Kun alastikaan ei voi olla...

Rikotaan kaavaa ja blogataan vasta tiistaina, vau. Tosin eilisen päivän vietin suurelta osin autoillen Tampereelle ja takaisin, kun kävin moikkaamassa entistä opiskelukaveria JA nauttimassa Josh Grobanin konsertista. Ei voi olla huono keikka, jos tulee tippa linssiin jo illan toisen kappaleen aikana. <3 Lisäksi olin yhden kappaleen aikana tuntevinani, että tyyppi olisi kunnolla liikahtanut tuossa jossain navan seutuvilla. Vaikuttaisi siltä, että tyypillä on yhtä loistava musiikkimaku kun mulla. :D

Vauvan varustelu etenee: sain Tampereen-kaverilta pienen läjän 50-60-senttisiä vaatteita, joita ihasteltiin Miehen kanssa Salkkareiden lomassa. Olen edelleen äimänä siitä, miten helekatin PIENIÄ 50-senttiset bodyt voi olla. Ihan kuin nukenvaatteita. Oon varmaan ihan helisemässä sitten, kun tyyppi syntyy, kun pelkään koko ajan rikkovani sen. :/ Samaiselta kaverilta saadaan myöhemmin loppuvuodesta auton turvaistuin joko lainaan tai edullisella hinnalla omaksi, heidän 1-vuotiaansa kun on kasvanut jo kyseisestä turvaistuimesta ulos ja siirtynyt seuraavaan kokoluokkaan.

Sain tänään myös vihdoin ja viimein valokuvat edullisesti tarjolla olevista lapsen huonekaluista. Mun opettaja (!) AMK:lta sanoi heti kuullessaan mun olevan raskaana, että heiltä saisi halvalla ainakin pinnasängyn ja hoitotason sekä mahdollisesti muutakin isompaa. Valokuvien perusteella tarjolla on pinnasänky, lipasto/hoitotasoyhdistelmä sekä säilytysarkku, kaikki IKEA-laatua (mutta siitäkin huolimatta kuulemma kestäviä ja hyväkuntoisia!) ja hauskannäköistä keskitummaa puuta. Pitää loppuviikosta hieroa open kanssa kauppoja ja sopia kalusteiden noudosta sun muusta. Mies esitti kainon toiveen, josko voisin pyytää opettajaa säilömään kalusteita meidän muuttoon asti, mutta opettajan puheiden perusteella hänen siippansa alkaa olla sen verran kypsä olkkarin nurkassa lojuviin turhiin huonekaluihin, että saatetaan joutua ottamaan varusteet huostaan jo aiemmin. :P

Omaakin vaatekaappia on tänään rukattu mahaystävällisempään suuntaan. Viikonloppuna mulla on tiedossa isohko työkeikka, johon pitää pukeutua edustavasti, ja koska mun vanhat työhousut ei yksinkertaisesti enää mene jalkaan ilman supervirityksiä, oli pakko hiippailla H&M:lle metsästämään tällaiset:





Lisäksi sovitin hömppämaukassa kahdet farkut ja yhden hameen, mutta pihinä ihmisenä ostin kuitenkin vain nuo mustat pöksyt, koska niille oli oikeasti tarve. Polarn O Pyretissä sen sijaan sorruin heräteostoksena hankkimaan luonnonvalkoisen ohuehkon kietaisutrikoopaidan (-50% alennuksella raaskii PoPissakin shoppailla) ja sovitin myös muutamia farkkuja (melkein 70 euroa kipale, tsiisus!). Jospa seuraavasta palkasta sitten raaskisin pistää osan niihin äitiysfarkkuihin...

Kotona shoppailu jatkui hooämmän nettikaupassa, josta pistin tilaukseen kolme erilaista äitiyspaitaa ja yhdet harmaat housut:











Jospa näillä pääsisi mahailun kanssa alkuun. Toiveena olisi, että selviäisin raskausajan loppuun asti ilman sen suurempia vaateinvestointeja, mutta vielä joudun panostamaan ainakin niihin farkkuihin sekä johonkin juhlavampaan kolttuun kaverin häitä varten. Imetysliivit ja muut onkin sitten asia erikseen: niitä taidan pohtiakin vasta sitten loppuraskaudesta. :P

Huomenna neuvolaan, rakenneultraan vielä kolme viikkoa. Puoliväli häämöttää jo!

