Lääkkeet!

Pitihän se arvata, että kun tähän asti on mennyt raskauden suhteen kaikki niin mallikkaasti kuin vain olla ja voi, niin tällä käynnillä sitten sattuu yhtä jos toistakin...

Lääkärineuvola oli siis tänään, ja jo terkkarille odotellessa ei homma lähtenyt käyntiin niin kuin Strömsössä. Mulla oli aika tasan klo 9, MUTTA terkkarin edellinen asiakas (joka vatsan koosta päätellen myös oli lääkärineuvolakäynnillä), jolla oli aika 20 vaille, tuli tietenkin myöhässä vastaanotolle. Noh, eihän siinä, tekevälle sattuu ja näin, edellinen asiakas kävi pikaisesti terkkarin luona ennen mua ja jäi sitten odottelemaan lääkärin luokse pääsyä.

Terkkarin huoneessa sitten olikin vakiterkkarin lisäksi kätilöopiskelija, joka hoiti tämänkertaiset mittaukset ja muut toimenpiteet terkkarin vahtiessa vieressä. Kätilöopiskelija itsessään oli ihan mukava naisihminen, ei varmastikaan kovin paljon mua vanhempi, mutta koko visiitti meni vähän epävarmoissa tunnelmissa, kun opiskelijaa selvästi jännitti ja rutiinit ei olleet ihan vielä vakiintuneet. Lisäksi opiskelija onnistui pistämään hemppaa ottaessaan mua sormeen jotenkin oudosti niin, että sitä veritippaa sai kunnolla lypsää näytettä varten.

Tällä reissulla pissa oli jälleen puhdas, verenpaine kohtalainen 126/65 ja sokerirasituksen arvot täydellisesti raja-arvojen puitteissa (jee, ei tarvitse varoa suklaata!), mutta hemoglobiini vieläkin mulle alhainen 119. Painonnoususta ei sanottu juuta eikä jaata, joten olettaisin, että olen vielä kohtalaisissa lukemissa viikkoihin nähden (viikkoja nyt 27 ja painoa tullut tähän mennessä +7,6kg).

Lääkärin vastaanotto venyi myös sen edellisen asiakkaan myöhästelyn ja ties minkä takia, ja sain odotella aika pitkään ennen kuin pääsin lekurin ronkittavaksi. Lääkäri oli nuori naisihminen, ja mukana oli - kuinka ollakaan - naispuolinen lääketieteen opiskelija, joka oli mukana tutkimushuoneessa ja teki osan tutkimuksista. Mulle tehtiin sisätutkimus, sf-mitta mittailtiin (24cm, keskikäyrällä mennään) ja lopuksi vielä Pimusta tehtiin kokoarvio ultralla. Lääkärin mukaan mittojen perusteella Pimu on "viikkoihin nähden siro ja hoikka sikiö", painoarvioksi heitettiin n. 950g, eli luultavasti meille ei ole tulossa jättivauvaa, vaikka mun perimällä sellaista vähän pelkäsin.

Ikävin yllätys oli kuitenkin pyytämättä ja yllättäen diagnosoitu bakteeritulehdus emättimessä ja 10 päivän antibioottikuuri. Kieltämättä olin ihmetellyt jo jonkin aikaa aiempaa runsaampaa valkovuotoa, mutta kun vuoto ei omaan nenään haissut pahalle eikä paikkoja kutissut, en ollut hoksannut ajatellakaan, että alapäässä voisi olla jotain "vialla". Lääkärin mukaan tulehdus ei kuitenkaan ole vakava tai vaaraksi Pimulle, vaan "tämä bakteerikanta nyt vaan välillä voi villiintyä, oli raskaana tai ei". Että näin tällä kertaa. Apteekista tarttui matkaan antibiootin lisäksi Floradixia, koska terkkari ja se kätilöopiskelija nyt kuorossa oikein suosittelivat lisäraudan aloittamista.

