mutta ei enää saanut nukahtaa rinnalle, vaan mä hyräilin ja silittelin lapsosen uneen lyhyen imetyksen jälkeen. Kolme seuraavaa yötä mentiin "saa sylitellä muttei imettää" -taktiikalla, ja siinä vaiheessa alkoi tehdä jo tiukkaa, kun isimiehen syli ei ollut kelvata ja mun sohvallanukkumishaaveet kariutuivat huutavan taaperon eroahdistukseen. Niistä öistä selvittiin kuitenkin miten kuten, ja loput unikoulun neljä yötä Pimu sai herätessään silityksiä ja hyräilyä, muttei enää syliä (paitsi yhtenä yönä taisi olla pakkorako nousta ylös, kun vaippa falskasi sänkyyn ja piti ryhtyä siivoushommiin...). Kaiken kaikkiaan homma meni siis yllättävän hyvin. Pimu nöyrtyi kohtaloonsa aika pian, eikä heräillyt öisin - käytännössä siis klo 23-06 välisenä aikana - kuin kerran tai kaksi inisemään tai urputtamaan.

Päiväsajan käytökseen unikoulu on vaikuttanut yllättävän paljon. Pimu on kinunnut enemmän syliin päivisin ja söisi tissiäkin useammin, ja olenkin yrittänyt muistaa tarjota rintaa riittävän usein, ettei sylivaje heijastu yöuniin. Toisaalta rasittaa, kun päiväsaikaan pitäisi saada tehtyä kotitöitäkin ja milloin mitäkin, ja taapero roikkuu lahkeessa ja urputtaa, kun äiti ei koko ajan hali ja leiki körö körö kirkkoa, mutta ehkä tämä tästä. Päiväunet ovat aiempaa pätkittäisempiä ja välillä jäävät lyhyiksi eli alle tuntiin, kun tissi ei ole vieressä/suussa nukkuessa, eli ainakin toistaiseksi mun opparia päiväuniaikaan -operaatio on totaalisen jäissä. Jos makuuhuoneessa saa rampata vartin välein tainnuttamassa naperoa uudestaan uneen tissin avulla, on ihan turha kuvitellakaan, että joku opparin kirjoittaminen onnistuisi kun keskittyminen herpaantuu jatkuvasti. Pyykkien ripustamisen ehtii just ja just tehdä.

Mutta niin. Unikoulusta siis selvittiin, ja alkuviikko meni vielä ihan kivasti. Kunnes sitten tuli se kuuluisa takapakki.

Tultiin eilen mummolaan viikonlopuksi, ja täällä on kotiin verrattuna tolkuttoman kuuma, joten makkarissakin hiki vaan virtaa eikä läpiveto auta. Pimu oli illalla ihan ylikierroksilla nukuttuaan reilun kolmen tunnin automatkalla huikeat 15 minuuttia päiväunia, kohkasi menemään hiki päässä pitkin mummolaa ja pikavisiitillä ollut kummisetäkin pisti vähän pasmoja sekaisin. Illalla ja yöllä tyttö olikin sitten varsinainen tissiapina: alkuyöstä varttitunti taisi olla pisin aika, jonka napero suostui nukkumaan ilman rintaa suussa. Kun sitten klo 23 aikoihin päätin, että ei enää, nyt nukutaan ilman tissiä, niin muksuhan veti sellaiset perse-erkkiraivarit, että lopulta valvottiin porukalla reilu tunti tyynnytellen huutavaa taaperoa, vettä juottaen, Buranaa annostellen ja lopulta antaen tissitakiaiselle periksi. Siinä yöllä sitten kiroillessa ja kiukkukyyneliä nieleskellessä hoksasin, että niin, se MPR-rokotehan saatiin maanantaina, sehän se vissiin kiusaa kaiken hampaidenteon ja hikoilun ohella. Paskamutsi-fiilis taattu jälleen kerran!

