Soittelin äidilleni tässä pari päivää sitten muuttoasioista, ja äitimuori sattui olemaan käymässä omien vanhempiensa luona. Mummoni sitten huuteli taustalta mulle terveisiä ja kysyi äidin välityksellä huolissaan, että "onhan se Dariana muistanut varmasti syödä kunnolla ja liikkuakin?". Vakuuttelin tietenkin tunnollisesti, että joo joo, totta kai olen, mutta kieltämättä sen puhelun jälkeen olen tuntenut parikin syyllisyyden pistoa sisimmässäni.
Vielä alkuraskaudesta suunnittelin kovasti, että kunhan mun olo tokenee ja pahoinvointi loppuu, niin alan taas säännöllisesti käydä kävelylenkeillä ja syksyksi hankkia jumppakortin naisvoimisteluseuran ryhmätunteja varten. Noh. Pahoinvointi tuli ja meni ja on lähes tyystin loppunut, mutta niitä säännöllisiä kävelylenkkejä ei kyllä ole tullut harrastettua. Ellei lasketa kodin ja kaupan välin lyllertämistä (ja silläkin välillä matkaa kertyy vain 300m suuntaansa). Tyyris jumppakortti on kyllä lompakossa ja ryhmätunnit alkoivat jo kuukausi sitten, enkä mä vieläkään ole ehtinyt tai jaksanut käydä missään jumpassa. Käytännössä ainut liikunta, jota harrastan, on koulu- ja työmatkojen kulku pyörällä, eikä siitäkään huimia kilometrilukemia viikossa kerry.
Paino mulla on pysynyt raskausaikana ihan kuosissa ja nousee tasaisesti (btw, täältä voi käydä laskemassa, millaista tahtia painon pitäisi nousta raskausaikana suhteessa lähtöpainoon ja pituuteen), eli sikäli liikunnan vähyys ei ole ongelma. Ongelmaksi nouseekin lähinnä se, että koska liikun niin surkean vähän, olen jatkuvasti väsynyt ja hengästyn jo yhden porrasvälin kipuamalla, mikä taas alkaa masentaa ja vituttaa. Ja jatkuvasti vittuuntunut äiti tuskin on tyypille hyväksi. :/
Toinen syyllisyydenpistoksia aiheuttava asia on ruokavalio. Tai lähinnä sen yksipuolisuus ja herkkupainotteisuus. Karkin, suolakeksien ja suklaan mussutus alkaa pikkuhiljaa karata lapasesta: tänäänkin korvasin lounaan suolakeksipaketilla ja pillimehulla, ja nyt illalla luennon jälkeen taapersin kauppaan ostamaan niinkin terveellisen iltaevään kuin lihapiirakoita ja nakkeja. Koulun kahviosta tarttuu luentotauoilla ihan liian helposti iltapäiväteen kaveriksi suklaapatukka tai pieni mässypussi, vaikka tarjolla olisi myös täytettyjä sämpylöitä, jugurtteja ja hedelmiä (joista ainakin sämpylät ovat usein selvästi ylihinnoiteltuja: suklaapatukka vaan valitettavasti tulee halvemmaksi). Viikonloppuisin sentään tulee kokattua jotain ihan oikeata ruokaa, koska pitää ruokkia myös Mies, mutta pelkästään itselle kokkaaminen viikolla tuntuu liian aikaavievältä. Kaiken lisäksi mä olen melkolailla käsi keittiössä: osaan kokata vaikka silmät ummessa ne muutamat tutut ruokalajit, mutta harvemmin keksin oikeasti mitään uutta ja jännää sapuskaa, saatikka että jaksaisin etsiä reseptejä ja häärätä keittiössä tuntitolkulla. Ja kuitenkin sit kyrsii, kun kolmatta viikonloppua putkeen arpoo makaronilaatikon ja nakkikeiton välillä, vaikka mieli tekisi jotain vähän eksoottisempaa.
Jonkinlainen ryhtiliike olis selvästi paikallaan. Jos vaikka haastais itsensä siihen, ettei loppukuussa osta enää mitään mässyjä ja herkkuja, vaan opettelisi tekemään vaikka eväsleipiä mukaan kouluun. Samaten liikunnassa vois pistää tavoitteeksi raahautua edes kerran viikossa sinne ryhmätunneille. Jos ei muulloin ehdi, niin sunnuntaisin keskellä päivää on ainakin joku zumbatunti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti