Tuvassa vihdoin hiljaisuus ja Pimu harvinaisilla päikkäreillä jo kolmatta tuntia, joten ehkä ehdin pikaisesti vihdoin kirjailla ylös joitain hämäriä muistikuvia kuluneista parista viikosta.
Pimu on saavuttanut mun ja Miehen hellässä huomassa jo kahden viikon ja kahden päivän kypsän iän ja sinä aikana aiheuttanut harmaita hiuksia meille molemmille: ensin itkettiin osastolla tulehduksesta kärsivän, kärttyisen, pullolle ja tutille oppineen tytön kiukkuilua ja imetysongelmia, kotona jatkettiin itkuharjoituksia kommunikaatiovaikeuksien vuoksi ja seuraavaksi varmaan hermoja raastaa Miehen maanantaina koittava töihin paluu ja pelko siitä, kuinka mä pärjään kaksin kääpiön kanssa.
Ja kaikesta tästä huolimatta välillä on onnellinen ja rauhallinen fiilis ja hyvä mieli siitä, että ollaan saatu pidettyä Pimu hengissä ja kasvukäyrä (ainakin näppituntumalla) nousussa. Vielä viime viikolla itkin Pimun huonoa imuotetta ja neuvolan tädillekin sanoin ääneen olevani huolissani maidon riittävyydestä ja olin hilkulla iskeä hanskat tiskiin, mutta onneksi Mies ja neuvolatäti saivat kannustettua mua eteenpäin imetyksen kanssa ja jaksoivat olla apuna oikean imuotteen metsästyksessä. Ja kuinka ollakaan: jopa meidän kehnohkon digipuntarin kotimittauksilla ollaan todettu Pimun kerryttäneen massaa hyvinkin yli syntymäpainon (4085 g --> noin 4,3 kg). Sittemmin oma pinnakin on venynyt huomattavasti aiemmasta ja varmuutta imetykseen tullut lisää, joten enää ei tarvitse uhkailla lapsiparkaa Tuttelilla. Ainakaan kovin usein. :P
Pimun päivärytmiä voi kuvata lähinnä toteamalla, että sitä ei juurikaan ole. Tai jos on, niin se vaihtelee hyyyyyvin paljon päivittäin. Pari ensimmäistä yötä kotona meni siihen, että mä heräilin jokaiseen Pimun inahdukseen ja käännähdykseen sekä TODELLA kummallisiin uniin, joissa mm. oma äitini haukkui mut paskamutsiksi ja arvosteli jokaista tekemääni valintaa. Pimu sen sijaan on alusta asti heräillyt öisin maksimissaan pari kolme kertaa syömään tai itkemään märkää vaippaa, ja onpa tähän pariin viikkoon mahtunut yksi yhden syötön yökin, jolloin tyttö tempaisi unta melkein 6 tuntia putkeen (ja riekkui luonnollisestikin seuraavan päivän valveilla...).
Päivisin sen sijaan Pimu ei oikein malta asettua pitkille unille kuin harvakseltaan: päiväsaikaan tyttö käy rinnalla tiheimmillään tunnin välein ja lopun ajan torkkuu lyhyitä pätkiä mun tai Miehen sylissä tai sitterissä, itkee ilmavaivoja tai märkää vaippaa tai muuten vaan tympääntymistään. Siirrettiin vastikään Pimun pinnasänky meidän makkariin ja ollaan pikkuhiljaa yritetty totuttaa Pimua nukkumaan pinniksessä, mutta tulokset on tähän asti olleet melko laihoja: Pimu yleensä vaistoaa alta vartissa vanhempien ovelan yrityksen saada kädet hetkeksi vapaiksi sylihiirestä. Autossa ja liikkuvissa vaunuissa sen sijaan läskit silmille -efekti on taattu, mikä lupaa hyvää tulevia mummolareissuja ajatellen.