Varsinaista hermolomaa tämäkään mummolavierailu siis tuskin on, mutta sentään Pimu viihtyy leikkimässä vähän paremmin, kun ympärillä on enemmän väkeä ja uusia leluja. Ja anoppi vähän mulkoilee mua alta kulmain, kun kiroilen avoimesti Pimun kuullen sen huonoja unenlahjoja ja äyskin väsymystäni. Jippii.

Vielä lopuksi lyhyesti neuvolaspeksit: pituus 79 cm (!!!) ja paino 10,2 kg, touhukas taapero, neuvolatäti tyytyväinen yövieroituksesta, moitteet tuli siitä, ettei lehmänmaitoa ole juotettu vieläkään (no kun en koskaan muista ja saa se kuitenkin jugurttia ja juustoa ja ruoassa lehmistä...). Seuraavan kerran lääkärineuvola syyskuussa.

Juhannuksen viettoa

Miehen yövuorot varmistivat meidän perhekunnan osalta sen, että juhannukseksi oli turha suunnitella reissua mummolaan tai mihinkään muuallekaan. Näin ollen ollaan lökötelty juhannuksena ihan omissa nurkissa. Perusarkeen sentään vähän vaihtelua tuovat hyvät ilmat ja taloyhtiön pihagrilli, jolla kokkailla juhannusmurkinat. Mies tosin oli hätähousu ja onnistui eilen melkein polttamaan makkarat ja broilerivartaat, kun lykkäsi ruoat liian kuumien liekkien ylle. Tänään uusi yritys ja vähän enemmän kärsivällisyyttä peliin. ;)

Pimukin sai eilen maistaa grillissä kärvennettyä makkaraa ja mutusti sitä onnellisena pihamaalla tallustellen - äidin pastasalaatti sen sijaan lähinnä irvistytti, kenties suolakurkun takia. Noin muuten Pimun ruokahalu ja -valio alkavat olla kohdillaan: melkein kuukauden tauolla ollut iltapuuro on palannut kehiin ja uppoaa kuin häkä, ja muutenkin ruokaa menee hyviä määriä, siitäkin huolimatta, että yläleuassa puskee kipeästi kulmahammas nro 2 (kokonaisuudessaan hampaita kasassa 11/20, voiton puolella ollaan!).

Viime yönä oli ensimmäinen yö unikoulua. Päädyttiin Miehen kanssa kokeilemaan, josko Gordonin menetelmällä saataisiin Pimun öinen tississäroikkuminen loppumaan tai edes vähenemään. Tilanne alkoi olla nimittäin jo aika ahdistava, kun Pimu heräili jatkuvasti siihen, että nukahtaessa suussa ollut tissi olikin hivutettu pois eikä nukahtaminen ilman tissiä ollut onnistuakseen, ja mun niska-hartiaseutu alkoi olla ihan romuna jatkuvasta kylkiasennosta. Viime yönä Mies sitten nukkui sohvalla ja antoi mun ja Pimun vallata ison sängyn (tämä järjestely lähinnä siksi, että jos Pimu protestoisi koko yön, saisi edes toinen meistä unta ja jaksaisi päivällä ravata taaperon perässä).

Mä pelkäsin oikeasti pahinta mahdollista yötä: tissin perään karjuvaa taaperoa, unetonta yötä, hermojen menetystä, you name it. Todellisuus pääsi kuitenkin yllättämään. Pimu heräsi klo 23-06 välisenä aikana neljästi, sai hieman maitoa istuallaan ja nukahti sitten viereen melko nopeasti, kun silittelin ja hyräilin jotain tuutulaulua. Aika rohkaisevaa, sanoisin. Pari seuraavaa yötä mennään vielä näin, sitten Mies ottaa seuraaviksi kolmeksi yöksi kopin ja katsotaan, mikä ääni on kellossa kun tissit muuttaa sohvalle nukkumaan...