Ihmeteltiin tässä illalla Miehen kanssa vielä yhteen ääneen näitä neuvoloiden ohjeita lisäravinteisiin ja vitamiineihin liittyen. Jollain aiemmalla käynnillä terkkari nimittäin suositteli mulle lisäkalsiumia, "kun sulla on tuo laktoosi-intoleranssi, niin tuleepahan sitten varmasti tarpeeksi kalkkia", eikä tietenkään sanallakaan maininnut, että kalsium voi estää raudan imeytymisen (tämän kuukkeloin jälkeen päin ihan itse). Ja nyt sitten, kun hemoglobiini on tipahtanut, niin alettiin tyrkyttää sitä lisärautaa, vaikka yhtä hyvin mä voisin lopettaa sen lisäkalkin syönnin ja katsoa, mitä tapahtuu. Mä nimittäin syön laktoosivammastani huolimatta ihan reilusti maitotuotteita, eli se lisäkalkki luultavasti on täysin turha valmiste.

Taidankin heti pistää pystyyn kokeilun noiden valmisteiden kanssa, eli heitän kalkkitabuilla vesilintua ja hörpin rautalitkua joka päivä seuraavaan neuvolaan asti. Ja jos sitten vielä on hempat nollissa ja paska olo, niin sit heitän kyllä kaikilla ylimääräisillä valmisteilla sitä samaista vesilintua ja syön just tasan sitä, mitä mieli tekee. Jumalauda.

Pikapäivitys

Pikainen postaus näin uuden viikon kunniaksi. Tapahtumat pähkinänkuoressa: hiivatisti koulutöitä, paljon lusmuilua, jälleen yhdet polttarit (kotimatkalla vannoin kimppakyytiläisilleni, etten osallistu minkään valtakunnan kissanristiäisiin enää loppuvuodesta) ja noin tsiljoona hormoni-itkukohtausta väsyn/nälän/harmin yllättäessä.

Äitiyspakkaus saapui residenssiin viime viikolla, ja tänään sain lajiteltua pakkauksen vaatteet pesulämpötilan mukaan odottamaan pyykkäysinnostusta. Lisäksi polttarireissun paluumatkalla tehtiin porukalla stoppi Tampereen Ikeaan, josta matkaan tarttui hätäpäissä hoitopöydän alusta, siihen kaksi froteista suojusta, pinnasängyn patjasuojus sekä pari valokuvakehystä, joihin ajattelin sitten aikanaan teettää/tulostaa Pimusta pari edustavaa otosta kirjahyllyä koristamaan.

Hormoni-itkut on hyökänneet oikein joukkovoimalla meikäläisen arkeen. Vetistelen nykyään todella helposti: milloin itkun laukaisijaksi riittää Miehen puolihuolimaton kommentti tai äkäinen äänensävy, milloin kökösti mennyt tai pitkäksi venynyt koulupäivä. Tänään olen ehtinyt tihrustaa itkua jo siitä, että Mies sanoi aamukahvin olleen hieman laihempaa kuin yleensä (vaikka tosiasiassa kahvi oli ihan yhtä vahvaa kuin aina ennenkin ja Mies myönsikin jälkeen päin maistaneensa luultavasti väärin) ja siitä, että digiboksin kaukosäädin sanoi sopimuksen irti, eikä tilalle ostettu monitoimikaukkari meinannut ensin olla yhteistyökykyinen ja ohjata samalla sekä telkkaria että digiboksia. Onneksi Mies on jo näiden kuluneiden viikkojen aikana oppinut, että mun itkeskelyt johtuu useimmiten ihan vaan tasan hormoneista, eikä ole merkki mistään vakavammasta. Vaikka onhan raskaana olevan naisen mielipaha tietenkin aina otettava vakavasti. ;)

Pimu on ryhtynyt sadistiseksi kakaraksi. Potkut ja liikkeet on voimistuneet jatkuvalla syötöllä, ja kickboxing-treenejä vietetään edelleen säännöllisesti. Sadistisen Pimusta tekee se määrätietoisuus, jolla hän kohdistaa muksauksensa joko mun virtsarakkoon TAI peräsuoleen. Sattuu nimittäin ihan saatanasti, kun joku potkii perseeseen sisäpuolelta... Sadistisen kakaran edesottamuksia seurataan seuraavan kerran ylihuomenna neuvolalääkärin pakeilla.

Näillä eväillä uuteen viikkoon!

Rasitusta kerrakseen

Nyt, kun navanalus on täynnä riisiä ja kanaa ja jälkkärirahkakin korkattu, voin sanoa, että ei se sokerirasituskoe niin kamalaa ollutkaan. Vaikka aamulla herätessä oli kyllä melko maailmanlopun meininki, kun nälätti ja janotti ja Pimu toiveikkaasti potki kohdussa aamupuuroa odotellen.

