"Länsirintamalta" ei mitään uutta: Pimu mylläilee edelleen pääsääntöisesti perätilassa tai poikittain, mutta liikkeet alkaa selvästi olla pienempiä ja rauhallisempia, kun tila alkaa loppua kesken. (Eikä pöljä kakara hoksaa, että sitä tilaa olisi enemmän, jos hän suvaitsisi kääntää pään sinne uloskäynnille...) Kipeitä supistuksia ei ole vieläkään ilmaantunut, mutta vatsa on kyllä entistä useammin pinkeä pallo ja pitkiä kävelyretkiä ei enää harrasteta, kun jalkoja ja selkää alkaa särkeä. Mies otti eilen pari sivuprofiilikuvaa mahasta ja totesi mahan olevan jo huomattavasti alempana kuin viikko-pari sitten, eli kai tässä jonkinlaista lähtökuoppiin asettautumista on havaittavissa.
Viikonloppu vierähti mukavan sosiaalisissa merkeissä, kun paras ystävä päräytti meille kylään perjantaina ja viihdytti meikäläistä eilisaamuun asti. Perjantaina käytiin ulkona syömässä porukalla (minä, ystävä ja toinen kaveri, joka myös yöpyi meillä pe-la-yön), ja lauantaina vietettiin useampi tunti häämessuilla, minä kaason ominaisuudessa ja kaverit morsmaikkuina. Lauantai-illan ratoksi käytiin vielä hakemassa Makuunista karkkia ja Hoodwinked 2 (ensin meinattiin ystävän lähestyvien häiden kunniaksi vuokrata Bridesmaids, mutta säälittiin Miestä sen verran, että päädyttiin kaikkien huumorintajuun uppoavaan animaatioon :D).
Mitäpä täällä muuta olisi tapahtunut... Eipä juuri mitään. Pimun kastemekko alkaa olla jo aika hyvällä mallilla (helma melkein kainaloihin asti valmis), äitimuori huolehti tulevana mummona meille sitterin ja leikkimaton ja appivanhemmat ottivat haltuunsa Miehen veljentytön vanhat vaunut, jotka matkaavat meille sitten maaliskuulla luultavasti mun äidin mukana. Äitinihän ilmoitti jo hyvissä ajoin, että hän tulee sitten meille talvilomaviikollaan apukäsiksi, ja pari viikkoa sitten vielä varmisti pitävänsä talviloman viikolla 11. Toisaalta ajatus nurkissa höösäävästä äidistä ottaa jo valmiiksi vähän päähän, mutta toisaalta taas tiedän, että omalle äidille voin tarvittaessa ärähtää tai sanoa vastaan, jos siltä tuntuu. Eikä äiti ole onneksi sitä pahinta hössöttäjätyyppiä, joten eiköhän se viikko sitten aikanaan suju ihan mallikkaasti.
Mies aloitti aamun kertomalla Pimulle vatsanahkan läpi, että "nyt isällä on yövuoroviikko, eli nyt jos koskaan on erinomainen aika tulla ulos sieltä mahasta". Couldn't agree more.
maanantai 20. helmikuuta 2012
maanantai 13. helmikuuta 2012
Ootellaan, ootellaan...
Pikareissu neuvolaan heitetty taas kerran. Ei ihmeitä tälläkään kertaa, terkkari mittasi rutiinijutut (paitsi hemoglobiinia ei katsottu, kun viimeksi oli 133 ja mun olo ennallaan) ja vähän puhuttiin synnytyksestä ja loppuajan fiiliksistä. Seuraavan kerran tädin pakeille ensi torstaina rv 39+1, jos ei sitä ennen tule lähtöä synnärille.
Äitipolillakaan eivät ole ilmeisesti järin huolissaan Pimun perätilasta, koska posti toi polilta kirjeen ja ajanvarauksen kokoarvioon 28.2. eli päivää ennen laskettua aikaa. Itse ihmettelin noinkin myöhäistä aikaa, mutta Mies järkeili, että kokoarvio tehdään noin myöhään lähinnä siksi, että jos Pimu onkin alatiesynnytykseen liian iso, niin osaavat sit ennakoida ja pistää mut sektioon, eikä tarvitse jäädä jännäilemään tilannetta. On se fiksu Mies.
