Rakenneultra

No niin, nyt on käytetty se toinenkin kunnallinen ultra eli rakennesellainen. Ultraava kätilö oli eri kuin edellisellä kerralla, mutta mukavan asiallinen tapaus tämäkin, ja kertoili ultratessaan, mitä missäkin näkyi ja mitä kulloinkin mitattiin.

Rakenteet tyypillä oli kohdallaan ja meno np-ultraakin hurjempaa. Aamupäivän tyyppi oli ollut vielä kovin rauhallinen, mutta varmaan oma jännitys ja kohonnut pulssi pisti tyypin sambaamaan ultrassa niin, että keuhkolaskimoakin (?) metsästettiin yli 10 minuuttia. Tyyppi sai ultrassa myös ensimmäisen hikkakohtauksensa - tai ainakin ensimmäisen sellaisen hikan, jonka minäkin tunsin vatsanahoissani. Kätilökin huokaili ja naureskeli, että onpa vilkas tapaus. Kasvu oli kuitenkin ihan viikkojen mukaista, painoarvio 403 grammaa, joka vastasi viikkoja 21+1 (menossa siis 20+6).

Toivottavasti tyyppi ei opi huonoille tavoille ja ala pureskella kynsiään, niin kuin äitinsä...

Niin, ja tyypin merkki on... vielä hieman epäselvä. Kätilö tutkaili pitkään ja hartaasti ja metsästi tyypin jalkoväliä, mutta ei nähnyt siellä ainakaan miehekkäitä vehkeitä heilumassa. En sen puoleen kyllä minäkään, vaikka kuinka tihrustin. Joten ainakin tällä hetkellä me ruvetaan Miehen kanssa asennoitumaan siihen, että meille muuttava tyyppi on tyttö.

Jos ihan rehellisiä ollaan, olen tästä uutisesta pikkiriikkisen pettynyt ja suuresti hämmennyksissäni. Mulla oli niiiiiiiiin vahvasti poikaolo jo alkuraskaudesta, ja vatsallekin jutustelin kutsuen tyyppiä välillä jätkäksi. Mies taas taisi olla positiivisesti yllättynyt tyttöveikkauksesta. Ja lisäksi osasi katsoa asiaa miehekkään käytännölliseltä kannalta: "No nyt ainakin voidaan ottaa vastaan niitä veljentytön vanhoja vaatteita, kun ei tarvi miettiä, että voiko niitä pistää pojalle päälle." (Sanoo Mies, jolla on omissa vauvakuvissaan useimmiten päällä 80-luvun äitiyspakkauksen VAALEANPUNAISET velour-potkarit... Buahah.)

Mun ensimmäinen huoli tietenkin oli, mikä nyt tyypille työnimeksi, kun "tyyppi" viittaa niin vahvasti neutraali-maskuliini-linjalle. Kaipa siitä joku Pimu tai Typykkä tulee. Samaten pitää alkaa selailla nimikirjaa ja etsiä tytön nimiä muutama vaihtoehto valmiiksi. Pojalle kun nimi on ollut valmiina jo monta vuotta ja parina eri variaationakin, mutta nehän voi säästää sitten pikkukakkoselle. ;)

Toinen huoli heti nimiasian jälkeen on se, että osaanko mä kasvattaa tyttöä, kun itse olen ollut jo pienestä pitäen niin "epänaisellinen" ja teinivuosina enemmänkin poikatyttö. Mitä jos Pimutyyppi onkin luonteeltaan oikein prinsessa ja rakastaa hörhelöitä ja kimmellystä ja ties mitä, kun mä itse inhoan glitter-roinaa ja kaikkea vaaleanpunaista? Hello Kittystä puhumattakaan, hyi stana. Tai no lapsuusaika nyt ehkä vielä menee, mutta entäs sitten teini-ikä? Apu-VA.