Niin, olihan tässä muutakin uutta kuin unikoulua: pottatreenailua takana parisen viikkoa. Pimu itse ei vielä ilmoita hädästään, mutta aina silloin tällöin vaipanvaihtoreissulla säästytään pissivaipalta, jos ollaan nopeita ja ehditään kiikuttaa likka potalle. Parit pökäleetkin on osuneet pottaan, mutta pääsääntöisesti Pimu vielä salakavalasti äkistelee nro kakkoset vaippaan. Yleensä just silloin, kun pitäis olla menossa johonkin.

Reilun viikon päästä neuvolaan hakemaan MPR ja tsekkaamaan strategiset mitat.

Kesähiljaisuus

Taas ollaan saman ongelman ääressä kuin viime vuonnakin: kesän koittaessa ohjatut aktiviteetit vähenee. Muskarin viimeiset tahdit hoilattiin jo kaksi viikkoa sitten, ja seuraavalla viikolla taaperokerhoiltiin viimeistä kertaa. Avoin pk on kuulemma vielä auki johonkin kesäkuun puoleen väliin asti - aamupäivisin, jolloin allekirjoittaneella on yleensä ihan muita intressejä kuin keskustaan karauttaminen känisevän taaperon kera.

Täytyy kyllä ihan ihmetellä, että mikä idea on pistää kesäksi kaikki mahdollinen tauolle. Vauvojen ja taaperoiden äideillä kun luulisi nimenomaan kesällä olevan aikaa tavata muita lapsiperheitä, hengata perhekahviloissa ja häärätä seurassa, mutta nähtävästi seuroissa ja yhdistyksissä ollaan sitä mieltä, että kesäloman kuuluu kestää sen kolme kuukautta ja piste.

Erityisesti mua harmittaa tänä kesänä tämä aktiviteettien kesähiljaisuus siksi, että Miehen kesäloma on poikkeuksellisesti vasta elokuussa, joten meillä oikeasti olisi Pimun kanssa tarvetta seuralle ja viihdykkeelle kesä-heinäkuun aikana. Tai no, Pimulla nyt ainakin, munhan pitäisi alkaa ahkerasti väsätä opparin teoriaosuutta, että pääsen heti elokuussa tekemään kenttätutkimusta, kun ohjaaja palaa lomilta kommentoimaan ja ohjaamaan työtä...

Mies siirrettiin taas tekemään kolmivuoroa ja oli tällä viikolla pitkästä aikaa yövuorossa. Piinaavin viikko ikinä. Aamupäivisin oli pakko viihdyttää naperoa tai raahata se hiekkalaatikolle tai kauppaan hakemaan yhtä kämäistä maitopurkkia, että Mies saa nukkua edes puolenpäivän tienoille. Kun Mies sitten heräsi, olikin jo Pimulla lounas nenän edessä ja päiväuniaika kolkuttamassa nurkan takana, ja Pimun nukuttua päikkärinsä lyhyissä pätkissä ja satunnaisiin aikoihin, Mies tunki tulpat korviin ja paineli taas nukkumaan. Bonuksena yläkerrassa tehdään remonttia, eli koko Pimun päikkäriajan sai pelätä, että koska se saatanan piikkaaminen taas alkaa ja herääkö vaippa-apina siihen meteliin. Vaunuissa kun ei lapsirakas enää nuku, kun on hyväkäs oppinut siihen, että vaunukyydissä ollaan pystyasennossa.

Ensi viikonloppuna sentään tulee vähän vaihtelua elämään, kun lähdetään Tampereelle koko porukalla ja ollaan kaveriperheen luona yötä. Mies polkee pyörää koko sunnuntain, mä suunnittelin meille tytöille kirppis- ja nähtävyyskierrosta kaverin ja tämän melkein kolmeveen kanssa. Sitä seuraavaksi viikonlopuksi puolestaan meinasin houkutella omaa äitiäni kylään.

Tällaista sillisalaattia meillä tällä hetkellä. Pitäisi kai yrittää taas vähän tihentää postaustahtia ja yrittää edes joskus saada näihin kirjoituksiin jotain punaista lankaa. (Tai ehkä säästän järjenkäytön opparille.)