Että taas vaihteeksi odotellaan, kun ei tässä oikein muutakaan voida. Nyt vaan pitää alkaa bongailla merkkejä synnytyksen käynnistymisestä: supistuksia tuleekin jo toisinaan jonkin verran, mutta nekin lähinnä rasituksessa. Tänään vietin useamman tunnin kaupungilla ostoksilla ja asioita hoitamassa, ja kieltämättä matkalla piti pysähdellä tavallista enemmän ja lepuuttaa selkää ja jalkoja. Silti meinasin olla vielä noheva ja lähteä uudestaan ihmisten ilmoille tänään, kun mennään kaveriporukalla juhlistamaan yhden kaverin synttäreitä. Onpahan riittävästi sosiaalista elämää näin loppumetreillä!
Äitipolillakaan eivät ole ilmeisesti järin huolissaan Pimun perätilasta, koska posti toi polilta kirjeen ja ajanvarauksen kokoarvioon 28.2. eli päivää ennen laskettua aikaa. Itse ihmettelin noinkin myöhäistä aikaa, mutta Mies järkeili, että kokoarvio tehdään noin myöhään lähinnä siksi, että jos Pimu onkin alatiesynnytykseen liian iso, niin osaavat sit ennakoida ja pistää mut sektioon, eikä tarvitse jäädä jännäilemään tilannetta. On se fiksu Mies.
Että taas vaihteeksi odotellaan, kun ei tässä oikein muutakaan voida. Nyt vaan pitää alkaa bongailla merkkejä synnytyksen käynnistymisestä: supistuksia tuleekin jo toisinaan jonkin verran, mutta nekin lähinnä rasituksessa. Tänään vietin useamman tunnin kaupungilla ostoksilla ja asioita hoitamassa, ja kieltämättä matkalla piti pysähdellä tavallista enemmän ja lepuuttaa selkää ja jalkoja. Silti meinasin olla vielä noheva ja lähteä uudestaan ihmisten ilmoille tänään, kun mennään kaveriporukalla juhlistamaan yhden kaverin synttäreitä. Onpahan riittävästi sosiaalista elämää näin loppumetreillä!
torstai 9. helmikuuta 2012
Se mahtuu sittenkin!
Bileet ja jänisräikkä: polilta soitettiin hyviä uutisia! Pelvimetrian mukaan mun lantiosta mahtuu tulemaan "teidän noinkin siro" (suora lainaus lääkäriltä, toim. huom.!) perätilavauva oikein mainiosti, joten nyt vaan odotellaan synnytyksen käynnistymistä omin nokin. Odotellessa joudun käymään vielä kertaalleen kokoarviossa äitipolilla ja neuvolassa kuulemma kannattaa myös tarkkailla mahdollisuuksien mukaan Pimun tarjontaa, mutta noin muuten kaikki on oikein mallillaan.
Ai että, kylläpä on nyt hyvä mieli. Eli Myylle vastauksena edellisen postauksen kysymykseen: kyllä, motivaatio on kova nimenomaan alatiesynnytykseen. ;) Jotenkin ajatus sektiosta on pelottanut koko ajan paljon enemmän kuin perätilasynnytys, vaikka molemmissa on luonnollisestikin omat riskinsä. Sektio on kuitenkin iso leikkaus, eikä mulla ole edellisestä leikkurireissusta jäänyt kovin lämpimiä muistoja: vuonna 2001 jouduin umpilisäkkeenpoistoon, leikkaushaava oli iso ja kipeä todella pitkään ja sairaalareissu venähti lopulta puoleentoista viikkoon, koska sain vuodeosastolla jälkitautina keuhkokuumeen. Lisäksi umpparin leikannut kirurgi oli ensin konsultaatiota odotellessa monta tuntia tavoittamattomissa (oli ilmeisesti hoitelemassa jotain omia asioitaan työaikana...), ja venähtäneen diagnoosin vuoksi oli hilkulla, ettei umppari puhjennut päivystyksessä... Noh, eipä siitä sen enempää. Todettakoon vain, että ko. leikkauksen jälkeen olen jokseenkin karsastanut ajatusta minkäänlaiseen leikkaukseen joutumisesta, eli ei ihme, että stressikäyrä oli koholla sektiopelotteen takia.