On se hyvä, että raskausaika kestää niin pitkään. Tuleva paskamutsi ehtii ajoissa hepuloida asioista, joille ei kuitenkaan mitään mahda. :D

Pikapäivitys anoppilasta

ISO KIITOS näin alkuun kaikille, jotka vastasivat edellisen postaukseni kutsuhuutoon! Bloggaaminen ja ajatusten jakaminen julkisen anonyymisti on heti kummasti mielekkäämpää, kun tietää, ettei näitä horinoita kirjoita pelkästään itselleen. :) Kaikkien uusien kommentoijien blogeissa olenkin käynyt jo kurkkimassa ja lisännyt ne lukulistalleni, ja ehkä joku kaunis päivä jaksan kirjoitellakin pientä postausta siitä, mitä blogeja itse luen säännöllisesti.

Pärryyteltiin eilen Miehen kanssa anoppilaan viikonlopuksi, ja tarkoitus olisi kotoutua maanantaina jossakin välissä. Maanantaina tosin olisi klo 16 ensimmäinen perhevalmennus (aiheina hyvinkin läheisesti toisiinsa liittyvät hammashuolto ja liikenneturva, hmm?), mutta henkkoht en ole kovinkaan innostunut moisesta valmennuksesta. Mulla on ennakkokuvitelma tai aavistus siitä, että oman asuinalueen muut ensiodottajat miehineen ovat kuitenkin "ihan sikavanhoja" (joo, hyvähän se näin melkein 26-vuotiaana on huudella...) ja me Miehen kanssa ollaan siellä sitten ihan ulkopuolisia ja outolintuja. Sitä paitsi loput kolme perhevalmennusta + synnärille tutustuminen ovat edessä vasta tammi-helmikuussa, joten vaikka nyt kävisinkin valmennuksessa ja saisin sieltä mammakavereita, on tapaamisväli niin pitkä, ettei tässä mitään sen kummempaa tuttavuutta kuitenkaan ehtisi syntyä yhden puolitoistatuntisen perusteella. Noh, katsotaan maanantaina, mikä fiilis.

Eilen automatkalla sanoin Miehelle, että auta armias jos anoppi tai appiukko hyökkää silittelemään heti mun mahaa, niin varmasti sanon jotain rumaa. Appiukko sentään älysi vain halata meidän saapuessa, mutta anoppi herkesi lääppimään ja taputtelemaan mahaa heti halauksen jälkeen. Olin tilanteesta kuitenkin jotenkin niin pöllämystynyt, etten älynnyt reagoida oikein mitenkään, taisin lähinnä tuijottaa pöllämystyneenä, että mitäs hittoa. Maha on kyllä sen ensikontaktin jälkeen saanut olla rauhassa, ja epäilenkin, että Mies on varoittanut porukoitaan mun reviiritietoisuudesta. Tai sitten anoppi hoksasi, että kiusaannuin vatsan lääppimisestä. :P

Anoppilassa olossa on kuitenkin hyvätkin puolensa. Taloudessa on useita telkkareita, joten tv-ohjelmista ei tule kiistaa; ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi (villi veikkaus onkin, että kotivaaka näyttää kotiinpalatessa ainakin 2-3 kg lisää...); ja mikä tärkeintä, kukaan ei ihmettele, vaikka katoankin toimistohuoneeseen useaksi tunniksi opiskelemaan ja facebookkaamaan. Nimim. Esseen palautus tänään, kasassa 2 sivua...

Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää viikonloppua itse kullekin!

Halloo, kuka siellä?

Olen tässä päivänä muutamana miettinyt paitsi blogini sisältöjä ja tylsähköä ulkoasua, myös sitä, kuka täällä yleensä käy lueskelemassa vai käykö kukaan. Bloggerin tilastojen mukaan sivunäyttöjä on kyllä lähes päivittäin ja lukijoitakin 13 kpl (siis näitä Bloggerin tunnuksilla lukijoita), mutta sehän ei juurikaan kerro meikäläiselle, että KUKA näitä juttuja tosiasiassa käy lukemassa.