(Kuvat lainattu osoitteesta http://www.hm.com.)

Elonmerkkejä odotellessa

Maanantai näyttää vakiintuneen mun bloggauspäiväksi. Ihme kyllä, ottaen huomioon, että yleensä maanantait mulla kuluu viikonloppuna väisteltyjen rästitehtävien ja muiden velvollisuuksien hoitamiseen. Nytkin pitäisi ahkerasti näpytellä koulutehtäviä, joista osa on roikkunut jo edellisestä viikonlopusta asti... :P

Mies bongasi viikonloppuna netistä, että saman kadun varrella toisessa opiskelija-asuntoyhtiössä olisi vapautumassa kolmio marraskuun alussa. Soitin sitten tänä aamuna vuokravälittäjän toimistolle kysyäkseni, mikä meidän tilanne on asunnonvaihtojonossa, ja hetken aikaa konetta näpyteltyään toisessa päässä ollut aspa totesi, että "kyllä te tuon kolmion saatte jos haluatte, ei tässä jonossa ole teidän edellä ketään muutakaan hakijaa tuohon kohteeseen". Eli toisin sanoen, loka-marraskuun vaihteessa pitäisi pakata roinat banaanilaatikoihin ja kantaa ne 150 metrin (!) päähän uuteen, isompaan kämppään. Yksi stressitekijä vähemmän, huh. :) Nyt kun vielä keksis, että kenet me saadaan värvättyä muutto- ja siivousavuksi, muutto kun voi sattua mukavasti maanantaille tai tiistaille eli appivanhemmat ja mun äiti on hyvin todennäköisesti töissä...

Eilen lueskelin neuvolasta saatuja propaganda-vihkosia, ja Vau.fin opuksessa mainittiin, että sikiön liikkeet alkaisi pikkuhiljaa tuntua lähiviikkojen aikana. Illalla yritinkin nukkumaan mennessä tunnustella ja kuulostella, olisiko navan alla elämää, mutta kovin hiljaiselta tuntui. Tai sitten mä en vaan osaa erottaa tyypin heilumisia suolikaasuista. Muutenkin tuntuu oudolta yrittää bongata, että liikkuuko vatsassa jotain, kun ei ole minkäänlaista hajua siitä, miltä niiden liikkeiden PITÄISI tuntua! Vau-kirjassa kuvaillaan liikkeitä "pienen kalan evän hipaisuiksi" tai "ilmakuplan puhkeamiseksi", ja "jos olet onnekas, pieni perhosesi hipaisee hieman siivillään ja kertoo sinulle missä on". Hrr. Ensinnäkin, Vau-kirjan toisinaan erittäin ällösöpölässykieli nostattaa niskakarvat pystyyn, ja toisekseen, en mä halua kuvitella, että mun vatsassa liikkuu pieni kala tai perhonen. Mieluummin visualisoin sinne sen alienin näköisen mini-ihmisen, kiitos vain.

Joka tapauksessa, luulisi tyypin liikkeiden pikkuhiljaa alkavan tuntua jossain. Etenkin kun istukka on kohdun takaseinässä eikä edessä iskunvaimentimena. Mun äiti myös muisteli tunteneensa kohtalaisen ajoissa mun liikehdinnät kohdussa, ja kun meillä edelleen on se samanlainen eteenpäin kallistunut kohtu, niin luulisi pian alkavan tapahtua. Harmi sinänsä, että alun perin huomiselle varattu neuvola-aika siirtyi viikolla mun koulutuksen takia, neuvolaterkkari olisi voinut ultralla tsekata, että onko tyyppi vielä "alive and kicking".

Vauvan varustelukin etenee: meillä on nyt helistin! :D Varattiin tyypille vauvavakuutus Lähivakuutuksesta, ja asiakaslahjana saatiin helistin. Tosin tuttu vakuutusvirkailija (Miehen parhaan ystävän äiti) sanoi toimittavansa lelun anoppilaan, joten saadaan helistin haltuumme vasta lokakuulla. Lisäksi epäilen mun parhaan ystävän hankkineen jotain vauvaan liittyvää, koska mulle on kuulemma tuliaisia Tallinnan-reissulta. Ellei sitten ystävän huumorintaju ole taas kukkinut ja tuliainen olekin jokin ällömakea likööripullo synnytyksen jälkeistä elämää varten. En ihmettelis yhtään. :P

Lopuksi purnausta ulkoisesta olemuksesta. Muutamaa raskausblogia lueskellessani olen pannut merkille, kuinka pieniä ja sieviä toisten vauvamahat ovat tai ovat olleet näillä viikoilla (16-17). Mun maha taas... noh, kuva kertokoon karun totuuden.