Nyt sitten vaan pitää ottaa rennosti ja odotella rauhassa Pimun tuloa. Harmi, että olen ehtinyt katsoa digiboksilta jo melkein kaikki sinne kertyneet hömppäsarjat. Jospa jollain kaverilla olisi lainata vaikka Täykkäri-bokseja tai läjä leffoja?
Ai että, kylläpä on nyt hyvä mieli. Eli Myylle vastauksena edellisen postauksen kysymykseen: kyllä, motivaatio on kova nimenomaan alatiesynnytykseen. ;) Jotenkin ajatus sektiosta on pelottanut koko ajan paljon enemmän kuin perätilasynnytys, vaikka molemmissa on luonnollisestikin omat riskinsä. Sektio on kuitenkin iso leikkaus, eikä mulla ole edellisestä leikkurireissusta jäänyt kovin lämpimiä muistoja: vuonna 2001 jouduin umpilisäkkeenpoistoon, leikkaushaava oli iso ja kipeä todella pitkään ja sairaalareissu venähti lopulta puoleentoista viikkoon, koska sain vuodeosastolla jälkitautina keuhkokuumeen. Lisäksi umpparin leikannut kirurgi oli ensin konsultaatiota odotellessa monta tuntia tavoittamattomissa (oli ilmeisesti hoitelemassa jotain omia asioitaan työaikana...), ja venähtäneen diagnoosin vuoksi oli hilkulla, ettei umppari puhjennut päivystyksessä... Noh, eipä siitä sen enempää. Todettakoon vain, että ko. leikkauksen jälkeen olen jokseenkin karsastanut ajatusta minkäänlaiseen leikkaukseen joutumisesta, eli ei ihme, että stressikäyrä oli koholla sektiopelotteen takia.
Nyt sitten vaan pitää ottaa rennosti ja odotella rauhassa Pimun tuloa. Harmi, että olen ehtinyt katsoa digiboksilta jo melkein kaikki sinne kertyneet hömppäsarjat. Jospa jollain kaverilla olisi lainata vaikka Täykkäri-bokseja tai läjä leffoja?
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Terveisiä keskussairaalalta
Ei kääntynyt Pimu: perätilassa ollaan ja pysytään. :/ Lyhyesti polireissun sisältö: 9:45 vastaanottoaika, sydänkäyrillä ensin vartti ja sitten ultraamaan. Ultrassa lääkäri tsuumailee pitkään ja hartaasti, mittailee Pimua ja saa kokoarvioksi karvan verran alle 3kg. Lapsivettä on normaali määrä, joten mun suostumuksella lähdetään yrittämään ulkokäännöstä, johon soitetaan paikan päälle myös ylilääkäri (?) ja tämän peesissä seuraava harjoittelija. Ylilääkäri ultraa, ensimmäinen (erikoistuva) lääkäri kääntelee Pimua ja harjoittelija, kätilö ja Mies seuraa vierestä.
Pimu on myötämielinen noin puoleen matkaan asti, kunnes iskee jarrut päälle eikä suostu pyörähtämään perille asti. Muutaman yrityksen jälkeen lääkäri luovuttaa ja toteaa, että ei yritetä väkisin, kun näköjään siellä ei ole sittenkään tarpeeksi tilaa (istukka kohdun vasemmassa seinustassa tukkona kenties?), ja aletaan puhua jatkosta. Mä ilmoitan haluavani lantiosta mitat mahdollista alatiesynnytystä varten, joten lääkäri pistää saman tien päivystyslähetteen röntgenosastolle ja tekee sitten vielä sisätutkimuksen, joka sattuu ihan hiivatisti. Käsikopelolla lääkäri toteaa, että kohdunsuu on vielä tiukasti kiinni ja lantio vaikuttaisi riittävän tilavalta. Sitten mennään puoleksi tunniksi takaisin sydänkäyrille, ja sillä välin kätilö soittelee röntgeniin ja saa ujutettua mut saman tien magneettikuvaan pelvimetriaan. Käyriä mittaillessa Pimu melskaa tuttuun tapaan hulluna ja laite mittaa yhden supistuksenkin, jota tosin itse en hoksaa ollenkaan. Sitten paukataan vielä Miehen kanssa röntgenosastolle, mä pääsen magneettikuvaan pienen odottelun jälkeen ja sitten karautetaan kotiin, josta Mies lähtee melkein saman tien iltavuoroon töihin. Huomenna pitäisi äitipolilta tulla soitto pelvimetrian tuloksista, ja niiden perusteella tehdään päätös, saanko yrittää synnyttää alakautta vai varataanko suoraan sektioaika.