Näin ollen haastan juuri SINUT ilmiantamaan itsesi! Kuka olet, mistä olet, miten päädyit tänne, oletko viihtynyt? Jätä puumerkkisi kommenttilaatikkoon, niin pääsen minäkin kärryille siitä, ketä mun jorinat jaksaa kiinnostaa! Sana on myös vapaa: saa jättää kysymyksiä, kommentteja, terveisiä, toiveita, risuja ja ruusuja - luonnollisestikin hyvän maun rajoissa. ;)

Valtaisaa kommenttitulvaa odotellessa... :P

Tumps - hän liikkuu!

Ja ei, otsikko ei valitettavasti viittaa meikäläiseen tai urheiluun. :P Navan alaisista tuntemuksista ei voi enää erehtyä: tyyppi on liikekannalla. Ilahduttavasti tietenkin ilta-aikaan, kun pitäisi yrittää rauhoittua ja käydä nukkumaan...

Eilen illalla pötköteltiin Miehen kanssa sängyssä lueskelemassa, mutta mun lukemisesta ei meinannut tulla yhtään mitään, kun vähän väliä vatsassa muljahti niin reippaasti, että alkoi vaan naurattaa ja kutittaa. Pari reippainta monotusta tuntui jopa ihan vatsan pinnalla asti, kun tunnustelin alavatsaa kädellä ja yritin telepaattisesti saada tyyppiä asettumaan unimoodiin. Teletappi-yhteydessä on selvästi vielä petraamista, koska muljunta vain jatkui ja jatkui.

Ylihuomenna eli keskiviikkona saavutetaan jälleen yksi etappi, kun raskausviikot pamahtaa uudelle kymmenluvulle ja ollaan jo (ainakin laskennallisesti) yli raskauden puolenvälin. Ei voi kuin ihmetellä, mihin hittoon tää aika oikein menee. Vastahan mä kaulailin vessanpyttyä harva se aamu ja tuskailin, kun vanhat housut puristi, mutta mahaa ei ollut tarpeeksi äitiyshousujen täytteeksi! Muutenkin alkusyksy tuntuu livahtaneen multa täysin ohi: eilen bongasin kaupoista jo ensimmäiset glögit. Hävytöntä, olisivat odottaneet edes marraskuun puolelle. Vaan eipä sillä, itsekin sain inspiraation ja aloitin TTK:n aikana koristejoulukuusen virkkaamisen (projekti, johon hankin langat ja muut tarvikkeet jo viime joulua varten, mutta tuskastuin sittemmin paksun langan virkkaamiseen ja silmukoiden laskemiseen)...

Vapaapäivä jatkukoon nyt rästitehtävien parissa. Odottamassa ainakin kaksi liiketalouden miniesseetä ja pari isompaa kirjoitelmaa, joiden deadlinet alkaa uhkaavasti lähestyä... Huoh. Onneksi jääkaapissa on vielä reilusti Miehen eilisten synttäreiden kunniaksi leivottua marjapiirakkaa ja vaniljakastiketta.

Laiskapaska odottaja täällä, hei.

Soittelin äidilleni tässä pari päivää sitten muuttoasioista, ja äitimuori sattui olemaan käymässä omien vanhempiensa luona. Mummoni sitten huuteli taustalta mulle terveisiä ja kysyi äidin välityksellä huolissaan, että "onhan se Dariana muistanut varmasti syödä kunnolla ja liikkuakin?". Vakuuttelin tietenkin tunnollisesti, että joo joo, totta kai olen, mutta kieltämättä sen puhelun jälkeen olen tuntenut parikin syyllisyyden pistoa sisimmässäni.