Olin etukäteen kuullut tutuilta ja lukenut erinäisistä lähteistä, kuinka karsean makuista se litku on ja kuinka hirvittävän paha ja heikko olo "kaikille" siellä labrassa oli tullut, joten olin suhteellisen positiivisesti yllättynyt koko kokemuksesta. Ensinnäkin, se litku jota mulle juotettiin oli makean sitruunaista, vähän niin kuin reilusti ylikäynyttä Spritea, ja toisekseen, paha olo ei yllättänyt oikeastaan missään vaiheessa. Puoli tuntia litkun lipittämisen jälkeen oli öklö olo ja teki mieli juoda litratolkulla vettä, ja jossain vaiheessa päätä särki, mutta muuten selvisin hommasta ehjin nahoin. Ja koska olin nohevalla tuulella ja labrassa oli influenssarokote tyrkyllä, hain senkin samalla reissulla. Nyt käsivarret on reikäiset kuin vanhalla narkkarilla. :P

Labrassa sanottiin koetulosten valmistuvan huomiseksi, mutta taidan suosiolla odottaa seuraavaan neuvolakäyntiin, jossa tulokset käydään läpi lääkärin kanssa. Ei kai niillä hätä ole, kun tähänkin asti on pissanäytteissä sokerit ollu nollassa eikä yleisvointi ole huonontunut.

Henkistä rasitusta sen sijaan on ollut tällä viikolla jo ihan riittämiin, eikä vieläkään mene niin kuin Strömsössä. Miehen työpaikalla olikin yllättäen jälleen aloitettu yt-neuvottelut, ja tällä hetkellä tiedossa olis vakihenkilöstön lomautuksia joulukuussa 1-4 viikoksi. Eli jos oikein paska nakki viuhahtaa, niin Mies makaa kotona lomautettuna koko joulukuun. Lisäksi kevään puolella on tulossa lisää lomautuksia, mutta niiden aikataulusta ei vielä tässä vaiheessa ole tietoa. Että jippii ja silleen. Kysyin Mieheltä, mitä tää tarkoittaa käytännössä rahantulon kannalta, mutta Mies ei vielä osannut sanoa, miten palkanmaksu tai lomautuskorvaukset käytännössä menee, eli maksaako ammattiliitto vai firma ja kuinka paljon.

Noh, jos jotain positiivista tästä pitää hakea, niin kieltämättä toisaalta on hyvä, että Mies on keväälläkin välillä kotona "ylimääräisillä lomilla" ja mun apukäsinä Pimun hoitajana. Lisäksi näissä yt-neukkareissa ei ole (vielä...) mainittu rumaa sanaa "irtisanomiset", eli työpaikka ei lähde kenenkään alta. Ihme sinänsä, metsäteollisuudesta kun kuitenkin on kyse.

Omista kuvioistani henkistä rasitusta aiheuttaa lähinnä projektityö, jota ollaan väännetty hiki hatussa kaverin kanssa koulun ulkopuoliselle asiakkaalle. Oltiin päästy kaverin kanssa projektissa jo hyvinkin ratkaisevaan vaiheeseen ja pyydettiin asiakkaalta vielä viimeisiä kommentteja ja päätöksiä mm. raha-asioiden suhteen, ja tänään asiakas olikin sitten käytännössä vesittänyt koko homman sanomalla, että "no ihan kiva tuoteidea, mutta ei me sitä kyllä oikeastaan tarvita". Eli parin kuukauden taustaselvitystyö ja hiivatinmoinen pähkäily onkin ollut siis käytännössä ihan turhaa. Voin vain kuvitella, miten riemuissaan meidän projektin ohjaajat AMK:ssa on asioiden saamasta käänteestä...

Noh, mikä ei tapa, se vituttaa. Ja tällä hetkellä eniten vituttaa kaikki. :P Näillä fiiliksillä onkin hyvä mennä venäjän tunneille nuokkumaan illaksi...

EDIT klo 22:15: Mies soitti, kun olin bussissa matkalla venäjän tunneille, ja niinhän siinä kävi, että lomautuksia pukkasi sen 4 viikkoa joulukuulle. Sviddu. Ja heti perään soitti paras ystävä, joka hehkui onnea saatuaan vihdoin töitä uudesta kotikaupungistaan. Yritä siinä sitten vilpittömästi onnitella toista, kun oman ukon tilanne ottaa päähän ihan saatanasti.