Nyt kirjaston ja kaupan kautta postiin Kimperin pakettia hakemaan ja loppupäiväksi sohvalle torkkumaan. Heräsin nimittäin viime yönä jo neljän aikaan, valvoin jonnekin puoli seitsemään ja torkuin lopun aamua, kunnes piti yhdeksältä nousta ja alkaa tehdä lähtöä...
Pimu on myötämielinen noin puoleen matkaan asti, kunnes iskee jarrut päälle eikä suostu pyörähtämään perille asti. Muutaman yrityksen jälkeen lääkäri luovuttaa ja toteaa, että ei yritetä väkisin, kun näköjään siellä ei ole sittenkään tarpeeksi tilaa (istukka kohdun vasemmassa seinustassa tukkona kenties?), ja aletaan puhua jatkosta. Mä ilmoitan haluavani lantiosta mitat mahdollista alatiesynnytystä varten, joten lääkäri pistää saman tien päivystyslähetteen röntgenosastolle ja tekee sitten vielä sisätutkimuksen, joka sattuu ihan hiivatisti. Käsikopelolla lääkäri toteaa, että kohdunsuu on vielä tiukasti kiinni ja lantio vaikuttaisi riittävän tilavalta. Sitten mennään puoleksi tunniksi takaisin sydänkäyrille, ja sillä välin kätilö soittelee röntgeniin ja saa ujutettua mut saman tien magneettikuvaan pelvimetriaan. Käyriä mittaillessa Pimu melskaa tuttuun tapaan hulluna ja laite mittaa yhden supistuksenkin, jota tosin itse en hoksaa ollenkaan. Sitten paukataan vielä Miehen kanssa röntgenosastolle, mä pääsen magneettikuvaan pienen odottelun jälkeen ja sitten karautetaan kotiin, josta Mies lähtee melkein saman tien iltavuoroon töihin. Huomenna pitäisi äitipolilta tulla soitto pelvimetrian tuloksista, ja niiden perusteella tehdään päätös, saanko yrittää synnyttää alakautta vai varataanko suoraan sektioaika.
Nyt kirjaston ja kaupan kautta postiin Kimperin pakettia hakemaan ja loppupäiväksi sohvalle torkkumaan. Heräsin nimittäin viime yönä jo neljän aikaan, valvoin jonnekin puoli seitsemään ja torkuin lopun aamua, kunnes piti yhdeksältä nousta ja alkaa tehdä lähtöä...
maanantai 6. helmikuuta 2012
Valivalivali
Kuluneen viikonlopun tunnelmia kuvaa ehkä parhaiten sana "valitusvirsi". Voisin valittaa ja nillittää loputtomiin aiheesta jos toisestakin, mutta otetaan tähän alkavan viikon kunniaksi ihan vaan ns. parhaat palat.
Unettomuus ja katkonaiset yöunet. Vasta viikko vai pari sitten kehua retostin neuvolassa, miten hyvin uni on maistunut öisin ja olo on kohtalaisen pirteä. Ja eikös kehuskelu heti kostautunut sillä, että mun kroppa päätti pistää unirytmin ihan uusiksi. Mies oli viime viikon yövuorossa, ja olen aiemminkin Miehen yövuorojen aikoihin ollut kevytunisempi, kun unen läpi jatkuvasti odotan, että milloin se toinen könyää siihen viereen. Nyt aiempaan kevytunisuuteen on tullut kaupanpäällisiksi selkäsäryt, vatsassa potkiva Pimu ja vessassa ramppaamisen tarve, ja aamuisin tuntuu kuin en olisi saanut nukuttua yhtenäisiä unia ollenkaan. Esimerkiksi viime yönä heräsin Pimun mellastukseen ja vessahätään noin aamukolmelta, ja sain unta uudestaan vasta lähempänä puolta viittä. Miehen kello soi kahdeksalta, koska Mies halusi vetää sisäpyöräilytreenin ennen iltavuoroa, ja tokihan mä sitten heräilin ensin kasilta Miehen kelloon, ysiltä omaan herätykseeni, kymmenen maissa siihen, kun Mies alkoi pyöräillä ja katsoa samalla (kovalla volyymilla) Stargatea ja lopulta yhdeltätoista jälleen vessahätään ja karmivaan nälkään. Innolla odotan, millainen loppupäivästä tulee, kun pää on ihan tööt enkä jaksaisi edes ryhtyä kokkaamaan itselleni ruokaa...