Vaippailusta lyhyesti sen verran, että parin ensimmäisen kotipäivän jälkeen, kun Pimun antibioottikuuri lakkasi pistämästä pakkia sekaisin, ryhdyttiin osakestoilemaan ImseVimsen flanelletteilla: päiväsaikaan kotona kestopyllyillään, öisin luotetaan toistaiseksi kertiksiin. Tosin nyt pitää alkaa perehtyä vähän enemmän tähän päiväkestoiluunkin, sillä välillä Pimu päästelee sellaisia megapissejä, ettei IV:n imukyky enää riitä kuin tunniksi tai puoleksitoista, joten vaipanvaihdossa saa olla ravaamassa käytännössä koko ajan. Lisäksi alkaa vaikuttaa siltä, että seitsemän IV-soft-kuorta on turhan vähän meidän kierrossa, koska käytännössä joka toiseen kuoreen falskaa maitokakkaa eikä pelkkä huuhtelu ja uudestaan kiertoon -taktiikka pelaa. Äitiyspakkauksen vaippoja ja ostamiani Nalle Nöttösiä en ole vielä testannut, mutta ehkä niidenkin aika vielä koittaa.
Oma vointi sektion jälkeen on yllättävän hyvä. Jälkivuoto on ollut kohtuu niukkaa, kuten kuulemma usein onkin sektioäitien kohdalla, haava on lähtenyt parantumaan hyvin enkä ole tarvinnut kotona ollessa lääkärin määräämiä särkylääkkeitäkään (pl. parina ekana päivänä otettu käsikauppa-Panadol päänsärkyyn). Kotitöitäkin olen jaksanut tehdä pienissä määrin, lähinnä huolehdin pyykkihuollosta (kuten aina ennenkin: Mies ei muka vieläkään osaa annostella pesuainetta oikein eikä etenkään nyt, kun pyykin seassa on myös vaippapyykkiä) ja aina joutessani hoidan tiskikoneen täyttöä ja tyhjennystä sekä ruoanlaittoa.
Tällaista meidän arjen sirkkelissä näin parin viikon kokemusten perusteella. Hengissä siis ollaan, vaikkakin väsy toisinaan painaa ja välillä on kädetön olo, kun puolimetrinen nassikka huutaa kuuppa punaisena puhtaasta vaipasta ja täydestä vatsasta huolimatta. Paljon on vielä opittavaa pikkuneidin tavoista.
perjantai 30. maaliskuuta 2012
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Hän on täällä tänään!
Pimu otti ja näki päivänvalon sovitusti deadlinena. Keskiviikkona 14.3.2012 klo 14:57 mahasta kaiveltiin esille 51-senttinen ja 4085-grammainen tyttö. <3 Tänään päästiin kotiin puolilta päivin, ja nyt pitäisi opetella seuraamaan sitä omaa rytmiä eikä sairaalan ruokailuaikatauluja...
Tarkempaa synnytyskertomusta ja kuvausta osastolla olosta kirjoittelen mahdollisesti myöhemmin, mutta lyhyesti: sektio meni hyvin eikä kummallekaan jäänyt siitä traumoja tai ongelmia, mutta leikkausta seuraavana päivänä Pimun tulehdusarvot nousivat sen verran, että tyttö otettiin vastasyntyneiden osastolle yöksi tarkkailuun ja antibiooteille ja oppi sillä välillä syömään lähinnä pullosta. Tämän seurauksena tissille oppiminen ja imetysotteiden haltuunotto on meillä molemmilla vielä vähän haussa, kun Pimu meinaa lähinnä raivota rinnalla eikä hoksaa napata kiinni, vaikka nälkä olisikin hirmuinen. Maito sentään on noussut ja tuntuu riittävän: tänään tehdyssä syöttöpunnituksessa Pimu tempaisi 5 minuutin syöpöttelyllä 30 grammaa lisää painoa. Meillä vaikuttaisi siis olevan kunnon pikaimuri. :D
Blogin kohtalo on edelleen avoin, mutta toistaiseksi mennään täällä samassa osoitteessa kaikille avoimena. Ja tytön koodinimenä edelleen Pimu, vaikka oikea nimi onkin jo tiedossa ja käytössä. ;)

maanantai 12. maaliskuuta 2012
Deadline 14.3.2012
Joopa joo. Äitipolilla ultrassa todettiin Pimun painon huitelevan jo neljässä kilossa (painoarvio 4060 g, miten se on muka voinut kahdessa viikossa kasvaa yli puoli kiloa?!) ja kohdunsuu tismalleen samassa jamassa kuin kaksi viikkoa sitten edelliskäynnillä, joten alakautta synnyttäminen on kahdenkin eri lääkärin mielestä liian riskialtista. Eli keskiviikkona klo 6:30 osastolle ja sieltä sitten aamupäivän aikana suunniteltuun sektioon. Eli Pimun syntymäpäiväksi tulee 14.3.2012.