Äitipäivää

Vuosi sitten äitienpäivä meni vähän ohi ja siinä sivussa, ristiäiset kun järjestettiin sopivasti äitienpäivän aattona, ja varsinaiseksi äitienpäiväjuhlinnaksi mulle riitti, että sain vähän jäätelöä ja mahdollisuuden käydä suihkussa. Kun talossa on parikuinen maitoa jatkuvasti tilaava imeväinen, yksinäinen hetki suihkussakin tuntuu luksukselta. ;)

Tänäkään vuonna ei suureellisiin juhlallisuuksiin ryhdytä. Ajattelin leipoa suklaamuffinseja, rymytä lapsosen kanssa hiekkalaatikolla sään salliessa, juoda paljon hyvää teetä ja katsoa jääkiekkoa ja/tai boksilta jotain sarjaa. Isimieheltä en ole tilannut mitään erityistä muistamista tai lahjusta äitiyden varjolla, joten luultavasti Miehen panos juhlapäivään on pois jaloista pysyttely (oli luvannut lähteä työkaverinsa kanssa pyörälenkille) ja lapsen kakkavaippojen vaihto. Äitienpäiväruusustakin piti huolen SDP:n paikallisyhdistys, joka jakoi lähikaupan pihassa kukkasia naispuolisille ohikulkijoille. Ja viimevuotiseen tapaan itse itsensä lahjominen toimii aina: tänä vuonna satsasin itseeni ostamalla Maitotytöltä Riemukukka-tunikan.

Oma äitini viettää äitienpäivää Tallinnassa avokkinsa ja ystäväpariskunnan kanssa, anopilla puolestaan on juhlaseurana Pimun serkkutyttö vanhempineen ja toisine isovanhempineen. Kortit jäivät väkertämättä, mutta ehkä näin 2010-luvulla muistamiseksi kelpaavat myös sähköpostilla lähetetty valokuva lapsesta tai Skype-puhelu. Ehtiihän noita päivähoidossa/koulussa väkerrettyjä kortintekeleitä vielä karttua jääkaappien ovet täyteen itse kullakin.

Ensi viikolla esittelemään opparin aihetta seminaariin, jaiks.

Hiekkalaatikkomutsin ura urkenee

Välikausiahdistus alkaa helpottaa. Reiman verkkokaupasta Itella kantoi toisen, vähemmän säpäkän värisen haalarin sekä vihreät hanskat, joten pinkkihirmuille on nyt olemassa vaihtoehto. Lisäksi Pimulle on olemassa valikoima trikoopipoja sekä parit Popin akryylilapaset, joten ainakin tämä kevät ja alkusyksy on nyt hanskassa. Niiden aiemmin bongaamieni välikausi-Tepsujen lisäksi ratsasin Pimun lahjoituskengät läpi ja löysin sieltä kesäksi myös sandaalit sekä yhdet mahdollisesti käyttökelpoiset tennarilenkkarit (vaaleanpunaiset Nalle Puh -kuosiset, serkun peruja...). Joutunen vielä lähtemään kenkäkaupoille lapsen kanssa, mutta ensi alkuun näillä mennään.

Kengät jalassa kävelykin alkaa neidiltä sujua, ja tänään painettiin menemään pihan leikkialuetta ympäri ihan tolkutonta vauhtia. Pimu myös viihtyy pihalla todella hyvin, kun saa ihmetellä keinuja, liukumäkeä (ehdoton hitti, mutta äidin ja isin hauikset ovat koetuksella, kun likkaa pitää nostella mäkeen), keinuhevosta ja viereisellä parkkipaikalla tönöttäviä autoja sekä jonkun naapurin moottoripyörää. Hiekkaleluihin ei olla vielä satsattu, mutta Plaston potkumopoa testattiin tänään ja todettiin sen työntelyn olevan ihan riittävää hupia toistaiseksi.