Oma kroppa ja sen muutokset vatuttaa myös ihan tolkuttomasti. Lauantaina olin jotenkin hiivatin ärsyyntynyt kaikesta ja äsähtelin Miehelle joka asiasta, ja vasta illemmalla hoksasin, että suurimman osan ärsytyksestä aiheutti Pimu. Tyyppi melskaa tätä nykyä vatsassa niin, että tuntuu, kuin vatsanahka repeäisi ihan just siihen paikkaan, ja luonnollisestikin melskaus ajoittuu siihen hetkeen, kun Mies haluaisi silitellä mahaa ja jutustella Pimun kanssa. Sattuu nimittäin yllättävän paljon, kun Mies pitää kättä mahalla ja Pimu punkee vastaan nahan toisella puolella. Maha on myös jatkuvasti tiellä, istuminen sohvalla on tukalaa, jos en asettele riittävästi tyynyjä ja muita tukia selän taakse ja sukkien jalkaan laittaminen on ihan helvettiä. Lauantaina lopulta repesin itkuun, kun ensin kaapista kaivamani yöpaita kiristi mahan päältä ja tuli kunnon läskipossuolo: itkin Miehelle, miten hirveän näköinen olen ja miten mitkään vaatteet ei kohta enää mahdu päälle ja en ehkä kestä, jos tätä jatkuu vielä viikkotolkulla. Ja Mies-parka yrittää vaan lohduttaa, että "ethän sä ees oo oikeasti lihonut, se on vaan toi maha tossa eessä, kyllä se kohta helpottaa"...
Eilen läskipossuolo oikein vielä korostui, kun lähdettiin Miehen kanssa kaupungille ja leffaan. Mulla oli jalassa tietenkin juuri ne äitiysfarkut, joiden vatsaresori on matalampi ja jotka valuu aina mahan alle, enkä ollut älynnyt laittaa vatsanpeitteeksi mahatuubia. Tästähän tietenkin seurasi se, että a) maha paleltui useaan otteeseen ulkona kävellessä kun housut valahtivat ja paita puolestaan nousi korviin ja b) jouduin jatkuvasti nostelemaan housuja ylöspäin, mikä tietenkin näytti todella typerältä kaupungilla kulkiessa. Lisäksi ehdotin Miehelle, että käytäisiin pitkästä aikaa Hesburgerilla syömässä ennen leffaa, ja sain kyllä osakseni niin pitkiä katseita, kun istuin maha pystyssä nurkassa ja mupelsin hyvällä ruokahalulla kanapurilaista. Selvästikin porukka luuli, että tämä hiivatin pötsi on rakkaudella ja roskaruoalla kasvatettu. (Ja tosiasiassa kyseessä oli ensimmäinen heseateriani koko raskausaikana!) Eikä tilannetta tietenkään parantanut se, että aina kun vaihdoin asentoa tai nousin ylös mennäkseni vessaan, paljas vatsanahka vilahteli vaatteiden lomasta... Huoh.
Leffa (uusin Mission Impossible) oli sentään ihan positiivinen yllätys, vaikken tykkääkään Tom Cruisesta ja Michael Nyqvist puhui ihan liian korostetusti brittiaksentilla englantia, vaikka hahmo olikin ruotsalaissyntyinen. Samuli Edelmannin roolikin oli odottamaani näkyvämpi, vaikka noin muuten kumpikin pahis sai leffasarjan aiempiin pahiksiin verrattuna PALJON vähemmän ruutuaikaa (tuottajien ja ohjaajan mielestä oli selvästi parempi vaihtoehto näyttää 50.:n kerran, kuinka Tomppa tippuu jostain korkealta ja kolauttaa päänsä tuhanteen otteeseen pelastuen samalla täpärästi...).
Vaan jospa yrittäisin vihdoin ryhdistäytyä ja päästä sohvalta liikkeelle. Jos vaikka aloittaisi pyykkien kuivumaan laittamisesta: kone taisi pysähtyä jo tunti sitten, mutta jäin suustani kiinni Facebookissa toisen pallomahaa kasvattavan kaverin kanssa...