Vielä alkuraskaudesta suunnittelin kovasti, että kunhan mun olo tokenee ja pahoinvointi loppuu, niin alan taas säännöllisesti käydä kävelylenkeillä ja syksyksi hankkia jumppakortin naisvoimisteluseuran ryhmätunteja varten. Noh. Pahoinvointi tuli ja meni ja on lähes tyystin loppunut, mutta niitä säännöllisiä kävelylenkkejä ei kyllä ole tullut harrastettua. Ellei lasketa kodin ja kaupan välin lyllertämistä (ja silläkin välillä matkaa kertyy vain 300m suuntaansa). Tyyris jumppakortti on kyllä lompakossa ja ryhmätunnit alkoivat jo kuukausi sitten, enkä mä vieläkään ole ehtinyt tai jaksanut käydä missään jumpassa. Käytännössä ainut liikunta, jota harrastan, on koulu- ja työmatkojen kulku pyörällä, eikä siitäkään huimia kilometrilukemia viikossa kerry.

Paino mulla on pysynyt raskausaikana ihan kuosissa ja nousee tasaisesti (btw, täältä voi käydä laskemassa, millaista tahtia painon pitäisi nousta raskausaikana suhteessa lähtöpainoon ja pituuteen), eli sikäli liikunnan vähyys ei ole ongelma. Ongelmaksi nouseekin lähinnä se, että koska liikun niin surkean vähän, olen jatkuvasti väsynyt ja hengästyn jo yhden porrasvälin kipuamalla, mikä taas alkaa masentaa ja vituttaa. Ja jatkuvasti vittuuntunut äiti tuskin on tyypille hyväksi. :/

Toinen syyllisyydenpistoksia aiheuttava asia on ruokavalio. Tai lähinnä sen yksipuolisuus ja herkkupainotteisuus. Karkin, suolakeksien ja suklaan mussutus alkaa pikkuhiljaa karata lapasesta: tänäänkin korvasin lounaan suolakeksipaketilla ja pillimehulla, ja nyt illalla luennon jälkeen taapersin kauppaan ostamaan niinkin terveellisen iltaevään kuin lihapiirakoita ja nakkeja. Koulun kahviosta tarttuu luentotauoilla ihan liian helposti iltapäiväteen kaveriksi suklaapatukka tai pieni mässypussi, vaikka tarjolla olisi myös täytettyjä sämpylöitä, jugurtteja ja hedelmiä (joista ainakin sämpylät ovat usein selvästi ylihinnoiteltuja: suklaapatukka vaan valitettavasti tulee halvemmaksi). Viikonloppuisin sentään tulee kokattua jotain ihan oikeata ruokaa, koska pitää ruokkia myös Mies, mutta pelkästään itselle kokkaaminen viikolla tuntuu liian aikaavievältä. Kaiken lisäksi mä olen melkolailla käsi keittiössä: osaan kokata vaikka silmät ummessa ne muutamat tutut ruokalajit, mutta harvemmin keksin oikeasti mitään uutta ja jännää sapuskaa, saatikka että jaksaisin etsiä reseptejä ja häärätä keittiössä tuntitolkulla. Ja kuitenkin sit kyrsii, kun kolmatta viikonloppua putkeen arpoo makaronilaatikon ja nakkikeiton välillä, vaikka mieli tekisi jotain vähän eksoottisempaa.


Jonkinlainen ryhtiliike olis selvästi paikallaan. Jos vaikka haastais itsensä siihen, ettei loppukuussa osta enää mitään mässyjä ja herkkuja, vaan opettelisi tekemään vaikka eväsleipiä mukaan kouluun. Samaten liikunnassa vois pistää tavoitteeksi raahautua edes kerran viikossa sinne ryhmätunneille. Jos ei muulloin ehdi, niin sunnuntaisin keskellä päivää on ainakin joku zumbatunti.

Hormonihirviöys iskee?

Jossain vaiheessa kuvittelin, etten ole raskauden myötä mitenkään erityisemmin herkistynyt tai tullut aiempaa tuittupäisemmäksi. Kuvittelin väärin: kyllä ne hormonit täälläkin tuntuu jylläävän. Annetaanpa pari valaisevaa esimerkkiä.