Pötsi rv 16+3. A-PU-VA.

Siis oikeasti. Siinä, missä muiden naisten raskaus näkyy pienenä sievänä pömppänä, mun vauvamaha on a) turvonnut megalomaanisesti ja b) levittäytynyt myös reisiin ja perseeseen. Ja painoa on tullut lisää vasta noin kaksi (2) kiloa. Oliskohan vihdoin ja viimein aika alkaa käyttää sitä hiivatin jumppakorttia ja raahata peräsimensä johonkin aerobiciin?

"Onneksi olkoon, se on Homo Sapiens!"

Iltasanomien nettisivuilta silmiin osui linkki tähän Hesarin uutiseen. Euroopan neuvoston tasa-arvokomitea aikoo laatia EN:n jäsenmaille luonnoksen, jonka mukaan "terveydenhoitohenkilökunnan ei pitäisi kertoa syntymättömän lapsen sukupuolta tämän vanhemmille". Tarkoituksena on estää tietyissä maissa tapahtuvia "valikoivia" abortteja, ettei syntyvien lasten sukupuolijakauma vääristy, kun esimerkiksi tyttösikiöitä abortoidaan poikia enemmän. Suosituksen mukaan sukupuoleen perustuva abortointi pitäisikin mahdollistaa vain tapauksissa, joissa pyritään välttämään sukupuolisidonnaiset geneettiset sairaudet.

Kuten aina netti-Hesarissa, uutisen kommentti-/keskusteluketju on parasta (tai pahinta) antia. Joku vetää herneen nenään siitä, kuinka Suomessakin mennään EU:n hömpötyksiin mukaan ja kohta eletään holhousvaltiossa, joku heittää faktana ilmaan väitteen "aborteista 99% on mukavuusabortteja ja LAPSI siinä murhataan", joku provosoituu edellisestä kommentista ja heittää vastavedoksi "se on SIKIÖ, ei LAPSI, naisella on oikeus päättää" -linjanvedon. Ja uskomatonta kyllä, pari kommentoijaa sanoo suoraan sukupuolen selvittämisen etukäteen helpottavan elämää, kun voi sitten henkisesti varautua kasvattamaan tytön/pojan ja voi hankkia etukäteen oikean väriset tarvikkeet.

Hesarin jutussa linkataan brittiläisen Telegraph-lehden juttuun, jossa siteeratut brittiäidit ainakin ovat tuohtuneita ja turhautuneita siihen mahdollisuuteen, etteivät he jatkossa saisikaan tietää, kummat vehkeet lapsella on. "Ihan naurettavaa soveltaa tätä käytäntöä maihin, joissa valikoivat abortit ei ole ongelma. Kyllä meidän pitää tietää lapsen sukupuoli, että voidaan kertoa tuleville isosiskoille ja -veljille/maalata lastenhuone oikean väriseksi/valita lapselle sopiva nimi ajoissa".

Sen enempää menemättä siihen, miten järkeviä perusteluja sukupuolen etukäteen selvittämiselle annetaan, täytyy ihmetellä sitä, miten pöyristyneitä britit (ja jenkitkin) ovat tästä mahdollisesta "tietojen pimittämisestä". Telegraphin juttuun kommentoinut jenkkilukijakin mainitsee lapsen sukupuolen olevan tietoja, joiden pimittäminen potilaalta itseltään on laitonta (?!). Ikään kuin lapsen sukupuolen selvittäminen etukäteen olisi jonkinlainen kaikkien vanhempien itseoikeus, ellei jopa terveydenhuollon henkilökunnan velvollisuus. Ja auta armias, jos ultraaja arvaa sukupuolen väärin: jenkkiäitihän vetää koko terveydenhuoltojärjestelmän rosikseen petossyytteen nojalla. :P

Omaan rakenneultraan on aikaa vielä reilu kuukausi, mutta ollaan Miehen kanssa puhuttu jo monta viikkoa siitä, halutaanko tietää etukäteen, kumpaa merkkiä tyyppi on. Tähän asti ollaan oltu yhtä mieltä siitä, että sukupuolta kysytään, JOS ultraaja on myötämielinen ja tyyppi sattuu sopivasti itseään esittelemään, mutta pystytään elämään myös ilman tietoa sukupuolesta. Ja jos saadaan tyypin "merkki" selville, niin sitä tietoa pimitetään sitten isovanhemmilta ja sukulaisilta, ettei tyypille hankita etukäteen tonnikaupalla sukupuolinormitettuja vaatteita ja leluja.