Unettomuus ja katkonaiset yöunet. Vasta viikko vai pari sitten kehua retostin neuvolassa, miten hyvin uni on maistunut öisin ja olo on kohtalaisen pirteä. Ja eikös kehuskelu heti kostautunut sillä, että mun kroppa päätti pistää unirytmin ihan uusiksi. Mies oli viime viikon yövuorossa, ja olen aiemminkin Miehen yövuorojen aikoihin ollut kevytunisempi, kun unen läpi jatkuvasti odotan, että milloin se toinen könyää siihen viereen. Nyt aiempaan kevytunisuuteen on tullut kaupanpäällisiksi selkäsäryt, vatsassa potkiva Pimu ja vessassa ramppaamisen tarve, ja aamuisin tuntuu kuin en olisi saanut nukuttua yhtenäisiä unia ollenkaan. Esimerkiksi viime yönä heräsin Pimun mellastukseen ja vessahätään noin aamukolmelta, ja sain unta uudestaan vasta lähempänä puolta viittä. Miehen kello soi kahdeksalta, koska Mies halusi vetää sisäpyöräilytreenin ennen iltavuoroa, ja tokihan mä sitten heräilin ensin kasilta Miehen kelloon, ysiltä omaan herätykseeni, kymmenen maissa siihen, kun Mies alkoi pyöräillä ja katsoa samalla (kovalla volyymilla) Stargatea ja lopulta yhdeltätoista jälleen vessahätään ja karmivaan nälkään. Innolla odotan, millainen loppupäivästä tulee, kun pää on ihan tööt enkä jaksaisi edes ryhtyä kokkaamaan itselleni ruokaa...
Oma kroppa ja sen muutokset vatuttaa myös ihan tolkuttomasti. Lauantaina olin jotenkin hiivatin ärsyyntynyt kaikesta ja äsähtelin Miehelle joka asiasta, ja vasta illemmalla hoksasin, että suurimman osan ärsytyksestä aiheutti Pimu. Tyyppi melskaa tätä nykyä vatsassa niin, että tuntuu, kuin vatsanahka repeäisi ihan just siihen paikkaan, ja luonnollisestikin melskaus ajoittuu siihen hetkeen, kun Mies haluaisi silitellä mahaa ja jutustella Pimun kanssa. Sattuu nimittäin yllättävän paljon, kun Mies pitää kättä mahalla ja Pimu punkee vastaan nahan toisella puolella. Maha on myös jatkuvasti tiellä, istuminen sohvalla on tukalaa, jos en asettele riittävästi tyynyjä ja muita tukia selän taakse ja sukkien jalkaan laittaminen on ihan helvettiä. Lauantaina lopulta repesin itkuun, kun ensin kaapista kaivamani yöpaita kiristi mahan päältä ja tuli kunnon läskipossuolo: itkin Miehelle, miten hirveän näköinen olen ja miten mitkään vaatteet ei kohta enää mahdu päälle ja en ehkä kestä, jos tätä jatkuu vielä viikkotolkulla. Ja Mies-parka yrittää vaan lohduttaa, että "ethän sä ees oo oikeasti lihonut, se on vaan toi maha tossa eessä, kyllä se kohta helpottaa"...
Eilen läskipossuolo oikein vielä korostui, kun lähdettiin Miehen kanssa kaupungille ja leffaan. Mulla oli jalassa tietenkin juuri ne äitiysfarkut, joiden vatsaresori on matalampi ja jotka valuu aina mahan alle, enkä ollut älynnyt laittaa vatsanpeitteeksi mahatuubia. Tästähän tietenkin seurasi se, että a) maha paleltui useaan otteeseen ulkona kävellessä kun housut valahtivat ja paita puolestaan nousi korviin ja b) jouduin jatkuvasti nostelemaan housuja ylöspäin, mikä tietenkin näytti todella typerältä kaupungilla kulkiessa. Lisäksi ehdotin Miehelle, että käytäisiin pitkästä aikaa Hesburgerilla syömässä ennen leffaa, ja sain kyllä osakseni niin pitkiä katseita, kun istuin maha pystyssä nurkassa ja mupelsin hyvällä ruokahalulla kanapurilaista. Selvästikin porukka luuli, että tämä hiivatin pötsi on rakkaudella ja roskaruoalla kasvatettu. (Ja tosiasiassa kyseessä oli ensimmäinen heseateriani koko raskausaikana!) Eikä tilannetta tietenkään parantanut se, että aina kun vaihdoin asentoa tai nousin ylös mennäkseni vessaan, paljas vatsanahka vilahteli vaatteiden lomasta... Huoh.