Pimulla on tosiaan välillä hirveä hinku pihalle nyt, kun ulkoilun makuun on päästy. Aamupalan jälkeen tänäänkin yritettiin Miehen kanssa hengähtää hetki ja katsoa eilistä Doctor Whota, mutta vaippa-apina sitkeästi taapersi eteiseen ja kantoi sieltä ulkovermeitään ja kenkiään olohuoneen puolelle ja parkui suureen ääneen, jos yritettiin sanoa, että "ei nyt, tule rakentamaan duploilla". Nähtävästi mun on siis jatkossakin raahattava ahterini ulos ja ryhdyttävä tuulipuku-hiekkalaatikkoäidiksi. Ei siinä mitään, hyvällä ilmalla mieluusti olenkin pihalla paistattelemassa päivää, mutta tihkusadetta märemmällä kelillä pihalla värjötteleminen on kyllä nou-nou.

Asennettiin eilen mun pyörään myös Pimun istuin ja isimies kävi heittämässä pienen koerundin Pimu kyydissä. Tänään on mun vuoro testata lapsi kyydissä fillarointia, meinasin nimittäin pyöräillä tänään taaperokerhoon ja pois kun kerrankin on hyvä ilma eikä tuule tolkuttomasti. Pyöräillessä ei myöskään mene matkoihin niin paljon aikaa kuin vaunujen kanssa kävellessä, joten ehditään ehkä kauppaankin ennen pahinta kello viiden ruuhkaa.

Ai niin, saatiin Pimun kanssa uusi äiti-lapsi-kaveripari. Naapurirapussa asustelee Pimua vähän nuorempi tyttö vanhempineen, ja tehtiin eilen jo tuttavuutta keinujen luona. Nyt vaan pitää tähdätä ulkoilut suurin piirtein samoihin aikoihin, niin on mullakin joku jolle pälättää.

Välikausiahdistus

Joskus sitä tuntee itsensä vaan niin pirun tyhmäksi ja ärsyttää oma aivottomuus. Tällä kertaa lapsen pukemiseen liittyen. Luulisi hitto vie, että näin Googlen valta-aikana ensikertalaisäitikin hoksaisi kuukkeloida ajoissa, mitä muksulle oikeasti tarvitsee pistää ylle minäkin vuodenaikana. Vaan ei.

Välikausi (tai niin kuin aikuisten kohdalla puhutaan, kevät/syksy...) tuottaa mulle päänvaivaa ihan kiitettävästi jo pelkästään oman pukeutumisen kohdalla. Ikkunasta ulos vilkaisemalla ja lämpömittaria tiiraamalla mun putkiaivot tajuaa ehkä just ja just, että pitääkö ulos lähteä sateenvarjon ja kumppareiden kanssa vai riittääkö tennarit, mutta noin muuten homma onkin ihan arpapeliä. Yleensä tilanteet päättyy siihen, että mulla on joko liikaa tai liian vähän päällä, ja sitten joko viluttaa tai hiottaa ja molemmissa tapauksissa potuttaa. Vaan auta armias, kun yhtälöön lisätään taapero, joka ei vielä osaa kertoa, että onko liian kylmä tai kuuma.

Pimulle on olemassa ulkona oloon tällä hetkellä kaksi haalaria, Popin windfleece ja anopin ostama pinkki Reima-haalari. Ok, windfleece on hyvä vaunuillessa, mutta hiekkalaatikolla kuulemma ihan nou nou, ellei halua pilata fleecepintaa heti kättelyssä. Reiman haalari taas on niin pinkin kukertavan kirjava, että mulla sattuu silmiin sitä katsoessa. Ihan first world problem -kamaa: haalari on uusi, ehjä, laadukas ja ilmaiseksi saatu, mutta äidin silmissä ruma. Ja suorastaan kirkuu sitä, että haalarin sisällä on nyt TYTTÖ. Argh.