Melkein-isänpäivä

Mies kyseli jo aiemmin syksyllä, että juhlitaanko me nyt sitten jo isänpäivää, vaikka jälkeläinen onkin vielä vatsassa, ja muutaman keskustelun jälkeen päädyttiin kompromissiin: meillä vietetään melkein-isänpäivää. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että nukuttiin aamulla pitkään (ystävän häitä tanssittiin eilen myöhään ja oltiin kotona nukkumassa vasta yhden aikoihin), minä keitin Miehelle aamukahvin ja -puuron ja lupasin leipoa tuoretta leipää. Bonuksena Mies on saanut pelailla jo parisen tuntia pleikkarilla Resident Eviliä, vaikka mä inhoankin ko. pelistä kuuluvia ääniä ja örkkien örinöitä. Ehkä ensi vuonna sitten on jo vähän eri meininki isänpäivänä. :P

Isänpäivänä jos koskaan onkin hyvä pohtia suhdetta omaan isäänsä. Mun tapauksessa se suhde on aika lailla olematon: mun vanhemmat on eronneet mun ollessa noin puolivuotias, sain tietää isäni henkilöllisyyden vasta joskus yläasteikäisenä ja tapasin isän ensimmäisen kerran pari kuukautta ennen kuin täytin 18 vuotta. Sen jälkeen ollaan pidetty toisinaan yhteyttä, mutta mitään varsinaista isä-tytär-suhdetta meille ei ole koskaan muodostunut. Isä kävi aikanaan mun lakkiaisissa, mutta esimerkiksi mun ja Miehen häihin pari vuotta sitten isä ei tullut, syystä tai toisesta. Meidän välit ei kuitenkaan ole siis millään lailla huonot, niitä vaan ei yksinkertaisesti ole.

Jo raskauden alkumetreillä kävi useammankin kerran mielessä, että nyt jos koskaan olisi jälleen hyvä sauma ottaa isään puheyhteys ja kertoa, että hänestä on tulossa isoisä, mutta tähän asti olen jänistänyt ja lykännyt isälle soittamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen uutinen pitäisi kertoa isälle ihan kasvokkain, mutta kun asutaan tietenkin eri paikkakunnilla, niin soittaminen taitaa olla ainut vaihtoehto. Ellen sitten ihan tosissani jänistä ja pistä isälle vaikka postikorttia: "Moro, mitä kuuluu, pitkästä aikaa, ai niin, susta tulee ukki!

Tai sitten ei. Kyllä osaa olla vaikeeta.

Neuvolassa jälleen

Uusi viikko on alkanut vähän jähmeästi: lauantaina juhlittiin ystävän polttareita, ja vaikka olinkin 8 hengen seurueesta ainut holittomalla linjalla juhlinut, oli seuraavana päivänä jonkin sortin myötätuntokrapula ja tolkuton väsymys. Henkisesti rankkaa kuunnella seitsemän muun rellestystä ja riekkumista. :P Polttarit saatiin kuitenkin juhlittua kunnialla, ja vaikka morsian sammuikin ensimmäisenä (nimenomaan sammui...), oli juhlakalu enemmän kuin tyytyväinen, että sai tilaisuuden nollata häästressiä ystäväporukalla. Kyseisen ystävän häät tanssitaankin jo tänä viikonloppuna: nörttihenkinen pariskunta halusi hääpäiväkseen 111111 (kihlat vaihdettiin 101010), joten virallinen vihkiminen tapahtuu perjantaina ja juhlat pidetään lauantaina.