Leffa (uusin Mission Impossible) oli sentään ihan positiivinen yllätys, vaikken tykkääkään Tom Cruisesta ja Michael Nyqvist puhui ihan liian korostetusti brittiaksentilla englantia, vaikka hahmo olikin ruotsalaissyntyinen. Samuli Edelmannin roolikin oli odottamaani näkyvämpi, vaikka noin muuten kumpikin pahis sai leffasarjan aiempiin pahiksiin verrattuna PALJON vähemmän ruutuaikaa (tuottajien ja ohjaajan mielestä oli selvästi parempi vaihtoehto näyttää 50.:n kerran, kuinka Tomppa tippuu jostain korkealta ja kolauttaa päänsä tuhanteen otteeseen pelastuen samalla täpärästi...).
Vaan jospa yrittäisin vihdoin ryhdistäytyä ja päästä sohvalta liikkeelle. Jos vaikka aloittaisi pyykkien kuivumaan laittamisesta: kone taisi pysähtyä jo tunti sitten, mutta jäin suustani kiinni Facebookissa toisen pallomahaa kasvattavan kaverin kanssa...
perjantai 3. helmikuuta 2012
Polikutsu
Posti toi tänään odotetun kirjeen: äippäpoli kutsuu ensi keskiviikkoaamuna klo 9:45, jolloin tasan rv 37. Onneksi aika on suht aikaisin aamusta, vaikkakin se tarkoittaa sitä, etten saa aamulla syödä mitään, potilasohjeissa kun käskettiin olla syömättä 6 tuntia ennen polille tuloa ulkokäännöksen varalta. Tuskin mä kuitenkaan jaksan aamuyöllä herätä aterioimaan vaan siksi, ettei maha murise heti herätessä... Aamuaika on myös sikäli hyvä, ettei Miehen välttämättä tarvitse ottaa töistä vapaata polireissun takia, koska iltavuoro alkaa vasta klo 14. Pitääpä kysellä Miehen mielipidettä vielä asiaan, kunhan tuo heräilee yövuoron jäljiltä.
Noh, onneksi tässä on viikolla sattunut vähän mukavampiakin juttuja kuin tää Pimun takapakki ja perätilastressi. Eilen posti kantoi tupaan Royalkestoista tilaamani kestoliivinsuojat ja parit kangaspalat vaippojen kuivaliinoja varten, ja tänään puolestaan postilaatikossa odottivat kahdet Carriwellin imetysliivit. Liivien tilaaminen olikin asteen verran hankalampi juttu, koska en osaa yhtään arvioida, millaiseksi nämä mun dollypartonit tästä vielä turpoavat synnytyksen jälkeen, mutta onneksi Carriwellit ilmeisesti antavat aika hyvin periksi. Toisissa liiveissä oli lisäksi mukana jatkopala ympärysmitan lisäämistä varten, joten luulis noilla pärjäävän ainakin ensi alkuun.
Nyt alkaisi näyttää siltä, että kaikki olennainen on hankittu Pimun saapumista varten. Ostoslistalla kummittelevat oikeastaan enää tuttipullo, tutti ja paketti kertisvaippoja, ja nekin voi hankkia vasta sitten kun niille on tarve. Niin ja mulle yösiteet jälkivuotoa varten, mutta ne pistin jo kauppalistaan seuraavaa ruokakauppareissua varten. Eli nyt vaan sitten odotellaan Pimua saapuvaksi.
Noh, onneksi tässä on viikolla sattunut vähän mukavampiakin juttuja kuin tää Pimun takapakki ja perätilastressi. Eilen posti kantoi tupaan Royalkestoista tilaamani kestoliivinsuojat ja parit kangaspalat vaippojen kuivaliinoja varten, ja tänään puolestaan postilaatikossa odottivat kahdet Carriwellin imetysliivit. Liivien tilaaminen olikin asteen verran hankalampi juttu, koska en osaa yhtään arvioida, millaiseksi nämä mun dollypartonit tästä vielä turpoavat synnytyksen jälkeen, mutta onneksi Carriwellit ilmeisesti antavat aika hyvin periksi. Toisissa liiveissä oli lisäksi mukana jatkopala ympärysmitan lisäämistä varten, joten luulis noilla pärjäävän ainakin ensi alkuun.