Olin jo aiemmin bongannut Kodin Ykkösen mainoslehdestä tarjouksessa olevan pokkaridigikameran, ja eilen sain houkuteltua Miehen ostosreissulle kameraa metsästämään. Samalla vauhdilla heitettiin kieppi Polarn O Pyretin kautta, koska pikkulinnut lauloivat PoPin äitiysmalliston olevan -30 % alennuksessa vain sen nimenomaisen päivän ajan, ja sainkin peräsimelleni just eikä melkein istuvat, siistit tummat äippäfarkut alle viidelläkympillä. Wuhuu, tässä vaiheessa vielä hyvä fiilis.

Sitten. Kodin Ykkösessä suunnattiin heti ensimmäisenä elektroniikkaosastolle ja kameroita katselemaan. Pyörittelin tarjousmallia käsissäni pitkään, kunnes Mies hoksasi, että hei hetkinen, oisko tuo toinen malli kuitenkin vähän parempi (ja halvempi - sisäinen Sulo Vilen heräsi heti!). Samalla siinä sitten, kun venkslattiin mallikameroiden kanssa, yritettiin saada näköyhteys myyjään, että voitaisiin kysellä hieman lisää ja saada tietenkin se kamera haltuumme - nehän on tietenkin aina lukollisessa kaapissa siinä mallikappaleiden luona.

Noh. Puoli tuntia (30 min!) myöhemmin oltiin huidottu kaikille kahdelle myyjälle, jotka osastolla naamaansa näyttivät ja saman tien katosivat kuin pieru Saharaan tai lyöttäytyivät jonkun muun asiakkaan palvelijoiksi, mä olin kiltisti toisen asiakkaan kanssa jonottanut osaston infotiskillä ja yrittänyt olla kärsivällinen. Siinä vaiheessa ei ollut enää kovin hyvä fiilis. Suoraan suomeksi sanottuna vitutti ja teki mieli käydä hakkaamassa joku näytteillä ollut kallis Apple-laite tuusan nuuskaksi, että olisin saanut edes jonkinlaista huomiota ja ASIAKASPALVELUA. (Myymälävartijakin olisi kelvannut.) Siinä vaiheessa, kun Mies hoksasi mun alahuulen alkavan väpättää, se nappasi mut kainaloonsa ja kiidätti pois elektroniikkaosastolta, että sain purettua kiukkuni ja harmini ja vähän koottua itseäni.

Poistuttiin sitten liikkeestä ilman kameraa tai asiakaspalvelua, mutta sitä ennen kävin jättämässä tulikivenkatkuista palautetta paikan palvelun tasosta ja henkilökunnan vähyydestä - raukkamaisen anonyymisti palautelomakkeella, tietenkin. Miehellä oli tässä vaiheessa sen verran pelisilmää, että se tarjosi mulle viereisessä Hesessä pehmiksen ja ehdotti varovaisesti, josko käytäisiin kuitenkin vielä toisessa liikkeessä katsomassa sitä kameraa. Käytiinhän me, ja sain kamerani, tosin vähän kalliimmalla kuin mitä olisin saanut sieltä perkeleen Kodin Ykkösestä.

Tänään hain postista sen H&M:n paketin, joka oli tullut harvinaisen nopsalla toimituksella. Ryhdyin sitten sovittelemaan tilaamiani vaatteita ja tempaisin ensimmäisenä tilaamani harmaat housut jalkaan. Ja kuinka ollakaan: ne netissä niin pehmeiltä ja mukavilta näyttäneet housut olikin ihan JÄRKYTTÄVÄT. Kangas ei joustanut yhtään, netin kuvassa suorilta näyttäneet lahkeet olikin reilusti kapenevat ja vyötärö-lantioseudulta housut ei istuneet yhtään mun perseelle. Suoraan sanottuna mä näytin vyötäröstä alaspäin harmaalta porkkanalta. Ylhäältä helevetin leveä ja pussittava malli, joka kapeni nilkkoihin. Itkuhan siinä pääsi ja housut lensi saman tien nurkkaan. Onneksi mun tilaamat paidat ei olleet yhtä suuria pettymyksiä, vaan tuntuivat nyt jo hyviltä päällä ja istuvat varmasti myös sitten, kunhan etureppu ulkonee nykyisestä.