Ensin vitutti, sitten pelotti ja itketti ja nyt on vain turtunut olo. Järki sanoo, että ennemmin suunniteltu leikkaus kuin epätoivoinen yritys pungertaa nelikiloista perätilavauvaa alateitse ja sitten pahimmassa tapauksessa hätäsektioon, mutta silti hirvittää. Lähinnä oman toipumisen puolesta. Onneksi Mies on koko viikon kotona, otti kaksi pekkasta alkuviikoksi ja jää sitten keskiviikkona virallisesti isyysvapaalle, ja mun äiti lupasi tulla viikonlopuksi meille auttelemaan. Mä kotiudun sairaalasta kuitenkin viimeistään sunnuntaina, jos ei mitään komplikaatioita ilmene, joten äidin apu etenkin kodinhoidossa tulee tarpeeseen.
Ei siis ihan mennyt niin kuin Strömsössä. Pääasia kuitenkin on, että Pimulla on kaikki hyvin: ultrassa näkyi edelleen vilkasliikkeinen tyyppi, joka nyt kotonakin tuntuu bilettävän mahassa kuin viimeistä päivää. Taitaa Pimu tietää vuokrasopimuksensa päättyvän ihan lähiaikoina ja ottaa kunnon alivuokralaisena lopun ajoista ilon irti.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Rv 41+4 - pikapäivitys
Kyllä, edelleen ollaan yhtenä kappaleena. Huoh. Päivän mittaan ehdin hoksata ja jopa merkitä muistiin muutaman napakan supistuksen, joista muutama tuli jopa vartin välein, mutta silti olo ei ole vielä sellainen, että tänä yönä tulisi lähtö synnärille. Ellei sitten aamuyöstä vielä ihmeitä tapahdu ja Pimu päätä sittenkin syntyä spontaanisti ilman ylimääräistä suostuttelua.
Näillä näkymin siis huomisaamun kohde on äitipoli ja yliaikaiskontrolli, jossa toivottavasti selviää, mitä jatkossa tapahtuu. Perätilassa tai ei, aion silti kysyä lääkäriltä mielipidettä, josko kuitenkin käynnistäminen olisi mahdollista: tähän asti kun vastaukset on olleet tyyliä "perätiloja ei mielellään käynnistetä", ja haluaisin todellakin tietää, onko perätilavauvan synnyttäminen käynnistettynä niin paljon riskialttiimpi kuin suunniteltu sektio, että sen takia pitäisi mieluummin nöyrtyä ja ottaa vatsaansa jälleen yksi arpi.
Sairaalakassi pakattu valmiiksi, puuttuu enää omat pesuvälineet ja jotain lukemista äitipolille. Siellä kun luultavasti joutuu odottamaan tovin jos toisenkin.