Noh. Anoppihan oli viime viikolla jutellut Miehen kanssa messengerissä ja tiedustellut, että meinataanko ottaa selvää tyypin sukupuolesta ja että kerrotaanko me se sitten heillekin. Mies oli diplomaattisesti vastannut, että otetaan selvää JOS mahdollista ja että tiedon jakamisesta eteenpäin pitää vielä neuvotella mun kanssa. (Fiksu Mies.) Kieltämättä alkoi nyppiä anopin kyseleminen, vaikkei anoppi sitä kiusallaan varmasti teekään. Mä vaan en ihan jaksanut ymmärtää, miksi meidän lapsen sukupuoli olisi jotenkin erityisen julkista tietoa, joka pitäisi jakaa kaikille tutuille ja sukulaisille. Ehkä anoppikin ajatteli, että koska Miehen veli aikanaan kertoi suoraan heille odotettavan saapuvaksi tyttölasta, niin kyllähän sitten minä ja Mieskin heti tunnustettaisiin, kumpi tuli saatettua alulle.

Ehkä helpointa olisikin vaan sanoa ultraajalle, että "älä missään nimessä kerro kumpi sieltä tulee, niin vältytään suvun sisäisiltä kahinoilta". :P

Son syssy ny

Varpaat jäässä, check. Parvekkeen ovi pysyttelee enemmän kiinni kuin auki, check. Kuuman kaakaon himo on hillitön, check. Ja opiskelustressi nostaa päätään, check. Jep, syksy on saapunut meidän huusholliin.

Ensin kuitenkin lyhyesti tyyppi-asiaa. Pahoinvointi alkaa pikkuhiljaa kadota oirerepertuaarista (hurraa!), mitä nyt männäviikolla jälleen halailin Arabiaa syötyäni ensin useamman tunnin pelkkiä irtokarkkeja ja otettuani sitten niiden päälle hätäiseen tulista kanawokkia... Hups. Ei kerrota neuvolan tädille, eihän? (Eikä myöskään kerrota, että tempaisin tänään yhteen menoon puolikkaan Ben & Jerry's -jäätelörasian. ;)) Pahoinvoinnin tilalle on vaihteeksi tullut jälleen se ällöttävä ruosteen ja metallin maku suussa, joka ei tunnu häviävän, vaikka kuinka pesen hampaat säntillisesti ja yritän juoda sokerilitkumehujen sijaan enemmän vettä. Lisäksi pötsi tuntuu ryhtyneen jälleen pinkeäksi palloksi, joka vain paisuu iltaa kohden. Töissä vatsan turpoamisilmiön huomaa parhaiten: aamulla työhousuihin viritelty ponnari ei purista tai ahdista, mutta jo muutamaa tuntia myöhemmin tarvetta olisi jo toiselle "jatkopalalle".

Vatsan herkästi turpoileva olemus johti siihen, että esiinnyin eilen ensimmäistä kertaa julkisesti äitiyshousuissa. Käytiin Miehen kanssa kaupungilla syömässä ja juhlimassa ennakkoon meidän toista hääpäivää, enkä varmasti olisi selvinnyt reissusta millään "tavallisilla" housuillani. Etenkään sen tolkuttoman suuren burger-aterian ahmaistuani. Tosin Mies pisti paremmaksi: herra päätti tilata isoimman annoksen, joka raflan listasta löytyi, joten pöytään kiikutettiin ranskalaisilla ryyditetty kolmen (3) burgerin muodostama torni! Lienee sanomattakin selvää, että ne ranskikset jäivät syömättä, eikä Miehellä ollut vielä kuutta tuntia myöhemminkään nälkä. :D