Enemmän ehkä kuitenkin tuottaa päänvaivaa haalareiden asustaminen ja kengät. Pimulla on kaappi täynnä toppatumppuja ja tälläkin hetkellä ulos mennessä olen pistänyt tytölle päälle paremman puutteessa äitiyspakkauksen haalarin tumput ja töppöset. Kummasti ne vaan alkaa olla näillä +5-10 asteen päivillä turhan kuumia, eivätkä oikein taida soveltua maassa möyrimiseen, koska peukut puuttuu ja töppösissä ei ole pitoa saati vedenpitävyyttä. Tiistaina kävinkin pikaisesti ennen kampaajaa Sokoksella toteamassa, että olen ihan liian myöhään liikkeellä: tarjolla oli enää liian isoja, hempeän vaaleanpunaisia vk-hanskoja. Nettipalstojen gurujen mukaan olisi pitänyt toimia jo tammikuussa ja tilailla silloin vk-vermeet, että saa just oikean väriset ja kokoiset omalle Neutri-Petterilleen. Pipo-osastolla sentään ollaan hyvissä kantimissa, kun hain Kimperistä ja Popilta yhdet sopivat trikoopipot, joita voi nyt jo sisäänajaa kypärämyssyn kanssa, mutta ihanasti ne vihreä-ruskeat sävyt kyllä riitelee tuon kirkkaanpunaisen ja pinkin kanssa.

Ja ne kengät. Voi hyvää päivää, yritä tässä nyt arpoa millaiset kengät tuolle passaisi jalkaan, minkä kokoiset ne popot pitäisi olla etteivät heti jäisi pieniksi, mitkä olisi helpoimmat pukea lapselle... Serkulta kantautuneiden second hand -kenkien seasta löytyivät kyllä koon 21 välikausi-Tepsut (Google kertoi, että ne olis vissiin aika hyvät) ja samankokoiset oranssit Nokian kumpparit, mutta ainakaan pikatestauksella Pimu ei suostunut ottamaan Tepsut jalassa yhtään kävelyaskelta sisällä ja huusi kenkiä pukiessa kuin hyeena. Uutena ensiaskelkengät taas maksaa ihan tajuttomasti. Oikeasti, 70 euroa minimonoista, jotka ovat käytössä muutaman kuukauden? En mä maksa omista kengistänikään yli 50 euroa, ellei ole ihan pakko!

Ehkä pitää tehdä täsmäisku kaupungille kunhan likka herää päiväuniltaan ja yrittää haalia edes jotain välikausirompetta tuolle vaippa-apinalle. Koska onhan lapsen nyt hiekkalaatikolle päästävä, ettei se tylsisty ja kasva kieroon ja laiskistu niin kuin äitinsä. Mistä tulikin mieleeni, että ei sillä raukalla ole hiekkalelujakaan...

Rahanmenoa ei näköjään voi estää, vaikka kuinka yrittäis. Miehenkin useamman sadan voittopalkkiot kuluu auton huoltoon, koska korjaamon apinat eivät osaa kerralla hoitaa kaikkea vaan kutsuvat Miehen ja Volkkarin parin viikon välein takaisin fiksaamaan milloin jarruja, milloin pakoputkea. Saamari.

Askellusta ja koulunpenkkiä

Meidän vauvasta tuli lauantaina virallisesti taapero. Pimu otti jalat alleen ja lähti kävelemään, sopivasti äidin, isän ja Skype-yhteyden päässä olleiden isovanhempien toimiessa todistajina. Sen jälkeen meillä onkin vietetty railakkaita iltoja, kun likka tepastelee pitkin olohuonetta milloin mitäkin lelua mukanaan raahaten ja kääkättäen samalla omia höpinöitään korkealta ja kovaa. Epäilinkin eilen avoimessa päiväkodissa, että Pimusta tulee vielä jonkin sortin estraditaiteilija, kun vieraiden aikuisten nähden piti ruveta elvistelemään ja temppuilemaan oikein olan takaa. :P