Tänään oli ohjelmassa neuvolakäynti. Perustutkimusten lisäksi (hemppa 118 - lisärautaa ei kuitenkaan terkkarin mielestä tarvitse aloittaa -, verenpaine 123/60, sf-mitta 20cm, Pimun sydänäänet 160+) juteltiin vähän yleisellä tasolla raskausajasta, käytiin läpi viime kerralla saatu moniste äidiksi tulemisen tunteista ja saatiin Kelan lomakkeet kotiin täyteltäviksi. Oman "lottohakemukseni" täytinkin jo osittain, mutta luultavasti joudun menemään Kelan konttoriin ihan paikan päälle kyselemään, millä perusteella mun äitiysrahat nyt sitten määräytyy ja onko mun mahdollista saada edes vähän enemmän rahaa kuin se minimi, joka opintotuen perusteella mulle kuuluisi. Mullahan nimittäin on se tilanne, että vihoviimeinen opintotukeni kolahti tilille viime perjantaina ja joulu-helmikuun elän täysin Miehen tuloilla ja omilla satunnaisilla palkoillani, joten äitiysrahalaskureilla laskeskelu aiheuttaa melkoista päänraapimista allekirjoittaneelle... Miehellä sentään on selkeät sävelet oman hakemuksensa kanssa: riittää, että Mies hakee isyysrahan ja pitää kolme viikkoa isyyslomaa kunhan Pimu syntyy. Mies ei nimittäin aio käyttää osaa vanhempainvapaasta tai pitää isäkuukautta, vaikka kovasti haluaisikin, koska mun tuet on luultavasti niin pienet, ettei niillä paljon juhlita. :/

Seuraava neuvolakäynti on neuvolalääkäri noin kolmen viikon päästä, ja sitä ennen pitää käydä sokerirasituksessa. Kunnalla on kuulemma nykyään tapana passittaa kaikki 25 vuotta täyttäneet sokerirasitustestiin, joten pääsen minäkin testaamaan sen surullisenkuuluisan litkunjuonnin ja parin tunnin odottelun labrassa. :/ Papereihin kirjattiin myös tieto/toive siitä, että mulle tehtäisiin loppuraskaudesta sikiön painoarvio ultralla, koska mä olen itse ollut syntyessäni niin iso jötkäle (52 cm, 4,2 kg) ja veli vielä isompi. Terkkari käski muutenkin jutella äidin kanssa äipän raskausajoista ja imetyksestä, koska niistä voidaan saada jotain viitteitä siitä, mitä mulla on mahdollisesti odotettavissa.

Tähän asti olen päässyt melko vähällä erilaisten vaivojen kanssa, mutta nyt parin viikon aikana on alkanut ilmetä pientä ränkkää siellä sun täällä. Sekä muutamia "muuten vaan vituttaa" -kategoriaan sijoittuvia raskausoireita.

• Suonikohjut: check. Noin viikko ennen muutoa huomasin toisessa sääressä ihme läikkiä, joita luulin mustelmiksi. Luulin väärin: läikät sen kun laajenivat, ja eilen lähemmässä tarkastelussa päädyin suonikohjudiagnoosiin. Ei stana, tukisukkaostokset kutsuvat. Kiitos tästäkin perintötekijästä, äiti.
• Suonenvedot: check. Jatkuvasti pientä kramppia, 99% oikeassa pohkeessa. Lisäksi polviseisonnassa suoni alkaa hirttää kiinni jalkapohjissa, minkä huomasin äärimmäisen kivuliaasti muuttolaatikoita purkaessa.
• Karvoitus: check. Tämä jos mikä on ällöä: kainalo- ja alapääkarvat tuntuu kasvavan tuplavauhtia entiseen verrattuna. Lisäksi mulla on selvästi enemmän ja näkyvämpiä ihokarvoja käsivarsissa ja vatsassa (!), mikä ällöttää lähinnä itseäni. Onneksi on talvi tulossa ja kaupungin uimahalli rempassa. :D

Lisäksi selkä ja reisilihakset jumittavat harva se päivä, hiki haisee voimakkaammalle (tai sitten mun hajuaisti on herkempi) ja valkovuodon määrä on jotain ennennäkemätöntä. Lisäksi Pimun liikehdintä alkaa olla sen verran vauhdikasta, että Pimu häiritsee mun keskittymistä luennoilla ja kirjanlukua illalla. Toisaalta on kuitenkin hyvä, että Pimu antaa itsestään elonmerkkejä ja monottaa välillä vatsaa hipelöivää Miestäkin. Ei tarvitse ainakaan arpoa, onko vatsassa elämää.