Seuraavaan neuvolaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Tuntuu jotenkin hirveän pitkältä ajalta, mutta eiköhän se hujahda hetkessä. Mies odottelee kärsimättömänä niitä viikkoja, jolloin tyyppi alkaa liikkua ja potkia sekä etenkin sitä aikaa, kun sikiö alkaa kuulla. Mies on alkanut jopa treenata tyypille juttelua: iltaisin perusrutiini on, että mä pötkötän selälläni sängyssä ja yritän lukea kirjaa samalla, kun Mies silittelee mun mahaa ja juttelee tyypille mitä sylki suuhun tuo. Toisaalta hellyyttävää, että raavas mies on niin innoissaan tyypin saapumisesta, mutta näin väistämättä niitä juttuja kuunnellessa tulee mieleen, että onkohan Miehellä kaikki muumit laaksossa, niin tolkuttomia juttuja siltä välillä irtoaa. Mikäli sama meno jatkuu, Mies on meillä se, joka lässyttää vauvalle ja leikkii satusetää, kun taas mä luen tyypille ääneen päivän uutisotsikoita ja klassista kirjallisuutta. :P

Palasin tosiaan viikko sitten myös koulunpenkille, ja näillä näkymin viimeinen lukukausi ennen äitiyslomaa ja "pakollista" vuoden hermotaukoa on yhtä helvettiä. Tuntimääräisesti vietän luennoilla vähemmän aikaa kuin esimerkiksi viime vuonna, mutta ne kontaktituntien ulkopuoliset työt, projektit, tentit ja ties mitkä voi tehokkaasti kiristää pinnaa vielä useampaan otteeseen... Lisästressipisteitä saan myös siitä, että suuri osa näistä syksyn proggiksista tehdään ulkopuolisille asiakkaille, eli niitä ei vaan pysty hutaisemaan "jotenkin sinne päin", ellei sitten mieli saada laiskan paskan mainetta alueen yrittäjien keskuudessa... Huoh.

Että stressitöntä ja ihanaa odotusaikaa vaan mullekin, nih.

Mielihaluja

Kun olen nyt viime viikkoina kertonut huomattavasti avoimemmin meidän tulevasta mini-ihmisestä, yksi kysymys vilahtaa keskusteluissa yhä useammin. "Mitä mielihaluja sulla on tähän asti ollut?"

Aluksi lähinnä hämäännyin tästä kysymyksestä ja tyydyin vastailemaan, että "eipä juuri mitään, lähinnä on vaan koko ajan nälkä". Sittemmin olen alkanut ärsyyntyä näihin utelijoihin, jotka ihan selvästi luottaa vanhaan stereotypiaan "raskaana oleva nainen syö ihan mitä vaan outoa" - eräskin samassa työvuorossa ollut tyttö muisteli isoäitinsä mutustelleen raskausaikana seinälaastia (!). Mulla ei ensimmäisten viikkojen aikana todellakaan ollut mitään mansikat ja ketsuppi -tyyppisiä yhdistelmiä mielessä, etenkään kun jatkuvasti ällötti.

Viime viikolla havahduin sitten miettimään, onko mun ruokatottumuksissa sittenkin ollut huomattavissa jonkinlaisia "kausia" tai erityisiä himoja tiettyihin ruokiin, ja joku kaava näyttäisi sittenkin toteutuneen! Ensimmäisinä viikkoina mutustin useita appelsiineja päivässä, sittemmin siirryin banaaneihin ja tällä hetkellä kauppansa tekevät mandariinit. viinirypäleet ja kiivi (jota en ollut tätä ennen syönyt vuosikausiin, koska se sai suun kutiamaan!).

Parin viikon sisään puolestaan olen jo kahdesti tehnyt ison kattilallisen kasvisruokabravuuriani, joka tunnetaan meillä yksinkertaisesti "mössönä" (tomaattipohjainen papu-paprika-sipuli-valkosipuli-kastike, maustettuna tabascolla, chilillä ja mustapippurilla, nautitaan riisin kera), ja yksi päivä teki hulluna mieli kermaista tomaattikeittoa, jota piti tietenkin laittaa jättikattilallinen. Salmiakki on täysin oma lukunsa: sitä on tehnyt mieli 24/7, mutta tätä en laske raskaudesta johtuvaksi himoksi, koska rakastin sitä ennen raskauttakin yli kaiken. (Neuvolan ohjeissa mainittu 50 gramman maksimikerta-annos on tällaiselle salmiakkiaddiktille ihan suorannaista vittuilua.)