Noin muuten arki rullaa omalla painollaan. Pimulla on vaihteeksi menossa syömisen kanssa nirsoiluvaihe (tänäänkin lounaalla nakkikeitosta upposi tasan tarkkaan nakit ja porkkanat, muu sipisteltiin lattialle...), imetys jatkuu edelleen suunnilleen neljän tai viiden päiväimetyksen (plus n+1 yöimetyksen) tahdilla. Päiväunien nukkumisessa on tapahtunut ehkä suurin muutos parin kuukauden takaiseen. Aiemmin Pimu nukkui päiväunensa sohvalla tissi suussa ja mä katselin samalla digiboksilta leffoja tai sarjoja, mutta nyt ollaan siirrytty makuuhuoneeseen meidän sängylle, jonne mä tainnutan Pimun tissillä ja sitten hiippailen pois tekemään omia hommiani. Siirtymävaiheen jälkeen homma toimii aika mallikkaasti ja Pimu saattaa posottaa päikkäreitä yksinään jopa lähemmäs kaksi tuntia, mikä mahdollistaa mulle esim. pyykkien viikkailun kaappiin ilman lahkeessa roikkuvaa kitisijää.

Kuuluu huusholliin sentään muutakin kuin taaperoelämää. Mulla oli viime viikolla taas pari koulupäivää, joten Mies oli koti-isinä tytön kanssa. Vaikka pitikin olla skarppina ja pitää opiskelumoodi päällä aivoissa, oli silti jälleen terapeuttista olla aikuisten ihmisten kanssa ja keskustella Ihan Oikeista Aikuisten Asioista. (No okei, kestovaipoista keskusteltiin jossain yhteydessä, mutta ne liittyivät kuitenkin kurssin aiheisiin eli eettiseen ja ekologiseen kuluttamiseen!) Lisäbonuksena jätin pitkästä aikaa imetyspaidatkin kaappiin ja sain pukeutua ihan normaaliin paitaan, ah mitä luksusta.

Vaikka jossain vaiheessa talvella tuntuikin siltä, että opiskelujen hoitaminen lapsenhoidon lomassa on ihan pirun vaikeaa ja keskittyminen sitä sun tätä, kummasti mun kaikki kaksi kurssia ovat lähestulkoon paketissa. Ensimmäisesta kurssista sain arvosanan ja opintopisteet jo joku aika sitten, ja toisesta kurssista puuttuu enää yksi isompi essee ja oppimispäiväkirja, joiden dedis on vappuaattona. Lisäksi mulla saattaa olla pian opinnäytetyöllekin aihe ja toimeksiantaja, kunhan saadaan ensin sovittua tapaaminen toimeksiantajan edustajan kanssa. Olisi kyllä vallan bueno, jos saisin opparin työn alle vielä ennen kesälomia. Työharjoittelun olen päättänyt lykätä loppukesään tai syksyyn, ja samalla Pimu todennäköisesti aloittaa päivähoidossa. Pitäisi kai hakea sitä hoitopaikkaakin, huoh.

Lopuksi vielä parin päivän takainen wtf-hetki. Pimun serkusta tulee lokakuussa isosisko, kun Miehen veli ja avokkinsa saavat toisen naperon! Appiukon kertoessa ilouutisista oli kyllä vähän mit vit -fiilis, lankomies ja käly kun olivat jo hankkiutuneet eroon kaikesta vauvakrääsästä ja olivat antaneet ymmärtää, että never again, yksi lapsi riittää. Noh, eipä siinä. Voinpahan nyt pistää bumerangina takaisin hyppykiikun ja muuta roipetta, joita lanko viime vuonna meille roudasi laatikkokaupalla...

Synttäreitä ja pääsiäistä

Pimun synttäreitä juhlittiin kahdella kattauksella kahden viikon välein, koska sukulaisilla ja kummeilla oli niin risteävät aikataulut, että koko porukan saamiseksi saman katon alle olisi vaadittu enemmänkin organisointia. Mun äiti ja Pimun kummitäti miehineen kävivät näin ollen kaksi viikkoa sitten heti virallisen päivän jälkeisenä viikonloppuna, ja Miehen vanhemmat ja kummisedät puolestaan nyt pääsiäisenä.