tiistai 6. maaliskuuta 2012
Lopun aikoja odotellessa
Nyt kun viikonlopun jäljiltä ei enää vituta niin ettei veri kierrä, voinkin yrittää vaihteeksi postata vähän positiivissävytteisemmissä tunnelmissa. Paino verbillä "yrittää". :P
Eilen kävin jälleen pikareissulla neuvolassa toteamassa, että Pimulla ei tunnu olevan kiire minnekään. Tutkimuspöydällä makoillessani, kun terkkari alkoi tunnustella vatsaa ja kuunnella sydänääniä, supisti kertaalleen aika napakasti, mutta siinä aika lailla kaikki. Mun paino oli vähän tippunut edellisestä reissusta, mikä terkkarin mukaan enteilee hyvää, mutta varattiin kuitenkin vielä yksi käyntikerta torstaille eli ylihuomiselle (tuolloin rv 41+1). Terkkari jälleen väitti, että "et sä tänne enää tule yhtenä kappaleena". Höhöö, niivvarmaan.
Jostain interwebsin syövereistä luin, että sikiön liikkeet yleensä rauhoittuu pari päivää ennen synnytystä, koska vauva alkaa keräillä voimia koetusta varten. Jos näin on, niin siinä tapauksessa meillä on spontaaniin synnytykseen vielä piiiitkä matka: Pimu puskee ja punkee, mikäli mahdollista, aina vaan kovemmin ja tuntuu nyt kohdistavan pääpuskut vasemmalle kyljelle kohti istukkaa. Mun teoria on, että raukka yrittää kääntyä vielä ympäri, muttei mahdu tai taivu, ja siksi tää homma vaan venyy ja venyy. Supistuksiakaan en tunnu huomaavan ollenkaan, kun suurimman osan kivuista aiheuttaa nimenomaan lapsipoloisen venytykset ja voimisteluliikkeet. Tänään kauppareissun jälkeen särki melko lailla juuri tuonne vasempaan kylkeen niille seuduille, jossa istukka majailee, mutta sekin särky loppui, kun istuskelin rauhassa keittiössä lueskelemassa ja maltoin hengitellä. Näinköhän sekin oli Pimun puskemisen "ansiota"...
Surukseni olen huomannut myös, etten sittenkään selvinnyt raskausajasta ilman raskausarpia: navan seutu näyttää tällä hetkellä TODELLA hurjalta violetinkirjavalta läiskältä, vaikka kuinka olenkin lutrannut joulusta asti Vihreän Kosmetiikan sheavoin kanssa. Onneksi damaget näyttäisivät rajoittuvan vain tuohon navan alueelle, ainakaan en ole omin silmin bongannut kyljistä tai rinnoista tiikeriraitoja. Liekö sheavoi auttanut asiaa. Tai sitten mulla ei ole helposti arpeutuva ihotyyppi.
Että tällaista täällä, lopun aikoja tosiaan odotellessa. Onneksi Mies on ollut harvinaisen pitkäpinnainen ja kärsivällinen mun kanssa ja jaksanut halia ja antanut mun itkeä räkä poskella sydämeni kyllyydestä. Ja onneksi Mies on meistä se optimistisempi, kun jaksaa muistuttaa, että sentään nyt on kyse enää päivien, ei viikkojen, odotuksesta... Eli inttitermein: yliaikaiskontrolliin TJ 6!

Tunnisteet:
fiilikset,
kroppa-asiaa,
Tyyppi
lauantai 3. maaliskuuta 2012
Rv 40+3
"Hei mamma, vieläkö sitä ollaan yhtenä kappaleena?" "Mikä fiilis, joko on merkkejä ilmassa?" "Eikös sulla ollu jo laskettu aika, vieläkö se vauva antaa odottaa itseään?" "Joko oot kokeillu sitä/tätä/tuota konstia?"
Rakkaat ystävät ja kylän miehet. Muutama asia.
A) Enköhän mä olisi jo ilmoittanut jotakin kautta, jos olisin käynyt synnärillä. Vähintäänkin sen, että roikun edelleen päivisin tuntitolkulla Facebookissa, pitäisi olla aika selvä merkki siitä, että kotona lusitaan edelleen. Enkä mä ole mikään mamma, mutsis oli. Tai sen mutsi.