Nyt alkaisi näyttää siltä, että kaikki olennainen on hankittu Pimun saapumista varten. Ostoslistalla kummittelevat oikeastaan enää tuttipullo, tutti ja paketti kertisvaippoja, ja nekin voi hankkia vasta sitten kun niille on tarve. Niin ja mulle yösiteet jälkivuotoa varten, mutta ne pistin jo kauppalistaan seuraavaa ruokakauppareissua varten. Eli nyt vaan sitten odotellaan Pimua saapuvaksi.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Takapakkia
Voihan [insert here valitsemasi voimasanat]. Pimu on kääntynyt takaisin perätilaan, joten nyt on vetämässä lähete äitipolille ja odotellaan polilta aikaa. Terkkari käski alkaa henkisesti varautua ulkokäännökseen, koska lapsivettä ja tilaa kohdussa on sen verran reilusti, että käännös on ainakin teoriassa vielä mahdollinen.
Kyllä nyt ottaa päähän, ei saatana. Oltiin Miehen kanssa jo niin varmoja, että Pimu olisi hoksannut kääntyä oikein päin, mutta ei, pää on ja pysyttelee mun vasemmalla ylävatsalla. Alkaa pikkuhiljaa stressata tosissaan koko tilanne, eikä asiaa yhtään helpota se, että kaikki lähipiirin äidit tai raskaana olevat kertovat "kannustavia" tarinoita serkun tutun kummin kaimoista, joilla myös oli vauva perätilassa ja ulkokäännös sattui ihan saatanasti eikä vauva siltikään kääntynyt ja sitten mentiinkin hätäsektioon ja voi että miten paska mäihä sulle on sattunut. Ja tietenkin jokainen tarina aloitetaan sanoilla "en nyt haluu pelotella tai mitään mutta". Tähän mennessä olen kuullut tasan yhden tarinan onnistuneesta ulkokäännöksestä, ja siinäkin tapauksessa vauva oli valmiiksi jo poikittain ja synnytys käynnistettiin heti seuraavana päivänä, koska viikkoja oli jo yli 40 kasassa.
Äitipolikäynti sijoittunee jonnekin ensi viikolle, joten neuvolaan on asiaa seuraavan vasta 13. päivä eli rv 37+5. Toivottavasti polilta tulee pikaisesti tieto ajasta, että Mies ehtii neuvotella töistä itselleen vapaata. Mähän en sinne polille nimittäin yksin mene panikoimaan, prkl.
Kyllä nyt ottaa päähän, ei saatana. Oltiin Miehen kanssa jo niin varmoja, että Pimu olisi hoksannut kääntyä oikein päin, mutta ei, pää on ja pysyttelee mun vasemmalla ylävatsalla. Alkaa pikkuhiljaa stressata tosissaan koko tilanne, eikä asiaa yhtään helpota se, että kaikki lähipiirin äidit tai raskaana olevat kertovat "kannustavia" tarinoita serkun tutun kummin kaimoista, joilla myös oli vauva perätilassa ja ulkokäännös sattui ihan saatanasti eikä vauva siltikään kääntynyt ja sitten mentiinkin hätäsektioon ja voi että miten paska mäihä sulle on sattunut. Ja tietenkin jokainen tarina aloitetaan sanoilla "en nyt haluu pelotella tai mitään mutta". Tähän mennessä olen kuullut tasan yhden tarinan onnistuneesta ulkokäännöksestä, ja siinäkin tapauksessa vauva oli valmiiksi jo poikittain ja synnytys käynnistettiin heti seuraavana päivänä, koska viikkoja oli jo yli 40 kasassa.
Äitipolikäynti sijoittunee jonnekin ensi viikolle, joten neuvolaan on asiaa seuraavan vasta 13. päivä eli rv 37+5. Toivottavasti polilta tulee pikaisesti tieto ajasta, että Mies ehtii neuvotella töistä itselleen vapaata. Mähän en sinne polille nimittäin yksin mene panikoimaan, prkl.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)