Muuttorumban jälkipyykki

Neljä päivää siihen meni, mutta onpahan nyt muutettu! Mun äiti karautti torstaina iltapäivästä Keski-Suomeen, torstai ja perjantai vietettiin tehokkaasti tavaroita pakkaillessa ja siirtäessä peräkärryn avulla paikasta A paikkaan B ja lauantai sekä sunnuntai vietettiin Miehen kanssa pahvilaatikkohelvettiä purkaessa. Ja oltiin niin tehokkaita, että eilen illalla muutto-operaatiosta kieli enää lähinnä muutama epämääräinen paperi- ja lehtipino pitkin pöytiä sekä sohvalla reporankana makaava raskaana oleva naisihminen. :P

Vasta muuton yhteydessä hoksasin, kuinka kroppa oikeasti on muuttunut raskausaikana. Ja erityisesti, kuinka paljon tarkempi pitää olla esimerkiksi tavaroita siirrellessä ja nostaessa. Astioita kaappiin laittaessa vatsa ottaa kiinni keittiön pöytätasoon (eikä vatsan sisään vetäminen auta, koska The Pömppä on ja pysyy tiellä!), ja paria painavampaa laatikkoa nostettuani muistin, miksi pitäisi aina pyrkiä nostamaan jaloilla eikä selällä... Lopputuloksena totaalinen alaselkäjumi, vuorotellen kumpaankin persposkeen heijasteleva vihlova kipu ja suonenvedot pohkeissa ja jalkapohjissa. Kunhan tästä koneelta irtaannun, häädän Miehen sohvalta ja lysähdän vatsalleni hautomaan selkää lämpimällä kauratyynyllä.

Uuden, isomman asunnon myötä meillä on nyt virallisesti myös lastenhuone! Tosin toistaiseksi huone kulkee epämääräisillä nimityksillä, kuten "se toinen makkari" tai "pikkumakkari", mutta kunhan jaksan ja ehdin panostaa huoneen sisustukseen ja kalustukseen enemmän, alkaa varmaan lastenhuone-nimityskin vakiintua käyttöön. Nyt kun vielä keksisi, miten sen huoneen ylipäänsä sisustaisi (siis muuten kuin huonolla maulla): tällä hetkellä huoneessa on kalusteet kolmea eri tumman puun sävyä, nurkassa on mun kosketinsoittimet sekä arkkupakastin, matto puna-valkoinen, nojatuolissa oranssikukallinen verhoilu ja verhot vihreät. Hyvin kirjava sekamelska siis. :P

Loppuviikon ohjelmassa tsiljoona luentoa ja koulutehtävää, ystävän polttareiden valmistelua ja itse polttarit sekä Miehen parhaan ystävän vierailu sopivasti polttarihumun perään. Huoh.

P.S: Muuton jälkipyykki on meillä hyvinkin konkreettista: kätevä emäntä eli äitini pakkasi lasitavarat ja särkyvät meidän tyynyliinoihin ja pikkupyyhkeisiin, jotka tietenkin pitää nyt pestä muutossa pölyyntymisen takia. Ja tietenkin meidän pesukoneen 60:n ohjelma pyörii kolme tuntia per koneellinen. Aargh.

Kameran uumenista

Kameran piuhat ei vielä ole ehtineet kadota muuttolaatikoiden pohjalle, joten luvassa on muutamia otoksia kameran uumenista. Olkaatten hyvät! (Kuvissa olevat vauvanvaatteet saatu lahjoituksena kaverilta.)

Pötsi rv 20+0 eli lähes kaksi viikkoa sitten. Pitäisi rekrytä Mies ottamaan tuoreempi otos, peiliotoksissa asento aina vähän vääntyy ja vatsan koko vääristyy.

Kauluspaita ja body on aika poikamaisia, joten voi olla, että ne jää käyttämättä. Farkuista sen sijaan tykkään!

Nämä taitavat olla edellisestä äitiyspakkauksesta, tunnistaako joku?

Ronsuyökkäri!

Nämä taitaa tähän asti olla mun lemppareita. Nuo polvipaikat on aika hellyyttävät, etenkin kun asukokonaisuuden koko on 56 tai 60cm. :D

Kaverin isosisko vinkkasi tänään nettifoorumista, jossa keskitytään lapsentahtiseen elämään, kestoiluun ja muuhun sen sellaiseen. Rekkasin kyllä foorumille mukaan, mutta saas nähdä, onko meno siellä sittenkin turhan hippiä ja lapsentahtista mun makuun... Kaverin sisko kolmen lapsen kotiäitinä kuulemma viettää runsaasti aikaa foorumilla, ja me ollaan tietyistä asioista kyllä hyvinkin eri linjoilla. :P Palaan aiheeseen joskus paremmalla ajalla, kunhan muuttohässäkkä on pois jaloista ja ehdin perehtyä foorumiin enemmän.