B) Ai mikäkö fiilis? Noh, kropassa on 16,5 kg ylimääräistä kuormaa, joten totta perkeleessä se tuntuu kävellessä. Ja muutenkin liikkuessa. Ja helvetti hengittäessäkin. Että jos hengästynyt lihava kalpeanaamainen olemus on merkki, niin siinä tapauksessa kyllä, merkkejä on todellakin ilmassa.
C) Kyllä, laskettu aika oli ja meni. Mutta kun ei se edelleenkään jumalauta ole mikään deadline, johon mennessä vauva noin vaan putkahtaa ulos!
D) Kiva, kun kerrotte, kuinka teidänkin äiti teki suursiivouksen ja lenkkeili vielä synnytystä edeltävänä päivänä parikymmentä kilsaa. Kiva myös, kuinka te kaikki lapsettomat kaverit osaatte luetella mulle ne kiljoona ässää, joilla "Googlen mukaan synnytys käynnistyy ihan varmasti". Uskokaa huviksenne, konsteja on kokeiltu täälläkin, ja viimeinen oljenkorsi taitaa enää olla omin käsin suoritettu keisarinleikkaus.
Ai miten niin pinna kireällä? Nimim. Älä kysele tyhmiä tai puren sua ohimoon.

fiilikset
torstai 1. maaliskuuta 2012
Sitä sun tätä
Neuvolareissu heitetty, vakiterkkarin kanssa oli kiva vaihtaa kuulumiset ja päivittää tilanne. Terkkari oli sitä mieltä, että tämän päivän reissu voisi hyvinkin olla se viimeinen tapaaminen (hyvä, että jollain on toimiva kristallipallo...), mutta varattiin nyt kuitenkin ensi maanantaille vielä aika. Oli puhetta myös siitä, mitä tehdään, jos raskaus meinaa mennä yliaikaiseksi: täällä päin virallinen ohjeistus on, että rv 41+5 mennään automaattisesti ilman lähetettä äitipolille/SVO:lle, jossa tilanne arvioidaan uudelleen. Perätiloista ei tosin ollut erillisiä ohjeistuksia, eli kaipa niissäkin mennään samalla kaavalla.
Eilen LA:n kunniaksi odotin valtaisaa viesti- ja soittoryöppyä, että no joko no joko, mutta ihme kyllä puhelin piippasi vain kerran, kun Tampereella asuva kaveri kyseli kuulumisia (ei ole FB:ssa, joten annettakoon puhelinhäiriköinti anteeksi ;) ). Radiohiljaisuudesta huolimatta sanoin Miehelle, että jos kärsimättömiä kyselijöitä alkaa ilmaantua enemmänkin, menen ja puren jokaista ohimoon. Sukulaismammoja ja appiukkoa tuplasti kovempaa.
Kävin eilen läpi ne Miehen veljen tuomat vauvanvaatteet, ja yllättäen tilanne ei ollutkaan ihan niin paha kuin ensin kuvittelin: kolmesta pahvilaatikollisesta pistin kirpparikasaan vain yhden laatikollisen verran kulahtaneita ja rumia hörhötyksiä. Pimun on siis parempi olla kuin ollakin tyttö, tai muuten siitä tulee heti ensimetreillä ristiinpukeutuja. :D Mistä tulikin mieleen, että joku yö näin unta, että meille syntyikin poika, ja ensitöikseni pistin äidilleni viestiä, jossa luki: "Amalialla olikin munat!".
Näköjään ei järki enää juokse tässä vaiheessa, kun ei ole tämän kummoisempaa raportoitavaa. Jospa seuraava postaus olisikin sitten tyyliä "nyt supistaa ja vedet meni, adios".

jotain ihan muuta,
neuvola,
Tyyppi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)