Tämän päivän kauppareissulla taas yks kaks yllättäen iski päähän ajatus: kylläpä kylmä siideri maistuisi. Eli ei kun kaupan holittomalle osastolle ja pullo Stowford Pressiä matkaan. Plus suolakeksejä. Ja sitä salmiakkia. Onneksi Mies on iltavuorossa eikä näin ollen nalkuta mulle tästä jatkuvasta napostelusta. :D

Summa summarum: taidan mä sittenkin olla stereotyyppinen raskaana oleva nainen, ainakin tässä ruoka-asiassa. Nyt jos vielä alan parkua joka asiasta ihan vaan siksi että itkettää "koska raskaus", niin saatanpa oksentaa. :P

Oksentamisesta puheenollen: tyyppi päätti juhlistaa tänään alkanutta 14. raskausviikkoa oksettamalla mua kesken aamupuuron keiton. Tyhjällä vatsalla oksentaminen on aina yhtä lystiä, kun oksurefleksi tuo mukanaan vaan sylkeä ja räkää. Kiitti tästäkin, tyyppi. <3

Ultrauutisia

Eilen illalla pohdiskelin vielä ennen nukkumaan menoa tämän päiväistä np-ultraa ja vatsansisäistä tyyppiä enemmänkin, ja ensimmäistä kertaa koko raskausaikana olin oikeasti levoton ja huolissani tyypistä. Tähän asti olen ollut hyvinkin lunkilla asenteella liikenteessä, en ole osannut pelätä pahinta tai edes toisiksi pahinta kauhuskenaariota ja luotin siihen, että kun kerran tyyppi on vielä matkassa pysynyt, kaikki on hyvin. Eilen illalla kuitenkin aloin tosissani miettiä, että entäs jos ultrassa paljastuukin jotain ikävää? Jos tyypillä onkin joku paha sydänvika tai sisäelimet väärillä paikoilla, tai jos vaikka tyyppi on päättänytkin lopettaa kasvamisen sitten neuvolakäynnin ja luovuttanut?

Onneksi pahat aavistukset olivat ihan turhia. Tämän päivän ultran perusteella mun kohdussa asustelee valioyksilö! Ja röyhkeä sellainen: heti, kun ultraava kätilö sai tyypin kuviin, tyyppi ryhtyi yhteistyöhaluttomaksi ja näytti meille persettään. :D Vajaan puolen tunnin ahdistelun jälkeen kätilö sai kuitenkin tyypin kääntyilemään ja liikkumaan sen verran, että kaikki olennaiset mitat saatiin otettua. Pää-perämitta 64,7 mm ja niskaturvotus 0,88 mm, istukka kohdun takaseinämässä ja tyypillä sisäelimet kohdallaan, aivot alkaneet kehittyä ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Veriseulan tuloksetkin oli valmistuneet, ja kätilö laski riskiluvuiksi kaikille kolmelle kromosomihäiriölle 1:100 000. Ultrauksen päätteeksi katseltiin vielä hetken aikaa, kun tyyppi heitti vatsassa volttia ja heilutteli nyrkkejään ultra-anturille. Ihan selkeästi yhtä haluton poseeraamaan kameralle kuin vanhempansakin. :D


Laskettu aika ei tässä ultrassa muuttunut, koska tyyppi vastasi kutakuinkin viikkoja (menkoista laskien 12+2, mittojen mukaan 12+4 tai 12+5), eli karkauspäivään tähdätään edelleen. Rakenneultraan mennään lokakuun lopulla (miten muuten aina sattuukin Miehen yövuoroviikoille nää lääkärit ja ultrat sun muut? Käsittämätöntä.).

Kotiin tullessa olin niin iloinen ultrauutisista, että olin jo hilkulla tulla Facebook-kaapista ja heittää ultrakuvan näkyviin lärväkirjaan. Onneksi Mies pisti hanttiin ja sanoi, että "ei kai sitä ny kaikille tutun tutuille tarvii tiedottaa". Ihan validi pointti, mun fb-kavereissakin on sellaisia semituttuja tai kaverin kavereita, joille on kyllä turha tiedottaa meidän perhetapahtumasta. Taidan siis tyytyä laittamaan kuvat jakoon sähköpostitse tuleville mummoille ja parille muulle läheiselle. Blogilukijoita unohtamatta. ;)

Huomatkaa erityisen tyylikkäästi Paintilla blurratut nimi- ja hetutiedot! Nimim. Kuka sitä Photoshopia oikein tarvitsee?