Äiti joskus vitsillä heitti olevansa tasainen luonne - aina yhtä vihainen. Alkaapa kuulostaa kumman tutulta...

Noh, tämä aamu sentään oli hyvä: pääsin pitkästä aikaa kampaajalle, eikä mun tukka enää näytä haalistuneen ruskealta takkupesäkkeeltä. Tosin nyt se haisee vahvasti metsälle ja ruoholle, mikä on oikeastaan se ainut haittapuoli hiusten kasvivärjäyksessä, mutta onneksi siitäkin hajusta pääsee eroon muutamalla pesulla.

Neuvolassa, osa 2

Toinen neuvolakäynti oli tänään, vihdoin ja viimein. Alkoikin jo tuntua, että meitin odotus on unohtunut kokonaan terveysviranomaisilta, kun ekan ja tokan neuvolakäynnin välillä oli huikeat 9 viikkoa (rv 9 --> rv 18).

Tämä reissu neuvolaan oli vähän pikainen, kun ei tehty varsinaisesti mitään sen suurempia tutkimuksia. Verenpaine ja hemppa oli hieman laskeneet edelliskäynnistä, mutta kummatkin oli silti ihan kohdallaan, enkä joudu esim. lisärautakuurille (hurraa!). Neuvolan vaaka näytti edelliskäyntiin verrattuna +2kg, ja sf-mittakin otettiin nyt ensimmäistä kertaa, kun terkan mukaan maha oli niin sopivasti esiin pullahtanut (mitaksi saatiin 15cm, hieman keskikäyrän yläpuolella tässä vaiheessa). Tyypin liikehdintää kuunneltiin dopplerilla, ja piiiiiitkän metsästyksen jälkeen terkka saikin ahdistettua tyypin johonkin nurkkaan sopivasti paikalleen, että saatiin syke kunnolla kuuluviin (lukemat 154). Terkka arveli tyypin olevan vilkasliikkeistä sorttia ja epäili mun alkavan hyvinkin pian tuntea tyypin liikkeet selkeämmin. Miestä jäi harmittamaan, kun aika ei riittänyt ultraamiseen (tai ehkä olisi riittänytkin, mutta ilmeisesti terkkari ei katsonut siihen olevan tarvetta?), mutta pianhan me päästään rakenneultraan morjestamaan tyyppiä.

Seuraava neuvola-aika venähti taas sitten turhan pitkälle eli vasta marraskuulle rv:lle 23, kun meinasi olla hankalaa löytää aikaa, joka sopisi paitsi mulle ja terkkarille, myös Miehelle. Toisaalta on kuitenkin hyvä, että Mies pääsee mukaan, koska seuraavalla käynnillä käydään käsiksi Kelan papereihin, ja niiden tulkitsemiseen ei aina yksi silmäpari riitä. :P Saatiin terkalta mukaan vaihteeksi pari esitettä liittyen Kelan palveluihin ja ruokavalioon, ja mut terkka komensi ostamaan lisäkalkkia, kun vaihdoin vitamiinimerkkiä sellaisiin pillereihin, joissa lisäkalsiumia ei ole. Laktoosivammaisena kun ei tule nautittua niin tolkuttomasti maitotuotteita, että saisin ruokavaliosta riittävästi kalkkia.

Koko päivän on ollut riesana ihmeellinen päänsärky, joka alkoi jo aamun luennolla. Raivostuttava olotila, etenkin kun olisi pitänyt käyttää useampi tunti tenttiinlukuun enkä sitten jaksanut keskittyä 50 sivua pidemmälle. Huomenna uusi yritys. Pikku pakko: tenttikirjan laina-aika päättyy huomenna klo 17. :P