Ensimmäisten kemujen aikaan Pimu oli vielä rokotusten jäljiltä aika äreä ja ruokahaluton, mutta viikonloppu mummin ja kummitädin kanssa touhutessa meni kuitenkin mukavasti. Mummi antoi mulle ja Miehelle laatuaikaakin vaunuilemalla Pimun kanssa pariin otteeseen (päästiin Miehen kanssa kahdestaan saunaankin, wuhuu!) ja leikitti tyttöä, joka alku-ujostelun jälkeen reuhkasi menemään ja viskoi duploja kilpaa mummin kanssa pitkin olohuonetta. :D Mummi toi likalle lahjaksi puisen lajittelulaatikon, ja kummitäti puolestaan kartutti Mauri Kunnas -kirjastoa uudella opuksella ja vaatevarastoa yhdellä pitkähihaisella paidalla.

Pääsiäisen vieraskavalkadi sisälsi siis Teneriffalla hummailleet appivanhemmat, joiden lahjapaketeista ilmestyi vaatteita (söpöjä, mutta joko liian pieniä tai reilusti isoja...) ja lisää duploja. "Pummisetä" eli kirkkoon kuulumaton kummisetä - joka sivumennen sanoen kohtasi kummityttönsä vasta toista kertaa, kiireinen kun on - jatkoi musiikkikasvatuslinjalla ja oli ostanut Pimulle Urpon ja Turpon lauluja -kirjan ja -cd:n. Ensikuuntelulla ainakin levyn ensimmäinen puolisko ei aiheuttanut korvien verenvuotoa tai äkillisiä agressioita, mikä on ehdottomasti hyvä juttu: lapsille osataan sentään tehdä nykyään oikeasti hyvää musiikkia! Australian-tuliaisina Pimu sai myös ylisöpöt koala-tossut, jotka harmi kyllä ovat just sen verran naftit, etteivät varmaankaan pääse käyttöön. :/ Toinen kummisetä, Pimun sylikummi, toi Pimulle Fisher-Pricen laulavan koiran, joka taisi älyvapailla lauluillaan ja hokemillaan viihdyttää Miestä ja kummisetää enemmän kuin Pimua. (Äiti puolestaan on kiitollinen siitä, että Fisher-Pricen leluissa on sekä virtakytkin että äänenvoimakkuuden säätö.)

Vaatimaton pääsiäiskoristelu, mutta onpahan edes jotakin.

Mä ja Mies panostettiin Pimun synttärilahjoissa myös leluosastoon ja ostettiin duploja, koska niillä rakentelu on ihan takuuvarmaa viihdettä Pimulle. Lisäksi tulevia vuosia ajatellen mä satsasin Suomen lasten laulukirjaan. Kirjassa on mukavasti lauluja laidasta laitaan ja riittävän helpot nuotinnokset, että äitikin pystyy vielä niitä soittelemaan, vaikka aktiivisista pianistivuosista onkin kulunut jo tovi jos toinenkin. :P

Mies on vielä tämän päivän vapaalla ja lähti hetki sitten Pimun kanssa pitkälle vaunulenkille. Kummallista olla kotona, kun kukaan ei rieku lahkeessa kiinni tai karju tissin perään. Arjesta muistuttaa sentään pesukoneen linkouksen ääni ja takaraivossa nalkuttava "voisit käyttää tämänkin ajan vaikka siivoukseen tai opiskeluun" -mantra. Taidan kuitenkin haistattaa alitajunnalleni pitkät, keittää kupin teetä ja oikaista itseni sohvalle hetkeksi Newsroomin pariin. Ehtii siihen arjen sirkkeliin heittäytyä huomennakin.

P.S.: Pimun menoa voi seurata nyt myös Bloglovin'in kautta!